Syke hyvin poikkeava

 Hohhoijaa:

Suomalaistutkijoiden mullistava löytö: Kuona kertyy aivoihin – Alzheimer-aivot sykkivät toisin kuin terveet

Kuona tosiaan kertyy aivoihin; tässä ei ole mitään mullistavaa. Alzheimer on ollut parannettavissa jo parikymmentä vuotta; sitä vain ei haluta tehdä – koska allopatia on puoskarointia.

Tutkimustulos voi helpottaa Alzheimerin taudin diagnosointia. Myös hoitoa tautiin kehitellään suomalaisvoimin.

Niin. Ollaan piittaamatta olemassaolevasta hoidosta (etanersepti), ja sen sijaan näperrellään vääristä lähtökohdista lisää myrkkyä, joka tulee kertymään sinne aivoihin.

Mikä erityisesti kertyy nimenomaan aivoihin: alumiini. Ja mistä alumiinia erityisesti saadaan? Rokotteista ja ruokapakkauksista ynnä kattiloista. Mikä lisäksi edistää nimenomaan alumiinin päätymistä nimenomaan aivoihin? Fluori. Ja mistä saadaan fluoria? Sitä hinkataan päivästä toiseen sinne, mistä tämä kuona-aine päätyy helpoimmin suoraan verenkiertoon – eli suun limakalvoille.

Fluoria – tuota metallinjalostuksen hankalasti hävitettävää myrkyllistä kuona-ainetta – löytyy myös melkein jokaisesta pilleristä nimellä fluoksetiini. Sillä ei ole mitään asiaa kehon sisälle, mutta sinne sitä vain tungetaan päivästä toiseen.

– Aivovaltimoiden ympärillä on viemärijärjestelmä, joka kuljettaa aivoista roskat ulos valtimon sykkiessä. Ja nimenomaan tämä syke on hyvin poikkeava Alzheimer-potilailla, Kiviniemi havainnollistaa.

Ja mikä yhdistää kaikkia alzheimer-potilaita? Statiinit, joilla "hoidetaan" "ongelmaa" (kolesteroli), joka ei ole ongelma, vaan elintärkeä komponentti hormonien tuotannossa – ja aivotoiminnassa.

Korkeaa verenpainetta on jo aiemmin pidetty Alzheimerin taudin riskitekijänä.

Ei ole olemassa myöskään ongelmaa nimeltä "korkea verenpaine". Meidän verenpaineemme vaihtelee päivän mittaan. Se vaihtelee siksi, että keho reagoi ympäristöönsä – ja myös myrkkyihin joita itseemme työnnämme. Kaikki lääkitys on myrkkyä, mutta sitä ovat myös suunnilleen kaikki kemikaalit joita käytämme, synteettiset kankaat joihin pukeudumme, huonekalut joilla lepuutamme itseämme. Kaikki muovi, kaikki pinnoitteet: teflon, bisfenoli... 

Käytännössä kaikki teolliset ratkaisut, joilla "helpotetaan elämää" tehokkuuden nimissä, tuottavat pidemmässä juoksussa ongelmia. Kaikki, mikä aiemmin myytiin lasipulloissa ja -purkeissa, tulee nykyään alumiinissa tai muovissa tai paperissa – ja nuo kaikki on pinnoitettu bisfenolilla, joka on xenoestrogeeni. Kaikki, mitä syömme tai juomme, on valeltu estrogeenillä – jota on myös glyfosaatti, jota on kaikessa ruoassa sisällä. Meitä pommitetaan koko ajan xeno-estrogeeneillä.

Ja säteilyllä, tietysti. Joka digiloikassa säteilyn määrä moninkertaistuu. Kummasti kaikki "pandemiat" osuvat aina niihin kohtiin, joissa on kekkaistu jotain mullistavaa säteilytekniikkaa. Tämän täytyy olla sattumaa.

Meidän kehomme käsittelee ympäristöstressorien aiheuttamia ongelmia mm. verenpaineen muutoksilla. Allopatian puoskarit kohtelevat kehon normaaleja toimintoja "sairauksina", ja työntävät sisään lisää myrkkyjä estämään kehon normaalia toimintaa. Allopatia on maailman suurin kusetus: maanpetos, valtiopetos, ja rikos ihmisyyttä vastaan. 

