iSisyfos

 Kaikkihan tietävät Sisyfoksen; hänet, joka syntiensä vuoksi joutuu vierittämään suurta kiveä vuoren huipulle joka ainoa päivä, vain löytääkseen sen taas mäen alta seuraavana päivänä. Pölönen teki tästä leffan Kivenpyörittäjän kylä. Tai ei nyt ihan juuri tästä – ja perustuiko se Turusen kirjaan? –, mutta siihen oli jöllitty tämä kreikkalainen ulottuvuus.

Jokatap, nykyään lähes jokainen on tuomittu tähän Sisyfoksen (Sisyfoon?) kohtaloon: itse kukin vierittää tekstiä puhelimessa, täppärissä ja ATK:lla päivästä toiseen joka ainoa luppohetki, ja monesti silloinkin kun pitäisi keskittyä johonkin muuhun (vaikkapa keskusteluun läsnäoli(j)oiden kanssa).

---

Seuraavan päivän lisäys [kun vallan unehtui tämä pointti] aamusella alkaen klo 9.36: Nämähän on tarkoituksella sorvattu niin, että ihmiset jahtaavat dopamiinipyrskeitä vierittämällä näyttöä loputtomasti alaspäin löytääkseen jotain, josta tunteet pääsevät kuohahtamaan. Jotain. Mitä hyvänsä. Jotain uutta! ...mutta ei liian uutta. Jotain, joka tukee omaa maailmankuvaa (joka on parempi kuin muiden), mutta mielellään riitelee sen kanssa. Kuohahdus, se on se tärkeä.

Ei sitä edes tule miettineeksi, että mitä tässä oikein jahdataan. Sisältöä. Elämään, joka jää elämättä siinä vieritellessä. Ihan automaattisesti päätyy heti aamusta tarkistelemaan josko jotain. Illalla pitää vielä tarkistaa. Ja pitkin päivää. Jotain oisko mulle täällä nyt? Ja nyt. Ja nyt.

Ja kun jotain löytyy, siihen pitää reagoida. Peukku, sydän, jako tahi kommentti. Hymiö ehkä. Meemi! 

Addiktiota on tämä. Joko joku reagoi omaan reaktiooni? Trolli vai sielunkumppani? Siinä tanner tömisee, virtuaalisesti, samalla kun tuijotan ruutua transsissa ja jahtaan yhä uusia mielipidetörmäyksiä.

Dopamiinivajeessa metsästetään jutun juurta, kannanottoja, ollaan nokkelia. Korjataan vääriä ajatuksia. Parannetaan maailmaa – jossa päivästä toiseen onkin  yhä enemmän korjaamista. Ruojat väärämieliset. Hullu maailma. Ottaisinko kahvin niin jaksaa vieritellä vähän lisää. Ja vielä vähän lisää.

Pitikö sitä jotain ihan oikeaakin tehdä välillä? Vaikka koko maailma on vinossa.

---

"Ei," huudahdin tarmokkaasti itsekseni sisäisellä karjahduksella. "Minähän en kuulkaas alistu tähän mielivaltaiseen raadantaan!"

"Raadanta" on ehkä vähän liioiteltu ilmaus tässä yhteydessä, mutta kamaan: me olemme konglomeraattien orjia! Orjia, minä sanon. Pontevasti.

__________teorian mukaan nämä helvetilliset algoritmit mustissa peileissä on nimenomaan suunniteltu tekemään ihmisistä apaattisia kyömyniskoja – koska addiktio on tehokas tapa pitää väki harhautettuna olennaisista asioista. Sivustakatsojina elämän laitamilla. 

Kriittinen massa pidetään pois barrikadeilta sillä, että Vitterissä saa purettua kumuloituvan turhautumisen huutelemalla keskenänsä virtuaaliin. ...Ei niin että miekkareista mitään hyötyä olisi; niillä ehkä saadaan aikaiseksi muutoksia, mutta lähinnä vain sellaisia joita haluavat ne jotka eivät itse kaduille jalkaudu.

