Romutta

Sitä ei tule ajatelleeksi. Ainakaan itse en tullut. Nimittäin kun pihastossa on majaillut pari liikennekäytöstä poistettua autoa, on tullut kuviteltua, että eihän niistä mitään vakuutuksiakaan tarvitse sitten maksaa.

No, ei liikennevakuutuksia niin. Mutta kaskot siellä edelleen rokottavat tiliä.

Tämä kävi ilmeiseksi kun syynäsin viimeisen vuoden ajalta menoerät, ja tulin vilkaisseeksi että mitäs nämä vakuutusmaksut oikeastaan sisältävätkään. "Kas tässäpä harvinaisen hyödytön rahareikä!" riemastuin.

Joku optimistipälli sisälläni on herutellut sellaista ajatusta, että noista molemmista saisi vielä kulkukelpoisen vehiikkelin - mutta totuus on kyllä se, että vain, jos sattuisin olemaan auton remppaamiseen intohimoisesti suhtautuva räplääjä, tuo olisi mahdollista. Mutta tässä todellisuudessa auton remppaamiseen kohdistuva intohimon liekki loimuaa siinä vihassa, jota tunnen kaikkea ruuvinvääntelyä ynnä muuta hinkkailua kohtaan. Eli ei; mitä minä oikein olen kuvitellut kuvittelevani?

Joten tilasin molemmille kuljetuksen tuonpuoleiseen. Kätevästi voi netissä tehdä semmoisen, ja sitten vain hakevat pois. Mitä nyt kannattaa muistaa tyhjentää autoissa mahdollisesti lojuvat sinne kuulumattomat mutta toisaalla merkitykselliset artefaktit. 

Ja semmoinen mutka tässä voi olla vielä, että tuon varhaisemman rekisteriotteessa saattaa olla myöskin exän nimi. Tämä pitänee tarkistaa. Tai kaipa ne sieltä soittelevat ja mainitsevat asiasta. Valtakirjaanko tässä vielä pitää puumerkki käydä hakemassa? Sen näkee.*

Swaippausanalyysi jatkuu, nukahtelu onnahtelee

Tämä on kyllä kätevä kirjoitustapa sikäli, että normaalista näppäimistökirjoittamisesta puuttuu tämä samanlainen pelillisyys, tai leikkisyys. Sellainen uuden löytäminen on kymmensormikirjoittamisesta puuttunut pitkän aikaa, kun siinä ei enää juuri tarvitse itse kirjoittamisen prosessiin kiinnittää huomiota. Jää vain ajatus, joka pitäisi saada välittymään, ja kun ajatusta ei lopultakaan tunne alusta loppuun sitä aloittaessa, tuntee olevansa tyhjän päällä. 

Tässä swaippailumetodissa taas pitää jahdata ajatusta kirjain kerrallaan - tai oikeastaan hieman nopeammin, niin että ajatusta hieman pitää hidastaa, mutta niin että se ei käy työlääksi vaan pikemminkin meditatiiviseksi. Virtaavaksi kuin tuo sormen jälkeensä jättämä käärme.

Ja sekin, että aika ajoin pitää pysähtyä opettamaan näppäimistölle mitä sanaa haetaan, on oikeastaan sangen tervetullut syrjähdys (tiettyyn pisteeseen; ei minulla nyt niin laaja tahi anarkistinen sanasto ole, että koko ajan pitäisi muka olla opettamassa että kyllä tällainen sana vaan meikäläisessä universumissa existoi...).

Väärillä sanoilla "korjattu" ajatus ei pääse kelaamaan samoja uomia, mutta siltikin pitää yrittää pitää ajatus kasassa. Kyllä, tämä on omassa epätäydellisyydessään nimenomaan meditatiivista maailman hahmottamista, jossa väkisin joutuu vaihtamaan sisäisen ja ulkoisen spektion välillä, mundaanin ja selestiaalisen taistellessa huomiosta. Runollista suorastaan!

Jotenkin tätä ei malta koskaan lopettaa sen jälkeen kun on sormensa päästänyt vaeltelemaan. Jotain maagista, ritualistista tässä on. Rukouksenomaista kenties? Manauksen kaltaista? Voodoota? Manifestoidaan jotain, josta ei voi tietää mitä on syntymässä - eikös se liene melko lähellä luovuuden perimmäistä määritelmää?

Joten tässä on tosiaan se addiktoiva piirre, jonka takia näin (muutenkin aivan liian myöhään) nukkumaan mennessä ei kylläkään kannattaisi tablettiin juuri kajota; ei tule nukkumisesta mitään kun vain sukeltelee syvemmälle omaan neuronitarhaansa. Olin huomattavasti paljon väsyneempi kun aloitin tämän kirjoituksen, vailla mitään käsitystä siitä, mitä olin kirjoittamassa. Ei ollut mitään asiaa, mutta niin vain rivikaupalla tyhjästä kumpusi sanoja, uusia sekä vanhoja, toinen toisensa perään.

Pitäisi lopettaa. Univelka, nähkääs. Huomenna (so. tänään) hankitaan kyllä melatoniinia taas, ei tule mitään tämmöisestä semivalveesta.

88/100 Rutiinin rakentaja ja sisäinen sabotööri

No, pääseepä kirjoittamaan tämän päivän rupeamaa hyvissä ajoin; heräsin puoli kolmelta yöllä. Joten äkkiseltään voisi kuvitella ettei mennä ihan yhtä lähelle puolta yötä ennen julkaisua.

Kätevää ei kenties ole se, että julkaisu tapahtuu kuitenkin joskus paljon myöhemmin kuin ensimmäisten rivien kirjoittaminen, mikä aiheuttaa lukijassa varmaankin omituisen aikavääristymän. Tämä on pakattua aikaa, jossa menneisyys tiivistyy fragmenteiksi ajatuksen kuvatuksista.

---

...Ja sitten ollaankin pyrähdetty piitkälle iltaan, kun mä kajautan:

Ainniijjoo! Nythän mä elävästi tunnistankin taas mistä on kyse. Inertiahan se siellä jurnuttaa, ihan sama joka jarruttelee joka ainoan rutiinin muodostamista. Jälleen lyödään päätä seinään, josta kuuluu: mut'kandeeks'hei, mut'kandeeks'hei, mut'kandeeks'hei jnpp.

Eli sisäinen sabotööri seuraili jälleen ensimmäisen viikon