Olisi todella hienoa jos ihmiset kykenisivät havahtumaan todellisuuteen, ja toimittaisivat puoskariston johonkin, mistä käsin eivät koskaan enää pääse sotkemaan ihmisten elämiä. ...mutta näyttää että niinkin ilmiselvä huijaus kuin "koronakriisi"™ ei väräytä kovinkaan montaa viisaria, joten käärmeöljykauppiaiden kauhuporno jatkuu ja jatkuu; ihmiset eivät ota itse selvää mistään, vaan antavat eksperttispesialistien sairastuttaa itseään pykälä pykälältä enemmän – ja mihinkään perustumattoman yleispelkurointinsa ahjossa vaativat, että muidenkin on pakko tehdä samoin. Yhteiskuntamme on idiokratia, joka tappaa itsensä paperiviilloilla.

Alzheimerin tautiin ei ole vielä kovin hyvää hoitoa olemassa.

Kyllä on. Sitä ei vain käytetä. Kuten monien muidenkin "tautien" kohdalla on tilanne.

Kuolemaa patentoimalla

Hmm. Lääketiede "kehittyy":

Uusi tutkimus hehkuttaa: Alzheimer tunnistettavissa verikokeella jopa 20 vuotta ennen oireita? Suomalaisasiantuntijat kiinnostuneita tuloksista

Eli että aivoissa kahdenkymmenen vuoden päästä tulevaisuudessa alkava tulehdus voidaan tunnistaa etukäteen? Tällä tutkimuksella voisi hyvin ennustaa siinä tapauksessa vaikkapa syövänkin – koska kaikessa on kysymys tulehduksesta (ja tulehdus sitten taas on elimistön reaktio varsinaiseen taudinaiheuttajaan...). Tosin ensin pitää odotella parikymmentä vuotta ennen kuin voi sanoa oikeastaan mitään.

Alzheimerin taudin pysäyttämiseen on etsitty läpimurtoa kiivaasti. Taudin pysäyttämiseen ei kuitenkaan vielä ole olemassa lääkkeitä.

Kylläpäs on; niitä ei vain käytetä. Etanersepti inhiboi kallonsisäisen tulehdustilan, oli sitten kyse aivovamman tai -infarktin jälkitiloista – tai alzheimerista. 

Tästä on olemassa ihan selvä näyttö – mutta ongelmahan on se, että jo valmiiksi keksityllä lääkkeellä ei voi tienata. Sille ei voi sepustaa patenttia jolla estää järkevää hinnoittelua. Monopolisointi on mahdotonta – joten käytetään vanhaa tuttua fraasia.

Ja kun nyt siis ollaan sen vanhan tutun fraasin parissa, tehdään pieni vertailu. Etanerseptin käyttöä boikotoidaan siis verukkeella: "ei riittävää tutkimusnäyttöä". Olen henkkohtaisesti saanut kuunnella monelta alansa spesialistilta, miten tämän käyttöönotto vaatisi ainakin kymmenen vuoden tutkimuksen ennen kuin voitaisiin edes harkita – vaikka hyvin selkeä näyttö menestyksekkäistä hoidoista on jo olemassa parinkymmenen vuoden ajalta.

Samaan aikaan ollaan tuomassa markkinoille körönän verukkeella täysin testaamattomia rokotteita, joissa on hypätty eläinkokeet tykkänään yli ja jotka on pusattu parissa kuukaudessa kasaan – ja jotka vahvasti aiotaan tunkea aivan jokaisen maailman ihmisen kroppaan. 

Kausiflunssan takia, sen joka useimmilla menee täysin oireetta ohi. Joka on voitettavissa D- ja C-vitamiinilla. Ja hykroksiklorokiinilla jos hifistellä haluaa – vaikka tätä tietoa siivotaan netistä päivittäin loitommalle (koska silläkään ei voi netota tsiljardeja & giljardeja koska se on jo olemassa) vaikka lääkäri toisensa jälkeen tulee esiin kertomaan menestyksekkäästä hoidosta, jossa kenenkään ei ole tarvinnut kuolla intubointiin.

Huomaako joku minkäänmoista epäjohdonmukaisuutta tässä? Tai johdonmukaisuutta, itse asiassa? Jos toimiva lääke on olemassa, tieto siitä pimitetään kaikin mahdollisin keinoin (Here's lookin' at you, meedia). Koska vanhoilla, toimivilla lääkkeillä ei voi tehdä patenttimiljardeja. 

Pitää tehdä uusia patentteja, ja siksi levitellään käsiä vaikka voitaisiin hoitaa jo toimiviksi todetuilla lääkkeillä – sellaisilla joilla ei ole tolkutonta määrää arvaamattomia sivuoireita painolastinaan.

