Media etsii rooliaan pandemiassa: Kun asiantuntijoilta ei saa puristettua varmoja näkemyksiä, pitäisi osata kertoa epävarmuuksista
...mutta sivulle päädyttyään vastaan tulee:
Varminta on epävarma
...mikä on toki totta, mutta myöskin sopivan hahmoton. Jos "media etsii rooliaan", se voisi tehdä sen ihan sieltä journalismin periaatteiden kautta, eli ottamalla asioista selvää. Kuka mitä missä miten ja niin edelleen. Selvän ottaminen ei ole asiantuntijoiden lausuntojen senttausta.
Journalismin ei myöskään pitäisi olla jatkuvan koronapornon tuuttaamista – siis näin vastaanottajan kannalta. Toki meediatalojen puolesta olennaisinta on saada matskua myytyä, ja pornohan tunnetusti myy kyllä.
Epävarmuus on pandemiassa normaalitila, ja siksi myös journalismissa tulisi selvemmin käsitellä erilaisten ennusteiden todennäköisyyksiä.
Kun kyse ei edes ole pandemiasta, jonkun hiukankin ajattelevan journalistin voisi haaveilla katsovan hiukan syvemmälle. Silloin ei "ennusteiden todennäköisyyksillä" ole mitään merkitystä. Ennusteet on veikkaamista, ja veikkaaminen on melkoisen mahdotonta – varsinkin silloin kun puhutaan jostain, jonka olemassoloa ei ole todennettu koskaan, ja jonka vaikutuksia on siis mahdoton mitata koska katsotaan fantisoitua partikkelia.
Suomessa on lisäksi kysyttävä, mikä on median rooli tilanteessa, jossa hallitus toistelee tekevänsä tietoon pohjaavia päätöksiä mutta jossa keskeiset viranomaiset viikkojen ajan kieltäytyivät avaamasta tietopohjaa ja ennustemalleja toimittajien ja tutkijoiden pyynnöistä huolimatta. Läpinäkymättömyys ei tietenkään lisännyt luottamusta vaan ruokki epäluuloa.
Tässä kovasti paljon vieritetään vastuuta meedialta ihan muualle. Jos ei tiedetä mitä kirjoitetaan, ei kirjoiteta mitään – vaan etsitään jotain jonka takana voi seistä muutenkin kuin piilossa.
 |
| Kas tässäpä jonkun tekemä (epäilemättä subjektiivinen) miellekartta medikalismin yhteyksistä – siltä varalta että ei yhtään tiedä mistä aloittaisi sen journalismitouhun... |
Poliitikoistahan tiedetään ihan faktaksi se, että he valehtelevat koko ajan – koska se on heikäläisten duuni. Poliitikot ovat etujärjestöjen tsuppareita, jotka selittelevät katastrofaalisia päätöksiään parhain päin niin kauan kuin suinkin onnistuvat vallankahvassa pysymään. Ja lääketehtailijoiden etujärjestöt eivät tietenkään kerro omista suhmuroinneistaan yhtään enempää kuin on aivan pakko.
Tässä kaikessa on kyse bisneksestä, ja bisneksessä ihmishengen arvo on melkoisen lähellä nollaa. Mitä kauempana ihmisyyden arvostamisesta itse tuote on, sen enemmän korulauseita PR-osastot suoltavat. Lääketeollisuuden alkuperäinen ponnin on: miten saataisiin myytyä petrokemiallisia tuotteita niin, että ihmiset kokisivat tarvitsevansa niitä aina ja aina – että he kuvittelisivat, että eivät kerrassaan tulisi toimeen ilman petrokemiallisia tuotteita.
Tämä oli siis Rockefellerin ongelma, ja kamunsa Carnegien probleemi taas oli se, että metallinjalostamisessa tuli niin paljon kuonaa, että siitä oli rasittavaa hankkiutua eroon. Kun Rockefellerin faija sattui olemaan käärmeöljykauppias, tuupittiin holistisemmat hoidon allopatian alta pois, ja ruvettiin työntämään myrkkyjä kaikilla mahdollisilla terveysväittämillä – ja kun terveysväittämät loppuivat, vedottiin kätevyyteen, niin kuin vaikka asbestin tapauksessa.
Iloisesti tämä megalomaaninen huijaus jatkuu tänä päivänäkin niin tehokkaasti, että julkisessa keskustelussa ei ole kerrassaan mitään tolkkua. Kukaan ei tiedä yhtään mistä puhuu koska narratiivi irvistää joka saumasta.
Joten viimeisenä oljenkortena yritetään riidellä ennusteiden todennäköisyyksistä. Valitellaan sitä, miten meedian on kauhian vaikia hoitaa duuniaan kun heille ei valmiiksi kerrota mitä pitää raportoida.
Sitä ne raskasmetallit ja kaiken maailman elämänhelpotuskemikaalit teettävät: ei toimi aivot – mikä sopii ylipatruunoille vallan mainiosti se.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti