Näemme auroja

Meinaan hiukan tulee hypokondrinen olo siinä, jos puolitoista viikkoa joka päivä iskee migreeni. Pikkuisen hötkyilee siitäedes ainakin muutaman päivän: "Onko mulla nyt just taas tulossa häiriöitä näkökenttään vai onko tämä vain jonkun kirkkaan heijastuman jälkikuva? Onko mulla hartiat jumissa semisti vai totaalisesti?" 

Kauhuissaan odottelee ihminen milloin se iskee kesken esityksen (ei ole vielä iskenyt, huh; ennen esitystä kyllä on). Ei ollut edes migreenilääkkeitä kuin yksi tuon vaivaperiodin alkaessa - ja sitten ei sitäkään; normiburanalla piti selvitä. Nyt on, jokunen, toistaiseksi.

Onneksi kuulun siihen vähemmän onnettomaan gaussin käyrän puolikkaaseen, joka saa kohtauksen kuriin useimmiten ennen jumalatonta päänsärkyä, jos vain onnistuu heittämään lääkkeen naamariin heti kun öögat alkavat stroboilla - ja saa lepäillä siihen päälle, mielellään tunnin. 

Mutta jos stagella alkaa silmissä heittää, ei välttämättä ihan levyksi voi heti oikaista. Pari kertaa olen kyseisessä tilanteessa ollut - ja onneksi silloin ei koko aikaa ole tarvinnut lavalla olla, joten jotenkuten on selvitty...

Meikäläisellähän migreeni on hyvin selkeästi kytköksissä hartiajännitykseen, ja viimeaikoina on salilla tullut tehtyä ilmeisesti sen verran kovaa, että koko selkäpuoli oli pitkään aivan jumissa. Enää ei ihan niin jumissa ole se, mutta ei tuo seutu ihan lepotilassakaan ole.

Kun siis meitsihän ei venyttele! :D Tai siis venyttelen juu, mutten sillai erikseen mitään venyttelysessioita kyllä järkkää itselleni* - sarjojen välissä venytän sieltä mistä sattuu kinnaamaan, ja lopuksi vielä pahimmat jumit irti. Mutta ilmeisesti vastusta on tullut nostettua sen verran innokkaasti, että pitää jatkossa kiinnittää erikseen huomiota siihen lihasten irrotteluun.

Joten meitsi on jopa lämmi/jäähdytellytkin ihan peräti taas vaihteeksi parilla viime kerralla, juoksumatolla nimittäin - mistä hyvästä nyt on sitten pohkeetkin vielä kipeänä. Aiemmin ainoastaan pohkeet eivät olleet, tuolla selän puolella. Tsh. On tämä sellaista ruusupuskissa tanssimista.

*tai siis viime päivinä olen kyllä venytellyt ihan kotonakin kaiken varalta...

Jälleen käännämme takkia

Kyllä, kovasti olin heittämässä hanskoja tiskiin. Sitä olin mieltä että nyt saa roolin vetäminen riittää - että en minä jaksa reploja opetella ja sitten tahkota lukemattomia kertoja samoja gestisiä resitaatioita. Että ei kuulu meikäläisen luonteeseen toisto, eikä varsinkaan se, että toistan asioita muiden kirjoittamilla sanoilla ja vieläpä niin, että joku kertoo miten se pitää tehdä. 

Enkä sitä paitsi ole ollenkaan sitä tyyppiä, jonka on pakko hakeutua aina ja kaikkialla huomion keskipisteeksi. ...Vai olenko? Labiilisti? Vedänkö roolia siviilissä?

Tässä kevään mittaan laskeskelin että nyt on tämän ja tämän verran esityksiä jäljellä, ja sitten olen vapaa! Loppuunmyytyihin esityksiin on hyvä päättää uransa, ajattelin.

Mutten millään keksinyt että mitä sitten teen. Tämä touhu on jotain minkä osaan, eivätkä haasteet lopu kesken - aina voi tehdä paremmin ja toisella tavalla. Aina oppii uutta, sekä tekemisestä että itsestään. Ja muista ihmisistä. Introverttinä luonteena olisin pahasti sosiaalisessa paitsiossa, jos en vänkäisi vastahakoista itseäni sinne missä on jotakuinkin mahdotonta välttää interaktiota.

Ja kun nyt näyttää että enenevissä määrin pääsee myös laulamaan lavalla... Jännä että viidentoista vuoden aikana tuota on tullut vastaan ei-juuri-ollenkaan, vaikka taustabändissäkin on lavalla tullut oltua. Leikin lopussa luikautin Beckettin muutamat rivit itsesävelletyin melodioin, mutta nyt vasta ensimmäistä kertaa ihan taustojen kanssa olen päässyt musikaalityyliin hoilaamaan kohtausten lomassa - vaikka bändilaulantaakin on takana vuosia.

...Joten (jälleen) pyörsin päätökseni - ties kuinka monetta kertaa. Kesällä ei taaskaan juuri lomailla. Ei ehkä syksylläkään. Ehtiihän sitä, sitten joskus.

Maailma on stage, ja sun tarvii pelaa osaa

ja jotta sä voit pelaa, sun tarvii toistaa yhtä sun toista.

Huomenta, maailma!

Ei tod. ole ollut aikaa päivitellä blogia. Menossa on tämän kalenterivuoden neljännen näytelmän esitykset. Putkeen on tullut viisi, ja kuudes on kevääksi vielä tekeillä - eli suht täpöillä on tullut haahuiltua lavalla vaihteeksi. Tai siis enemmän kuin ikinä.

Harmillisesti juuri piti perjantaina peruuttaa yksi esitys, varsinkin kun esiintyjien kirjoittamattomana sääntönä on hankkiutua stagelle aina jos ei satu olemaan kuollut. Mutta kun kyseessä on farssi, ja allekirjoittanut pääosassa, niin paskimmalla mahdollisella ajoituksella iskenyt flunssa ei kerta kaikkiaan sallinut lavalle menoa.

Esityksestä olisi varmaankin vielä hengissä selvinnyt (joskin reploista ja iskuista olisi unohtunut puolet, ja silti juttu olisi kestänyt normaalia pidempään), mutta sen jälkeen olisi iskenyt korkea kuume - tuo rooli nimittäin fyysisyydessään vastaa mitä tahansa urheilusuoritusta, ja muistan elävästi miten kävi kun edellisestä flunssasta luulin jo parantuneeni ja kävin tekemässä hyvin kevyen punttisalitreenin: useamman viikon puoliteho.

Shöystä olisi tullut huono, ja päälle päätteeksi seuraavana esityspäivänä olisi taas saanut miettiä josko lavalle kykenee - huonossa lykyssä koko loppuvuosi olisi samaa arvontaa. Joten koko päivän pähkittyäni päädyin peruutukseen… Mikä olikin hyvä, koska illaksi nousi kuume, vaikka olin koko päivän pysytellyt punkassa, ja ainoana aktiviteettina oli ollut sähköpostien naputtelu kyseisestä peruutusvaarasta.

Nyt olen aika vakuuttunut, että seuraavaan esitykseen tulen olemaan toipunut - eikä tarvinnut tartuttaa tautia muuhun työryhmään (eikä yleisön edustajiinkaan). Siltikin: tämä taisi olla ainut kerta ikinä, kun esitys peruttiin meikäläisen vuoksi. Harmittaa.

Mutta niin, fyysisyydestä: hyvä että aloitin punttitreenailut vaihteeksi - saisin varmaan tajunnan rajamailla vedellä esityksiä jos päällä olisi ne parikymmentä kiloa, jotka vuodenvaihteessa vielä mukana kulkivat.

Ei niin että punttailemalla olisin kahtakymmentä kiloa pudottanut. Kun vuodenvaihteen kieppeillä huomasin ylittäneeni (taas kerran) sadan kilon rajapyykin, rupesin katsomaan ruokavaliota. Tai itse asiassa tuon eteen ei juuri tarvinnut mitään ihmeempää kyyläystä harrastaa; tiesin jo kokemuksesta, miten paljon jatkuva hiilarinapostelu tuo painoa päälle, ja miten paljon sitä voi pudottaa ihan vain proteiinipitoisempaan ruokavalioon siirtymällä, ja jättämällä kaikki herkutteluun tarkoitetut kahisevat pussit ostamatta.

Joten kun syksyn mittaan aloitin treenaamisen, sain viimeiset indeksin päällä olleet kilot putoamaan sangen iisisti. Ei ole tarvinnut hirmuista kieltäymysten kurimusta kärsiä kun ei vain tee enää (useimmiten) mieli - ja silloin kun sattuu olemaan sikäli heikko hetki, että haluaa mässyttää jotain, sen on voinut tehdä ilman että homma on riistäytynyt käsistä.

Mutta eikö olekin jännää, että kirjoitan näistä asioista vain silloin kun kuntokuuri on päällä? On, se on kyllä! Vaan jatketaan nyt vielä sen verran, että tällä kertaa hommasin ohjelman ihan rainerilta.

Aikaisemminhan olen itse omat ohjelmani valmistanut - mikä on siis tarkoittanut fiilispohjaista duunailua, joka ei ole ainakaan nopein keino kropankompressointiin. Pakko myöntää, että tulokset näkyvät nyt ennätysvauhdikkaasti kun vain kiltisti teen sitä kaksijakoista ohjelmaa jonka olen saanut, ja ainoastaan sen verran muilannut, että olen lisännyt vastusta tarpeen mukaan.

Vähänkö oli vänkää edellisellä bändikeikallakin havahtua siihen, kun roudaa rappusissa bassovaffarin nuppia toisella kädellä, ja toisella jotain muuta, että hetkinen, tämä on nyt se kaikkein painavin boksi koko setistä. Että tätä on toisinaan kanneltu kirosanojen ryydittämänä kahden miehen voimin, ja nyt tämä ei tunnu yhtikäs missään. Hieno hetki oli tuo.

Sietää sietää

Niin, kirjoitin syssymmämmällä siitä, miten on syytä jatkossa taas tunkea itseään lavalle enemmän, jotta stressitasot normalisoituvat ja lakkaavat piikkaamasta aina kun stagelle päätyy – kun sieltä jokatap aina ennemmin tai myöhemmin itsensä kuitenkin löytää. Sieluhan tuollaisessa haasteisuuden maksimoinnissa sinelmille päätyy, mutta sielun kai kuuluukin olla kauttaaltaan sinimusta? Hailakan tärveltymätön sielu kärsii elämyksettömyydestä?

Kyseisessä siedätyshoidossa on haastetta myös – ja ehkä nimenomaan sekä erityisesti – sosiofoobikkominälleni, joka mieluiten hautautuisi sohvan syleilyyn ja tilaisi safkatkin kotiin vailla inhimillistä kanssakäymistä. Kiihkeästi unelmoi tuo sisäinen sabotööri siitä, miten joku päivä vielä voi tilata kaiken netistä ja ruksata tilauksesta kohdan: ”Jättäkää lähetys oven eteen ja poistukaa."

Työn alla on nyt sitten vähän isompi rooli kevääksi, ja kesällekin tuli jo lupauduttua yhteen ainakin alustavasti – ja syksylle aion ainakin yhden proggiksen ahtaa, jos en kahta. 

Tämä kesän rooli tosin on sen verran pienempi, että jätin varauksen: jos jotain mellevämpää tulee vastaan, saatan loikata eri tuotantoon. Mutta toisaalta kevään ja kesän ajallehan oli jo valmiiksi tiedossa myös ohjauksellisempaa duunailua, joten aikataulut saattavat hieman ryssiintyä jos kesällekin vielä löytyisi keskeisempää roolia.

Yhtäältä tuokin suven judanssi on sellainen, että vaikka reploja ei erityisen paljon ole – niitä on ripoteltu harvakseltaan sinne tänne – niin lava-aikaa kuitenkin on, no, enemmän kuin tässä viimeisimmässä, josta vielä muutama esitys on ekstrattu tämän kuun lopulle. Eikä ole kauaakaan siitä kun jollekulle tulin sanoneeksi, että olisi mielenkiintoista kokeilla mitä on olla lavalla koko esitys ilman ainuttakaan repliikkiä. Tämä kesän rooli on vähän sinne päin. 

Ja yhtäältä olen sillä lailla fatalisti, että jos pyydetään joihinkin ihan uusiin ympyröihin, eli siis vaikkapa työryhmään joka on uppo-outo, on sinne syytä mennä. Universumi se siellä punoo juoniaan, ja täytyy käydä katsomassa millaisista punoksista on kyse.

Viime vuonna, ja ehkä edellisenäkin, tuli tosin torpattua noitakin mahdollisuuksia – mutta kyllähän tässä vuosien varrella on pitänyt myös opetella sanomaan ei, koskapa lopulta kuviot alkavat toistaa itseään ja löydät itsesi tekemästä aina samoja asioita hyvin pienillä modifikaatioilla. Ei sovellu allekirjoittaneelle semmoinen liukuhihnailu. Jos pitää valita tutun ja turvallisen tahi uuden ja jännittävän välillä, meikä valitsee jälkimmäisen. Ja koko ajanhan noita valintoja eteen tulee. Which is nice. Ei tiedä mistä sitä itsensä taas löytää ihminen.

Rampin kuumeinen palelu

Niinpä niin. Välivuosi piti olla, ja siltikin enskari kolkuttaa ovella. Melko monta tarjousta torpattuani suostuin vihdoin paria pikkuroolia vetämään, ja kynsiä pureskellen voidaan siis pari kuukautta painaa menemään shöy shöyn perään.

Olen lopettanut näyttelemisen varmaan kymmenen kertaa. Sitten suostunut johonkin pikkurooliin, ja kohtapuoliin huomannut saavani enemmän ja enemmän lava-aikaa... Ja hermot… En tiedä ovatko ne riekaleiksi asti päässeet, mutta ei-niin-harvoin huomaan tenttailevani itseltäni josko vaikka hermosto tässä prakailisi. Että onko minulla stressiä vai kuvittelenko. Psykosomaattisuuden äärellähän näiden kanssa ollaan.

Ja mietin jälleen josko lähtisin siedätyshoidon tielle: rupeaisin ihan tuelta näyttelemään, niin paljon että ei kerkiäisi enää miettiä – että stressitasot yksinkertaisesti liudentuisivat ja sulaisivat arjeksi. Kun yhdessä on esitykset niin toista harjoitellaan, ja kolmatta suunnitellaan… Yhtäältä minulla on kyllä keväälle ohjelmaa tiedossa ilman turboahteluakin. Vaan ehkä tietty turboilu on toisinaan ihan paikallaan?

En ole koskaan saanut päätettyä pidänkö minä esiintymisestä vai vihaanko sitä. Sen tiedän, että mitä rutinoituneemmaksi sen saa, sen enemmän siitä saa irti. Mitä pidemmälle itsensä altistaa, sen helpommaksi heittäytyminen käy – ja sitä enemmän touhusta alkaa nauttia. Minkähän tähden nämä ensimmäiset kynnykset ovat aina ne korkeimmat?

Gotta be a skugi

Remuenglanti rulasi eilen. Vaikka päiväkaupalla tankkasin omatekemiäni sanoja  – kokobändin treenejähän kerkisi olla vain viisi (5) kertaa, jossa ajassa ei lunteista ehdi luopua – unohdin keikalla puolet niistä. Jatkuvasti sai olla hoilaamassa "englantia", jossa on se hyvä puoli, että yleisö ei ollenkaan välttämättä huomaa (ihan koko aikaa, toivottavasti, ainakaan) mitään.

Sanoittajille vinkiksi: jos tekstit on hyvin pitkälti tajunnanvirtaa, ja riville mahtuu sanotaanko 28 tavua (vähempikin saattaisi olla ihan tavoiteltavaa), joiden kaikkien pitää osua oikeaan kohtaan toisinaan hyvinkin synkopoidusti… Anna se laulettavaksi jollekulle muulle. Eipähän tarvitse itse kärvistellä. Taidan jatkossa tehdä vain "I lav juu, staars aar shaining" -tyyppistä lyriikkaa...

Ei vaan, kaikesta huolimatta oli perin hauskaa, ja mukavaa se, että vaikka

Puff, now u don't

Hektinen, ajattelin pari kilsaa ajettuani. Olisko mun kannattanut pari sanaa työryhmänkin kanssa vaihtaa ennen lähtöä?

Rasittavaa miten vanhat sosiofoobikon taipumukset edelleen sabotoivat toimintaa automaation kautta. Ans mä kerron.

Keskiviikkona soi puhelin. Tarvittaisiin vierailuesitykseen tekniikka-ajajaa paikkaamaan keuhkokuumeilevaa. Minä että juu, kai maar tuosta selviäisi.

Seuraavana päivänä paikalle ottamaan selvää mistä on kyse, suuntailemaan lamppuja, ottamaan pläjäyksestä selvää, mitä näyttämöllä tapahtuu ja milloin, mitä laitteistoa on käytettävissä – hakemaan selkoa siitä miten duuni olisi fiksuinta suorittaa. Aivot reippaasti ylikierroksille. Ensimmäinen läpimeno tuurilla vähän sinne päin.

Eilen olemattomilla yöunilla, mutta selkeämmällä visiolla