Mielipidemuokkausta on kansankokoukset, ja niitä ohjaillaan ylhäältäpäin vaikkapa niin, että "ilmastonmuutos"pellet saavat ihan rauhassa istuksia missä haluavat, mutta todellisen maailman ongelmista protestoivat saavat täyslaidallisen joka suunnasta: mellakkaskoudet kimpussa, meediosto mustamaalailemassa – ja jos muu ei auta, ujutetaan sekaan valepukuisia polliiseja tai muita maksettuja agitaattoreita (Antifa), jotka rupeavat rikkomaan paikkoja ja sytyttelemään tulipaloja.

Mutta vierittämisestä piti puhumani. Laitoin itselleni rajoituksen: en voi käyttää Vitteriä virka-aikana. Enkä Juutuubia. Alkajaisiksi nämä. Fesekin on rajoitusten piirissä, mutta enhän minä siellä juuri koskaan ole käynyt aikoihin muutenkaan. 

Monella on kytättävänä vielä Tikkentokkenit ja Instergrammerit ja mitä kaikkia alustoja noita nyt onkin. On mistä kimpaantua, pillastua, innostua. On missä päteä ja peukuttaa.

Tokihan bloggeerauskin kuuluu tähän pahamaineiseen "sosiaaliseen mediaan", joka journalistien [päiväkirjailijoiden] mielestä on alemman kastin toimintaa kuin "oikea" journalismi [päiväkirjailu] – vaikka toki itsekin ovat sosiaalisessa mediassa metelöimässä päivätyönsä ohella (ja joillekinhan maksetaan myös tästä mielipidevaikuttamisesta).

Vaan blogauksessa on vissi ero noihin muihin. Se vaatii huomattavasti pidempijänteistä ajattelua. Pitää ajatella huomattavasti isompaa kokonaisuutta kuin lyhyet "Kattokaa nyt tätäkin!" -ulvahtelut.

---

Vielä pitää lisäillä tähän kohtaan seuraavan päivän klo 10..01, että sittenhän on toki tämä vanhemman kansan transsimeediosto: telkkari, raadio, lehdet. Kaikki toistavat samoja mantroja: Puuttinilla on ihan varmalla syöpä. Niin vetelee viimeisiään tuo viimeinen diktaattori, joka väärryyvellä siellä Ukrainassa [suom. "Raja-alue"] mellastaa. Niin on julma tsaari ja kukaan ei kyllä ole yhtä julma... Ja ei mitään natseja ole Ukrainassa! Hys hys, ei ole maailman korruptoitunein maa. 

Pakolaisia. Naisia ja lapsia. Ihan haluaa enemmistö suomalaisista lisää partalapsia, korkean tason osaajia pitämään pystyyn kuolevaa (mutta erinomaisen rikasta ja onnellista) maatamme demokratian kehtona ja itsenäisenä ja mitäs siellä Brysselissä nyt onkaan taas päätetty meidän puolesta? Niin ja aurinko on vaarallinen. Punkit hyppivät niskaan joka puskasta ja levittävät kuolemaa. Oisko jotain ovelasti piileviä oireita että voisi käydä "ilmaiseksi" etsimässä jotain kremppaa kropasta? 

Oisko jotain mitä olen aina tehnyt väärin, syntinen? Oisko Yle taas maailman luotettavin Pravda vähintään kaikkien mielestä? Onko sananlehdistönvapaus jossain uhattuna, koska populismi? Hulluja foliohattuja ihan vaikka täällä kotinurkilla? Kehopositiivisia trans-ihmisiä riutumassa cis-öyhöttävien valkonaamojen patriarkaatin puristuksessa? Ville-nimisiä entisiä nuorisorikollisia katumassa han-suomalaista temperamenttiaan? Joku syyttelemässä somea siitä?

Oisko jotain verojuttuja muistuteltavaksi? Maailman vähiten korruptoituneessa maassa, jossa jatkuvasti tulee vastaan "eräänlaista" melkein-korruptiota, jota siis ei ole. Eikä varmaan ikinä sivuta sitä, että verotus on laillistettua ryöstöä. Suojelurahoja ulkomaalaislle jaettavaksi. 