PCR-testin kehittäjä, Kary Mullis, sanoi että testillä ei voi diagnosoida tautia. Siitä huolimatta körönää diagnosoidaan PCRllä. Harmi että Mullis kuoli viime vuonna eikä voi siis itse olla toistamassa sitä minkä heti kärkeen sanoi: "Tätä ei voi käyttää diagnosointiin."

Yksittäisten asiantuntijoiden vaientaminen on tosin vanha juttu. Mullis'n PCRää käytettiin hänen varoituksistaan huolimatta jo edellisen mielikuvitussairauden diagnosointiin: AIDSiin. Propagandistisesti katsoen AIDS oli SARS-Cov-1. 

Keksittyjä tauteja, keksittyjä oireita, keksittyjä "hoitoja". Tätä on allopatia.

Carnegien perinnön hiipuva muistijälki

Vaihteeksi Nuorsuomalaisten Iltakoronasanomissa laverrellaan tämän asian vierestä:

9 merkkiä siitä, että muistisairaus on ehkä jo alkanut – nämä kaikki oireet voivat viitata Alzheimerin tautiin

Luulosairauttahan meillä ei tarpeeksi viljellä muuten, joten miksei sitten tälläkin täysin vältettävissä olevalla lääkkeiden "sivuoireella".

Alzheimerin taudinkuva adblockerin symboloimana

Kuten jokaisen pitäisi tietää, Alzheimer on lisääntynyt samaa tahtia kuin statiinilääkitys. Kolesteroli on elintärkeä varsinkin aivojen toiminnalle – siinä kuin rasva ylipäätään. Statiinit tuhoavat siis aivoja – siinä kuin kaikkea muutakin kropassa.

Kun Alzheimerin taudin diagnoosi saadaan ajoissa, lääkitys pystytään aloittamaan aikaisessa vaiheessa. Toistaiseksi kaikki käytössä olevat lääkkeet ovat taudin etenemistä hidastavia, eikä parantavia lääkkeitä ole vielä käytössä.

Parantavia lääkkeitä on olemassa – mutta ei tosiaan käytössä. Etanerseptillä mikä tahansa aivovaurio on melko pitkälti reversoitavissa, mutta sitä käytetään vain reuman hoidossa – oletettavasti liian pienillä annoksilla siinäkin. 

Hoidetaan tulehdusta, muttei toisenlaista tulehdusta. Tämän takia meillä on lääkärit jokaiselle ruumiinjäsenelle erikseen; eivät turhaan tiedä että toisilla osastoilla tapellaan ihan samojen oireyhtymien kanssa (koska ne on nimetty joksikin muuksi).

Muistisairauden ensioireet herättävät tyypillisesti torjuntaa ja viivyttelyä, vaikka hoitoon olisi syytä hakeutua mahdollisimman nopeasti.

Hoitoahan allopaateilta ei saa, joten siihen suuntaan on turha kiirehtiä. Statiinit mäkeen, liikuntaa, ja ruokavalio päinvastaiseksi siitä, mitä Terrorin ja Hysterian laitos koittaa ehdottaa. Älä oleta että teurastajantakkeihin pukeutuvat lääkekonsulentit osaavat tai (varsinkaan) haluavat ratkoa tämän ongelman. Ongelmien ratkominen ei kuulu toimenkuvaan, koska bisnesmalli kärsii sellaisesta.

Sairastunut vaistoaa itse, ettei kaikki ole kunnossa, mutta hänen – ja usein omaistenkin – on vaikea hyväksyä sairastumista.

Tämä on toki ongelmallista – ja vielä ongelmallisemmaksi asian tekee se, että ihmiset ovat tottuneet luottamaan siihen, mitä meediassa houritaan. Sen takia kroppaan päätyy yhä enenevissä määrin sokeria rasvan sijaan – ja se vähäkin rasva on korvattu pääasiassa lamppuöljyllä, koska sellaista satutaan kasvattamaan Suomessa.

Kaikkein suurin töyssy takaisin terveiden kirjoihin on se, että itse kukin tuudittaa itsensä tapakäyttäytymiseen, josta ei haluta luopua vaikka siitä olisi miten paljon haittaa. Näihin tapoihin on opeteltu vuosikymmeniä, joten niistä ulos pyrkiminen – varsinkin jos olo alkaa olla turhan hajapäinen, jolloin nimenomaan haluaa pitää tutuista kuvioista kiinni – on... vaikeaa, kaikille.

Ihmistä on melko lailla mahdoton taivutella terveemmälle tolalle – varsinkin jos statiineilla ynnä muilla mömmöillä on jo tahto murrettu ja voimat viety. Alzheimer on yksi monista allopatian aiheuttamista, täysin turhista, tragedioista – mutta lääketieteellähän ei olekaan juuri mitään tekemistä parantamisen kanssa. 

Lääke"tiede" on käärmeöljykauppaa, jolla kupataan elinvoimaa kehdosta hautaan – aiheuttamalla taudit joita ollaan parantavinaan (tai erityisesti "ehkäisevinään"), ja pahentamalla niitä "hoidolla". 

Joku ehkä muistaa miten allekirjoittanut jossain kohtaa pani merkille, miten myrkyttäjien ammattikunta (heillä taisi olla ihan virallinen kilta, jos en väärin muista) katosi johonkin niillä huitteilla kun öljykartellinsa kummisetä Rockefeller & metallimagnaatti Car...goyle? ...bide? Miksi en nyt saa tyypin nimeä mieleen? Varmaan joku Alzheimervirus on loikannut joskus jostain oireettomasta kantajasta, ja aktivoitui harmillisesti juuri nyt... Ai niin: Carnegie [löytyy muistipalatsista sanaan "carnage" limitettynä].

Enivei, kun nämä kaksi sankaria ostivat lääketieteen omien jalostusjätteidensä myyntikanavaksi, hävisi myrkyttäjien kilta johonkin maton alle. "Kuinka saat ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa?*" Ostamalla kilpailijat ulos, ja sanelemalla säännöt siitedes. Tämä nimenomainen nurkanvaltaus tunnetaan nimellä Flexner report:

The Flexner Report is a book-length landmark report of medical education in the United States and Canada, written by Abraham Flexner and published in 1910 under the aegis of the Carnegie Foundation. Many aspects of the present-day American medical profession stem from the Flexner Report and its aftermath.

...aand good riddance from that on...

---

* Dale C. tiesi mistä kirjoittaa kun oli maailman toiseksi rikkaimman miehen poika – sen jonka filantrooppinen rahapaja oli siis aiemmin julkaissut lääkietieteen kokonaan tuhonneen opuksen.

Pääumpikuja

Yllätyksettömyys on toisinaan toivottava olotila, mutta tässä aivovammasaagassa ei niinkään. Kuten elävästi muistetaan, allekirjoittanut paransi oman jälkitilansa hankkiutumalla rapakon taakse, koskapa kotimaassa hoitoa ei anneta.

Ennen reissua viimeisin neurologi kirjoitti lähetteen PET-tutkimukseen, jotta tulehduksen tila saataisiin todettua. Luonnollisestikin konsultaatiokutsu osui ajankohtaan, johon matka oli buukattuna, joten se piti siirtää (siis se konsultaatio; ei todlakaan matkaa [paitsi lääkärien mielestä toki]).

Hoidon jälkeen kyseinen audienssi oli toki lähtökohtaisesti turha, mutta kyseisen hoidon saamiseksi ihan rahvaan ulottuville katsoin, että parempi käydä kääntymässä edes. Odotukset eivät olleet toki kynnystä korkeammalla. Haihattelua olisi kuvitella, että potilas voisi liikauttaa asiantuntijan varmuutta omasta ekspertiisistään mihinkään suuntaan.

 

Tapaamisen ennustettavuus tarpoi turhauttavia polkuja: kuten arvata saattaa, hyvin valikoivasti käyttöön otettava fraasi "ei riittävää tutkimusnäyttöä" oli taajaan käytössä - 20 vuotta onnistuneita hoitoja ei vielä riitä todisteen tyngäksi edes. Ylenpalttisen röyhkeyden vallihaudasta veikkailtiin jopa lumevaikutusta, vaikka Joorstruuli erottaa plasebon todellisesta vaikutuksesta reilun parinkymmenen vuoden intensiivikokemuksella.

Ei minkäänlaista uteliaisuutta. "Ihan kiva, että potilas kokee hyötyneensä, mutta siinäpä se." Tuhannet ja taas tuhannet potilaat hyötyisivät kyseisestä hoidosta minuutissa, mutta me nyt jatketaan näillä hyödyttömillä sapluunoilla joilla tähänkin asti on jatkettu.

Kun argumentoinnin taso on tätä: "Levittelemme käsiä, koska vaikka jotain olisi tehtävissä, emme voi edes tutkia mahdollisuutta, koska tämä nyt vain ei ole käypä hoito -suosituksissa mainittuna tällä hetkellä," on perin hankala synnyttää keskustelua. Kehäajattelussa varsinainen ajattelu on resurssoitu minimiin, koska: "Hei, mä olen vaan töissä täällä."

Lääkäröinti on puoskarointia, joka on formatoitu toimimaan tavalla, joka ei hyödytä ketään - mutta vahingoittaa kyllä sitäkin useampia. Hys hys. Jos ei ajattele asiaa, ei tunnu niin syylliseltä.

Yhdessä tuumin tohtorilääkärin kanssa päädyimme siihen, että jätetään PET-skannailu(kin) sikseen (varsinkin kun siihen liittyy radioaktiivisen matskun tunkeminen kroppaan). Tokihan sillä olisi ollut saatavissa kiva ennen-jälkeen -vertailu koskapa olen kertaalleen käynyt tuossa operaatiossa, mutta ketäpä kiinnostaisi nähdä ihan selkeänä kuvaparina hoidon toimivuus - kun sitä lähtökohtaisesti ei suostuta edes mahdolliseksi myöntämään.

Todettakoon nyt vielä tämä välskäristön hybriksestä: kun valkotakki vääntää rautalangasta asioita, joista potilas on ollut tietoinen jo tämän ekspertin itsensä peruskouluaikana, voisi kiivaammalla temperamentilla varustautunut polttaa kääminsä aika nopeasti. Itse olin yllättävänkin zen huolimatta siitä, että koin puhuvani seinälle kohtaamisen alusta loppuun. On hyödytöntä yrittää puhua ihmiselle, joka kuvittelee tietävänsä jo valmiiksi kaiken olennaisen.

Viimeisenä päänkäännön yrityksenä jätin luettavaksi nivaskan paperia aiheesta - mm. Australiassa vastikään suoritetusta sokkotestauksesta - mutten turhaan odota mitään tapahtuvaksi. Ignoranssi on tehokkaasti sisäänrakennettu tähän meidän sairaushuoltamoketjuumme - ja se vahvistuspiikki, johon ei ollut varaa, pitää käydä hakemassa edelleen uudelta mantereelta, jahka on tullut käärittyä aimo nippu pätäkkää jostain joskus.

Hereillä – eli ihme nimeltä parantuminen

Siis: auttaako etanersepti aivovamman jälkitilaan? Lyhyt vastaus: kyllä auttaa. Se auttaa myös aivoinfarktin jälkitiloihin, sekä Altzheimeriin.

Allekirjoittaneen kohdalla tähän ei – harmi kyllä – liittynyt mitään valaistumiskokemusta, vaikka jotkut ovat heti silmät avattuaan nähneet maailman täysin uudessa valossa.

Kuitenkin jaksaminen on aivan eri tolalla. Paluulennolla huomasin, etten kerta kaikkiaan kyennyt nukahtamaan ennen kuin Tukholma-Helsinki välillä. Enkä ollut edes ehtinyt hotlan jälkeen napata modafiinilia missään kohtaa. 

Ennen puolta päivää laskeuduttuani oli edellisistä yöunista aikaa jo vuorokausi, ja kentillä oli saanut taas hortoilla töisevästi, mutta torkkujen jälkeen olin taas virkkuna kuin täysien yöunien jälkeen – mikä oli täysin uusi kokemus edellisten 27 vuoden ajalta  (jolloin täysien yöunien jälkeenkin oli olo kuin kahden viikon unettomuuden jäljiltä; itseään ei kerta kaikkiaan nukkumalla saanut hereille).

Jos jostain haluaa naputtaa, niin älykkyysosamäärä ei kyllä noussut mihinkään – eli mikään Limitless-elokuvan tyyppinen ihmerohto ei ole kyseessä. Litku vain voitelee aivot normiasetuksiin, jotka pitävät focuksen siinä kuosissa, jota geneettisesti voi odottaa. Valitettavasti vain siihen saakka.

Siinähän pääsi luonnollisestikin heti sohlaamaan, kun ei ollut tullut pantua sen kummemmin korvan taa mihin auto tuli jätettyä. Siellä loskassa kengät läpimärkinä kahlatessa meinasi taas toivo hiipua, kunnes vihdoin muistin, että jaa, täällä taisi olla vielä yksi parkkipaikka jossain.

