2020 – holhouksen kaipuu

Yhtäkkiä, vuoden 2020 alussa, katosi kaikkien maailman ihmisten kyky huolehtia itse itsestään. Meistä tuli avuttomia taaperoita, joita pitää taluttaa kädestä pitäen käsipesulle viiden minuutin välein, kuonokoppa naamalla. Koska muuten 0,001 ihmistä saattaa kuolla siihen että pesi kätensä väärin. Miksei tankit jo ole kaduilla? Miksei väärin ajattelevia ihmisiä ole vieläkään viety tyrmään? Mitä siitä, että vaikka koronatilastoja miten yritetään ruuvata ylöspäin, ihmiset kuolevat kaikkeen muuhun ylivoimaisesti enemmän? Tärkeintähän on saada ihmiset irti toisistaan, hyvänen aika! Koska hygienia! Tai jotain.

lauantai 1. marraskuuta 2008

Reboot

Jo muinaiset roomalaiset (en ole koskaan päässyt aloittamaan näillä sanoilla!) käyttivät sähkörauskuja päänsäryn ja ties minkä hoitoon... Katselin tuossa boksiin tallettamani dokumenttipätkän sähköshokkihoidoista, jotka ovat näemmä tehneet paluun lihasrelaksanttien ja nukutuksen avittamana. Shokkeja käytetään syvän masennuksen hoidossa, vaikka niiden toimintaperiaate ei varsinaisesti ole tiedossa. Itse viime vuosisadan puolella masennuksen alhossa rämpiessäni koitin ehdottaa lekureille, että määräisivät sähköshokkeja, kun masennuslääkkeet eivät tuntuneet juuri auttavan – mutta eivät ottaneet kuuleviin korviinsa, muistelen. Harvemmin taitavat potilaan ehdottamia hoitokeinoja isommin harkita, mutta oltaisiin ehkä vältetty erinäisiäkin kommervenkkejä, jos olisivat. En tosin tiedä, oliko tilanne vielä tuohon aikaan toinen, eli onko shokit otettu käyttöön vasta tämän vuosituhannen puolella uudestaan, ja kuljetaanko Suomessa eri tahtia kuin muualla. Netistäkään en löydä infoa asiasta – muuta kuin että niitä kyllä jossain määrin käytetään, ja että edelleen joku onneton kokee ettei häntä kuunnella kun shokkeja itselleen ehdottaa. Sähköshokeissahan on annos mystifiointia. Ne koetaan pelottavana, peruuttamattomana, aivoja tuhoavana toimenpiteenä, joka vielä kaiken lisäksi on tuskallinen operaatio. Tottahan se aiempina vuosikymmeninä on näyttänyt melko pahalta, ja lihaskouristukset ennen relaksanttien aikaa on aiheuttanut peräti murtumia ja sijoiltaanmenemisiä. Jokainen varmaan sähköshokista puhuttaessa saa silmiensä eteen tuskallisesti kouristelevan ihmisen – ja sitten rinnastaa lopputuloksen lobotomiaan, mikä on virheellinen päätelmä. Ja joskus sähköshokkeja on annettu pakkohoitona, mikä on tietystikin järjestelmäväkivaltaa. Täysin vaaratonhan tuollainen aivojen buuttaaminen ei ole – mikäpä tässä maailmassa riskitöntä olisi? Aivot ovat niin delikantti elin, että sen toiminnasta tiedetään edelleen perin vähän – mutta niinpä ovat masennuslääkkeetkin pitkälti arpapeliä. Sähköshokki toimii suurella prosentilla, mutta aina on niitä, joille se ei futaa. Sähköshokkihoito myös pienentää lääketehtaiden kassavirtaa, mikä epäilemättä aiheuttaa shokkihoidon vähäisyyttä. Ja sitten on ne lieveilmiöt: muisti voi kärsiä. Kognitiiviselle puolelle saattaa ilmaantua klappia. Muistista saattaa täysin kadota ajanjaksoja – et vaikkapa muista enää lainkaan omia ylioppilasjuhliasi. Tilanne korjaantuu, ainakin jonkin verran, puolen vuoden sisällä hoidoista, ja akuuteimmat muistiongelmat ovat pari viikkoa hoitojen jälkeen. Joku tuolla kirjoitti, että suuntavaisto heikkeni joksikin aikaa. Lähimuistin ongelmat ovat yleisiä, mutta ne siis enimmäkseen korjaantuvat jahka aivot taas pääsevät tasapainoon. Aivot ovat semmoiset, että niitä sörkkiessä voi tapahtua arvaamattomia asioita. Mutta pohjattomassa masennuksessa, kun tuntuu siltä, että mieluummin kuolisi pois, on ihan sama jos joku muistinviipale katoaa, jos masennuksesta pääsee eroon. Ja meidän aivojamme joka tapauksessa sörkitään ihan koko ajan, tietoisesti tai tiedostamatta. Harmi etten enää ole masentunut – ilmoittautuisin vapaaehtoiseksi koekaniiniksi shokkihoitoon heti, jos sinne vihdoin olisi mahdollista päästä. Minä olen aina ollut tällainen aivoturisti.

lauantai 30. elokuuta 2008

Herranne pikku-keisari

Rooman toista kautta pari jaksoa katsottuani - ensimmäinen kausi meni täysin ohi, eikä tässä toisessakaan oikein ole vielä löytynyt koukkua - huomasin siinä sivuttavan asiaa, josta nyrjähdän taasen sivuraiteille. Olemme jälleen salattujen "totuuksien" parissa, ja tämä kyseinen teoria on ainoa, joka liippaa edes läheltä sitä mahdollisuutta, että Jeesus olisi joskus oikeasti ollut olemassa. Kyseinen hemmohan on vain yksi monista variaatioista, joista ensimmäisiä oli Horus. Kyseisen haukanpään legendasta löytyy kaikki samat komponentit kuin tässä myöhemmässä synkronoidussa sepitteessä, jonka ansiosta vaikkapa maamme kaikki yritykset vielä maksavat kirkollisveroa - mikä on tietystikin ihan loogista toimintaa, eikä sitä mil-lään saada lopetettua kun sitä ei vain saada lopetettua. Mihin minä taas jäin? Tuohon Rooma-sarjaan, ja parin vuosituhannen taakse, palatakseni: Kleopatralla ja Julius Caesarilla oli yhteinen lapsi - Caesarion. Kuten kuka tahansa draaman laeista mitään tietävä (mutta tästä historian knopista kenties tietämätön) voi arvata, myöskin Marcus Antonius päätyy siittämään Kleopatralle jokusen lapsen (kolmisen kpl, joista kaksi saapui samassa lähetyksessä, ja tähän palaan toiste...) - mistä seuraa tietysti sellainen vaara, että Caesarion menettää henkensä vallanperimyksellisistä syistä. Jos vilkaisee Wikipediaa tässä kohdassa, huomaa että Caesarionin ikä todella jäi sattumoisin lyhyeksi - siis virallisen historiankirjoituksen mukaan, mutta sehän on aina enemmän tai vähemmän sepitettä, vaiko eikö. Villi juoni lähteekin tästä kohtaa... mutta sitä ennen pari faktiota (joita en ole ristiintarkistanut, kuten tapoihini kuuluu - siis se kuuluu tapoihini, etten tarkistele näitä faktoja erityisen pedantisti, kun nimittäin teoriat ovat paljon mielenkiintoisempia kuin kuiva kahina... Mihin minä taas jäin?): Kleopatra oli julistautunut uudestisyntyneeksi Isikseksi. Isis taas on Egyptin pantheonissa se jumalatar, joka synnyttää Horuksen - neitseellisesti, tietystikin - ylijumala Osirikselle, joka sattumoisin oli tapettu ja paloiteltu, ja jonka Isis kasasi uudestaan (- kohta jossa kiintoisa yhtenevyys Lemminkäiseen, muuten), mutta olen taas sivupoluilla. Kleopatra oli siis Isis, jumalanäiti, ja Caesar jumala, niin kuin keisareilla on tapana (joskin nyt ihan tuntuu siltä, että tuo keksintö oli Augustuksen, ja siis myöhempien keisarien toimeenpanema, mutten turhaan tätäkään tarkista kun on tämä juttu nyt kesken). Meillä on siis jumalallinen kolmiyhteys, jonka nuorin palikka on Caesarion - joka tämän kyseisen teorian mukaan ei joutunutkaan murhatuksi, vaan kaukonäköisen äitinsä toimesta lähetettiin 12-vuotiaana Intiaan. Siellä Caesarion opiskeli buddhalaisuutta palatakseen aikuisena ja henkistyneempänä, guruna siis, vetämään showta, josta sittemmin kehittyi rasittava sirkus nimeltä kirkko. Hauskaa tässä teoriassa on se, miten juohevasti se nivoo jutut "isäni valtakunnasta" ja sen parahultaisesta läsnäolosta ihan järjelliseksi - siinähän se valtakunta lojui ylt'ympäri Välimerta. Loppustunttina Caesarion sitten kiskaisi vanhana fakiirina itsensä ristille ja feikkasi kuolemansa voodoorohdoilla (no, nyt nyrjähdettiin jo Karibialle saakka, mutta tottahan Intiassa tunnettiin samat myrkyt jo tuolloin). Tarina jatkuu ja mutkat suoristuvat, mutta jatkan tästä toiste...

torstai 21. elokuuta 2008

Sano ei seksille

Kuohuttavaako? Suomalaiset ovat kyllästyneet sekstailuun. Minä sanon, että vihdoinkin - turhaa ähräystä on semmoinen asentojumppa. Seksiharrastelussa tulee hiki, ja harrastaja ottaa monesti hölmöjä ilmeitä naamalleen eikä kykene aktin aikana muodostamaan edes relevantteja kokonaisia lauseita. Miten siinä voi välittää validia informaatiota? Toisin on vaikkapa kirjallisuutta ja muuta korkeakulttuuria harrastaessa. Maailma avartuu, ja tulee hyvin järkevän näköiseksi harrastaja. Ei kylläkään oopperan-. Onneksi kansalaiset ovat vihdoin löytäneet järkevämpää tekemistä, substanssia elämälleen, vähemmän primitiivisiä touhuja elämäinsä ryydittimeksi. Ovat nousseet primaalikulttuurin päämäärättömästä toilailusta sivistyksen pariin. On tätä saanut odotella. Ylevät aatteet rakentuvat parempaa yhteiskuntaa herättelemään kun voidaan keskittyä johonkin rakentavampaan, päämäärähakuiseen toimintaan. Eläköön selibaatti!

lauantai 12. huhtikuuta 2008

Hinku

On olemassa kahdenlaisia ihmisiä - kirjoittavia ja puhuvia. Itse olen selkeästi kirjoittava. En puhuva, millään. (Yksinkertaistan vähän - onhan myös kuvallista ja kinesteettistä viestintää, ja enemmänkin voisi laventaa, mutta.) Onnellisia ne, joiden instrumentti on puhe-elimet, sillä nehän ovat käytössä koko ajan, viiveettä. Vastaanottajakin löytyy suht helposti - jotkut puhuvat itselleen jos eivät muita tavoita. Oman viestintätyyppini taas viestiäkseen pitää istua alas ja ottaa näppäimistö sormien alle, eikä lukijoista ole mitään takeita (ovat minkääntakeettomia). Ja koska nimenomaan haluan viestiä jotakin, täytyy tekstit myöskin julkaista - vaikka miten keskeneräisinä; voihan niitä sitten sorvata jälkikäteen (Toki teen sitä jo ennen julkaisuakin enemmän kuin mitä puheviestintään luottava koskaan voi omalla "näppiksellään"). Palatakseni edelliseen kirjoitukseen: ennen blogialustan olemassaoloa olikin se ongelma, että kaikki viestintäni päätyi pöytälaatikkoon - piilossa oli koko persoona. Se oli toki vähän systemaattisempaa toimintaa: sillä oli päämäärä, mitä blogailulla ei välttämättä ole - tai ainakaan sitä ei ehkä tule julki lausuttua. Tarinat kulkevat kohti jotakin, elämä vain on. Mutta silloin homma oli todella fiktiivistä. Ensinnäkin nuo pöytälaatikkotekstit olivat fiktiota, tai runoa - eivät siteeksikään faktiota, kun vaikkapa päiväkirjateksteissähän ei ole mitään pointtia. Niitä ei voi kellekään näyttää, eikä niitä kestä itsekään lukea. Joka tapauksessa pöytälaatikkoteksti on fiktiivistä myös julkaisunsa puolesta - suurin osa niistä ei koskaan päädy mihinkään. Nykyisin on siis se hyvä puoli, että tulee julkaistuksi vaikka kustannustoimittaja ei olisi mitään hyväksynytkään. Mutta