Ihan kuin ihmisten haluttaisiin puhuvan epäolennaisista olennaisten sijaan? Pysyvän kiireisinä ahtaissa karsinoissaan?

---

Huomasin pinnani lyhentyneen drastisisssa määrin melko pian sen jälkeen kun Vitteriin itseni kirjasin. En alunperinkään nähnyt mitään pointtia koko tuuleenhuutelussa, mutta lienen jossain tuolla alempana perustellut, miksi sinne päädyin.

Ja samalla lakkasin blogaamasta – joten ajatteluni alkoi hapertua yhä kiihtyvää vauhtia. Näytön vierittäminen vie aikaa kaikelta oikealta tekemiseltä niin paljon, että lopulta pahimmillaan kaikki tekeminen on täysin virtuaalista.

Ihminen voi valita mihin keskittyy – ja valitseekin, mutta enimmäkseen alitajuisesti. Täytätkö tajuntasi nega- vai positiivisella sisällöllä? Jos valitset nähdä pelkkiä epäkohtia, elämäsi on pelkkää murheen alhoa. Jos taas valitset vaientaa kaikesta metelistä sen jolle et voi mitään, voit keskittyä asioihin jotka todella vaikuttavat ihan reaalimaailmassa.

Onko blogaaminen sitten "vaikuttamista reaalimaailmassa"? Ei varmasti samoissa määrin kuin vaikkapa talon remppaaminen, mutta kun tässä nyt on tarkoitus ottaa taas oman pään sisällöstä holtti... Se on reaalimaailmaa. Päässä liikkuvat omat ajatukset, eivätkä toisten kirvoittamat impulssit. Siirtymä reaktiivisesta proaktiiviseen on reaalista. ["Todellista". Pitää ruveta vähentämään myös vierasperäisten ilmaisujen käyttämistä.]

Aionko ruveta blogaamaan taas? Ehkä. Anskattoo. Oman kieroonkasvamisen oikominen on prosessi [Mikä on tämän sanan suomenkielinen vastine? tapahtumasarja? menetelmä? kehityskulku? Rosessi? Ajauma? siirtymä?] – ja pitkällinen, mahdollisesti loputon sellainen.

Blogauksen ulkopuolella on lisäksi vielä se ehta [äh, tämä on sitten käännös ruotsista, förbannade], aito taktiili [käsinkosketeltava!] maailma, johon voi tehdä muutoksia jotka eivät kaikkoa sähkökatkon myötä. Kahdeksassa tunnissa tulee harhauduttua peräti ulkomaailmaan aina välillä. Villiin luontoon. Ilman aurinko'suojaa'*, kapinallisesti.

*yksi monista täysin valheellisista konsepteista, mutta ei nyt puhuta niistä tänään. Laitetaan vain kuvituskuva, jonka tulen postaamaan myös sinne Vitteriin jahka kello lyö.

Romutta

Sitä ei tule ajatelleeksi. Ainakaan itse en tullut. Nimittäin kun pihastossa on majaillut pari liikennekäytöstä poistettua autoa, on tullut kuviteltua, että eihän niistä mitään vakuutuksiakaan tarvitse sitten maksaa.

No, ei liikennevakuutuksia niin. Mutta kaskot siellä edelleen rokottavat tiliä.

Tämä kävi ilmeiseksi kun syynäsin viimeisen vuoden ajalta menoerät, ja tulin vilkaisseeksi että mitäs nämä vakuutusmaksut oikeastaan sisältävätkään. "Kas tässäpä harvinaisen hyödytön rahareikä!" riemastuin.

Joku optimistipälli sisälläni on herutellut sellaista ajatusta, että noista molemmista saisi vielä kulkukelpoisen vehiikkelin - mutta totuus on kyllä se, että vain, jos sattuisin olemaan auton remppaamiseen intohimoisesti suhtautuva räplääjä, tuo olisi mahdollista. Mutta tässä todellisuudessa auton remppaamiseen kohdistuva intohimon liekki loimuaa siinä vihassa, jota tunnen kaikkea ruuvinvääntelyä ynnä muuta hinkkailua kohtaan. Eli ei; mitä minä oikein olen kuvitellut kuvittelevani?

Joten tilasin molemmille kuljetuksen tuonpuoleiseen. Kätevästi voi netissä tehdä semmoisen, ja sitten vain hakevat pois. Mitä nyt kannattaa muistaa tyhjentää autoissa mahdollisesti lojuvat sinne kuulumattomat mutta toisaalla merkitykselliset artefaktit. 

Ja semmoinen mutka tässä voi olla vielä, että tuon varhaisemman rekisteriotteessa saattaa olla myöskin exän nimi. Tämä pitänee tarkistaa. Tai kaipa ne sieltä soittelevat ja mainitsevat asiasta. Valtakirjaanko tässä vielä pitää puumerkki käydä hakemassa? Sen näkee.*

Taivaanseinän maalintaa

Hosuminen ei kumuloidu briljanttiin jälkikasvuun, kuten vanha kansa sattuvasti on lohkaissut. Siksipä tuo seinänmaalausoperaatio, jonka aloitin edellisten lumien aikaan (käymällä hankkimassa maalit, kuten kaikki elävästi muistavat [vaikka en nyt millään löydä kirjoittamaan reportaašia aiheesta {koska harhautusotsikointi ja sanojen yli-innovatiivinen väärinkäyttö sen eliminoi}), päätyi seinälle saakka vasta tänään.

Pedantin pensselöitsijänne jäljiltä väriä päätyi toki vähän viereisillekin seinille, ja oviin. Ja lattialle ynnä matoille (kattos kun, hah hah, siinähän toki on sanomalehteä, mutta, hah hah, tallasin pudonneeseen maaliroiskeeseen ja tallustelin sitten, hah mä sanon hah, ympäriinsä ennenq huomasin mitään), mutta ei puhuta siitä nyt (eikä mainita sitä hosumista, koska moisesta ei koskaan ole kyse meitzin kohdalla [pelkään nimittäin hysteerisesti kusipäisiä kakaroita ei-briljanttia jälkikasvua, ja teen kaikkeni sellaisten olentojen välttämiseksi {hyvin huolellisesti vältän minkään tekemistä koskaan ettei vain yhtäkkiä ole semmoisia vipeltämässä siellä täällä}]).

Vähän siitä näyttää nyt tummempi tulleen (seinästä[kin]), mikä yllätyksenä merkille pantakoon (että jos laittaa tuollaista ei-kovinkaan vaaleaa maalia sangen beessikkään tapetin päälle, niin näin voi tosiaan käydä!). Että ei niin valoisa huone enää ehkä. Mutta ilmeikkäämpi heti paljon. Ihan oli dorka tapetti, vaan ei ole enää. Siitäs sai.

Toisen kerran pitäisi varmaan sutaista, mutta tuskin nyt tämän vuoden puolella kuitenkaan moiseen repeää. Tuossakin meni varmaan lähemmäs puoli tuntia elämästä, ja sitä aikaa ei koskaan enää saa takaisin. Ja pitäisi vastapäinen seinäkin maalata. Ja sitten olisi aika monta muutakin seinää. Kaikenlaista siirrellä pitää ennen kuin pääsee edes toimeen, ja listoja irrotella ja mitä kaikkea. Että eiköhän tuo nyt riitä vähäksi aikaa.

Kattellaan. Seinää. Maalin kuivumista.

Nöyrtyy vertyy

On tätä odotettukin. Nimittäin kun tuo juokseminen on ollut aivan tolkuttoman työlästä/rasittavaa/kolhoa viimeiset kuukaudet, on ihan mukavaa vihdoin löytää askelluksesta semmoinen rentous jota siitä kaipaakin.

Jumankauta että oli raihnaista varmaan koko kesä. Happi loppui, jalat prakailivat, kyllästytti. Mutta tänään löytyi semmoinen liito jossa tuntui että tämähän jumprahuiti toimii, tämä kroppa.