holtittomuus tässä ottaa vallan. Päämäärää ei ole. Teksti ei koskaan ole valmis - ei synny "teosta" - ja kun tulee julkaistua melko lailla kaikki mitä päässä liikkuu (no, kyllä sensuuri vähän sentään jyllää), mennään toisinaan... ei edes aidan ali vaan ryskeellä läpi. Ja homma hajoaa siihen, että kaikki on aina kesken. Vaan saapahan viestiä. Olkoonkin että se tapahtuu fiktiiviselle vastaanottajalle. Tälle viestinnän tarpeelle ovat journalistit keksineet hyvän purkautumisväylän, vähemmän fiktiivisen (lehdistö, siis). Olen itsekin alalla vähän käynyt haistelemassa, mutta osoittautunut liian kurittomaksi. Ei millään jaksa kirjoittaa asioista niin kuin ne ovat - aina pitää vääntää johonkin suuntaan. Tylsää on kertoa, että näin ja näin on tapahtunut, piste. Vähintääkin pitää ihmetellä, millaisessa maailmassa näin oikein voikaan tapahtua. Jos kirjoittajatyypin lokeroa hakee, niin yleisönosastokirjoittaja tulee varmaan hakematta mieleen - kolumnisteillakin on yleensä vähän asiallisempi ote. Mutta jopa yleisönosastoissa on julkaisukynnys - niin uskomattomalta kuin tämä toisinaan lukiessa tuntuukin. Ja joutuu odottelemaan julkaisua kuin mikäkin kirjailija. Blogialusta, se on kyllä hieno keksintö. Välitön. Mutkaton. Tosi jees. Tosi ystävä? Tosi, edes vähän.

keskiviikko 9. huhtikuuta 2008

Tätä säätämisen määrää!

Sivu muuttaa ulkomuotoaan kuin kameleontti viiden ruuhkassa. Värejä muilataan, laatikoita vaihdellaan, syötteitä jäljitetään ja koitetaan kaikin muinkin tavoin saada homma jotenkin raiteilleen. Melkein tuhat blogautusta kerkisin vuodatuksessa saada täyteen, mutta juhlapostaus tapahtuu sitten täällä - ehkä se on tämä? Hankala sanoa, kun blogailu-urani aloitin jo vuonna nolla. Siitä eespäin on tultu vaihtelevalla matskulla ja myöskin päivitystahdilla - pari vuotta meni etten kirjaillut juurikaan mitään. Myöskään kaikki alunperin Sunpointilla julkaistut jutut eivät ole vuodatukseen saakka päätyneet - ja tännehän en kyllä ala siirrellä enää yhtikäs mitään; millähän hulluuden puuskalla ne vanhat ylipäätään tulin siirtäneeksi? Taso porinoissa on vaihdellut aidan alustaa kyntävistä taivaita syleileviin - ja vakaa aikomukseni on pysyä yhtä holtittomana jatkossakin (tai minkäs minä sille voin). Miksi näitä oikein kirjoitetaan? Minä en tiedä, mutta kai sillä on jotakin sen kanssa tekemistä, että kun henkkohtaisesti en ole puheviestinnän ystävä, niin jollain tavalla pitää meteliä pitää yllä. Jonkin sortin lipunryöstöä on pakko harrastaa ihmisen, jotta tuntisi olevansa olemassa. Toiset vaahtoavat vastaavia "postauksia" kassajonoissa, puhelimissa, turuilla ynnä toreilla. Eivät voi jälkikäteen tarkistaa mitä tuli sanottua. Inttävät vain. Aina ovat väärässä. Muut.