Nöyryyden kauttahan tähänkin piti taas tulla. Piti laskea vaatimustaso niin alas ettei kehtaa edes kertoa miten alas. Rupesin jälleen ottamaan juoksut punttitreenien tapaan, eli progressiivisen kiihdyttelyn malliin: ensin ihan kävellään, sitten kävellään vähän rivakammin, sitten hölkätään, sitten juostaan, sitten juostaan vähän kovempaa, ja sitten vielä kovempaa, ja loppuun vielä spurtti. Löysätään kävelyyn siksi aikaa että hengitys tasaantuu, ja sama uusiksi. Ja sitten vielä kerran. Eli käytännössä kolme sarjaa. Pidennellään juoksuvaiheita sitä mukaa kuin kunto alkaa antaa myöden.

Tämä metodi nosti edelliselläkin kerralla aerobisen kunnon melko rivakasti, mutta ehdin unohtaa tuon jossain välissä ja sompailin mitä sattuu, täysin suunnittelemattomia lenkkejä. Ja täytyy kyllä myöntää että meikäläisellä mentaliteetilla sellainen pitempi jolkottelu käy perin tylsäksi. Jotain mielenmalttia pitäisi varmaan sen suhteen jossain kohtaa opetella.

…Edelleenkin "lenkit" tapahtuvat juoksumatolla, koskapa ikinä ei tiedä missä kohtaa hajoaa nilkka tai polvi tai toinen nilkka tai toinen polvi. Mutta josko nyt alkaisi taas olla hermotukset suht kohdillaan ja nivelille tarpeeksi tukea, jänteet ja lihakset kunnossa? Ans kattoo, ei voi yhden sukseen jälkeen vielä samppanjoita poksautella...

Huomaan, että lähes kuukauteen

että lähes kuukauteen en.
Että en lähes kuukauteen ole kirjoittanut mitään. En mitään!
Eikö minulla ole mitään asiaa?
Onko minulla ollut?
Asiaa? Minulla?
Enkö tahdo jakaa maailmani kanssa mitään? Enää?
Olenko minä jakanut? 

Enkö minä välitä enää?

Vai eikö minulle tapahdu mitään?
Ehkä minulle tapahtuu niin paljon, että hienotunteisuussyistä? Ehkä en halua retostella glamorööseillä detaljeilla? Sehän olisi rahvaanomaista, semmoinen. Minä taas en ole. Vai olenko?

Onpas tämä. Ei tosin ihan ensimmäistä kertaa. Aina välillä tulee näitä. Ja sitten taas muuta. Ja noin.
Tämäpä vasta. 

Teknoraivo

Sähkölaitteet on perkeleen aprillipila. Allekirjoittaneella on omituinen viha-rakkaussuhde kaikenlaisten vempeleiden kanssa: jos se toimii sähköllä, se pitää hankkia – mutta jo oletuksena on se, että laite ei toimi, ainakaan kunnolla ja heti.

Eikä se kyllä useimmiten toimikaan. Joten useimmiten värkki kiehuttaa sisäisiä virtapiirejä jo pakkausta avattaessa. Harmillisesti myös ennakko-odotukset toimivat itseään toteuttavina ennusteina, ja tulee toisinaan tulkittua vempeleen kuttuiluna sellaisetkin asiat, jotka ovat vain omaa tumpelointia.

Vaan tietokoneet ne vasta veikeitä ovat! Niissä nimittäin diagnostiikka vaihtelee ennalta-arvaamattomalla viehkeydellä. Esimerkiksi eilen, ja toissapäivänä. Hirmu sattuvalla tavalla.

Rupesin nimittäin aprillipäivän aattona duunaamaan vaihteeksi uutta biisiä. Aina välillä tulee mieleen lähteä kartoittamaan, että mitenkä yksinkertaisista elementeistä saisi kasattua hillittömän hittipiisin, ja kilkuttelin kiippaireilla kuvion, jossa

Ja pohkeet laulaa pinkeää hallelujaa

Olen nimittäin taas palaillut taivaltamaan henkkohtaista viadolorosaani, eli juoksumattoa. Joltinenkin tauko on tehnyt sen, että ihan pienellä kipuilulla ei dolorosan ulkopuolella tallustella, mutta väliäkö tuolla: pääasia että on taas päästy tekemisen makuun.

Mikä ihme siinä oikein onkaan, että. Siis tätähän olen taivastellut loputtomiin jo, mutta mihin katoaa tarmo aina epämääräisin väliajoin? Oikeasti täytyy olla olemassa jotkut mittaustaan odottavat biorytmit jotka kenties lienevät jotain vähän monimutkaisempaa kuin ne, joihin harvempi vakavasti suhtautuu.

Mutta toistaakseni itseäni: täytyy olla jokin hormonaalis-välitysaineellinen syklisyys, jonka voisi näppärällä laskutoimituksella selvittää? Joohan? Että voisi kalenteriin merkitä milloin on ihan turha kuvitella saavansa aikaan tällä ja tällä saralla mitään, mutta sen sijaan toisella taholla menee tosi lujaa.

Rupesin tuossa kaupassa käydessäni katselemaan, että pyöräilykelit lähestyvät. Haaveilemaan, että kohtapuoliin rupean kauppareissut taivaltamaan sykkelillä, koskapa asfaltoidut osuudet ovat jo ihan sitä vailla.

Hiekkatietaipaleet kylläkään

Tahtoo tahtoo

Impulssikontrolli on tiettävästi käytännöllinen taito. Itselläni tuosta ei ole kyllä niin minkäänmoista kokemusta. Koko elämä on jatkuvaa kouhotusta innostuksesta toiseen, kolmanteen jnpp. 

Ja mitä suuremmalla energialla jotain lähtee kohkaamaan, sen nopeammin sen kulauttaa loppuun ja rupeaa katselemaan ympäriinsä että mitäpä sitten keksisi.

Nytkin on jo hiipumassa kasaan eräskin projekti joka ei ole edes lähtenyt käyntiin vielä. Kun nimittäin kasasin nuo rummut, ja totesin osaavani jo jotain, ja sitten keksin että rupean käymään vanhoja biisejä läpi niin, että soittelen ihan oikeat rummut midikolistelujen sijaan, ja muistin että sitä vartenhan tarvittaisiin monikanavainen äänikortti, ja tilasin… No, se kortti on jossain itämerellä seilaamassa kohti päämäärää, vaan en pariin päivään ole jaksanut enää rumpuja soitella.

Että ei tässä muuta silleen, mutta kun tämä ei tule kauhean halvaksi. Kaiken maailman roinaa nurkissa, sellaista mitä on nanosekunnin ajan kokenut tarvitsevansa enemmän kuin vaikkapa ruokaa kuukauteen. On ajatellut, että mutta tämäpäs härpäke ratkaisee elämäni kaikki dilemmat, tekee minusta kauniin ja rikkaan sekä nostaa libidoni pilviin, mille onkin hetikohta tosi paljon tarvetta… No, ei vielä ole nuo odotukset ihan täyttyneet.

Tavaraholismi, sillä meikä on ratkonut

88/100 Rutiinin rakentaja ja sisäinen sabotööri

No, pääseepä kirjoittamaan tämän päivän rupeamaa hyvissä ajoin; heräsin puoli kolmelta yöllä. Joten äkkiseltään voisi kuvitella ettei mennä ihan yhtä lähelle puolta yötä ennen julkaisua.

Kätevää ei kenties ole se, että julkaisu tapahtuu kuitenkin joskus paljon myöhemmin kuin ensimmäisten rivien kirjoittaminen, mikä aiheuttaa lukijassa varmaankin omituisen aikavääristymän. Tämä on pakattua aikaa, jossa menneisyys tiivistyy fragmenteiksi ajatuksen kuvatuksista.

---

...Ja sitten ollaankin pyrähdetty piitkälle iltaan, kun mä kajautan:

Ainniijjoo! Nythän mä elävästi tunnistankin taas mistä on kyse. Inertiahan se siellä jurnuttaa, ihan sama joka jarruttelee joka ainoan rutiinin muodostamista. Jälleen lyödään päätä seinään, josta kuuluu: mut'kandeeks'hei, mut'kandeeks'hei, mut'kandeeks'hei jnpp.

Eli sisäinen sabotööri seuraili jälleen ensimmäisen viikon