Siinä kohtaa ressirassia lietsoi toki sekin, että olin jo unohtanut myös, mihin avaimet tuli tungettua. Enhän toki mihinkään hotellin laatikkoon niitä ollut laittanut, enhän?

Laukun pohjalta löytyivät, jahka kaikki kuteet olin lumiselle autolle nostellut – vaan haasteet eivät onneksi tähän loppuneet. Kamera ei onnistunut tunnistamaan parkkilapun viivakoodia (tai siis softan kamera-appi ei onnistunut), joten erinäisten nettisamoilujen ja kirosanojen jälkeen lähdin hakemaan maksuautomaattia portilta – ja löysin! Jihuu.

Eipä muuta kuin vanhalle kotiseudulle esittelemään uutta minää, hämmentyneenä siitä, että skarppius (siis se genetiikan limitoima "skarppius") oli edelleen tallella kaiken sähläämisen ja valvomisen jälkeen. Normaalistihan olin tottunut siihen, että parissa tunnissa poltan itseni täysin loppuun ja alan etsiä jotain nurkkaa johon käpertyä.

Tällä kertaa kuitenkin onnistuin koherentisti selvittämään kolmekin sosiaalista tilannetta; pysymään läsnä ja hyväntuulisena. Uusi kokemus jälleen – jatkuvassa väsymystilassa kun tuppaa ihminen olemaan niin oman päänsä sisällä, että ihan normaalit sosiaaliset tilanteetkin kuluttavat loppuun hyvin, hyvin nopeasti.

Toissa-aamuna palasin rutiiniksi muodostuneeseen systeemiin, jossa joka toinen päivä heti heräämisen jälkeen (ennen kuin ehtii keksiä verukkeita) duunaan viisi erilaista lihaskuntoliikettä. Olen tottunut siihen, että puuskuttelen noiden jälkeen vielä puoleen kuppiin aamukahvia, mutta tällä kertaa joka liikkeen kohdalla totesin, että vastusta on syytä lisätä ja reippaasti ettei tarvitse loputtomiin raajojaan heilutella.

Ja olen vasta nippa nappa toipumassa aikaero- ynnä lentorasituksista. Taidan lähiaikoina testata, miltä juoksumatto tuntuu muutaman vuoden tauon jälkeen. Ennen etanerseptiä vähäisempikin ponnistelu aiheutti hengästymistä – mutta nyt ei ole juuri tarvinnut puuskutella. Kunnon testiin en ole vielä itseäni pistänyt, joten... saas nähdä kuin käy.

Jokatap: selkeä muutos positiiviseen yhdellä piikillä. Vahvistuspiikki saattaisi kruunata tilanteen (ehkä jopa buustata sitä ÄO:takin, joohan? [No, ei mopolla tähtiin kuitenkaan...]) – mutta koska sen hinta paikan päällä on sama kuin ensimmäisenkin (tällä haavaa 9600 dollaria), pitää ensin duunata tuohta aika reilusti jostain.

Nappasin mukaan myös nivaskan paperia, jonka aion ojentaa seuraavalle vastaantulevalle neurologille. Tämä hoito tosiaan on turkasen simppeli, eikä ole olemassa kunnon syitä [kuten muistamme: "ei riittävää tutkimusnäyttöä" otetaan niin valikoivasti käyttöön, että tarkemmin katsoen se ei merkitse yhtikäs mitään – ja moinen mielivalta vakavasti rampauttaa ihmisten itsemääräämisoikeutta, jonka sen pitäisi inherentisti olla täysin suvereeni, eikä suinkaan joidenkin byroolaitosten sanelema] jättää ottamatta sitä käyttöön. Tuhannet ja taas tuhannet pääsisivät välittömästi takaisin elämän syrjään – mutta tämähän ei selvästikään ole terveyspolitiikan tavoitteena.

Tokihan, kun tässä pari vuosikymmentä on opetellut tekemään kaiken mahdollisimman alhaisella intensiteetillä, on edessä melkoinen määrä opetellun inertian poisoppimista. En tokikaan vielä edes tiedä mikä nykyinen kapasiteettini on. Mahdollisesti kaikki tähänastinen lääkitys voidaan viskata mäkeen (oikokirjoittelen tätä kahden tunnin yöunien jälkeen kun ei nykyään meinaa nukkumisesta tulla mitään, vaikka olenkin jo pudottanut modafiniiliannosta) ja hiippailla takaisin normaaliin elämään – mutta seurataan nyt ihan rauhassa tilanteen kehittymistä, ja sitä mihin tilanne tulee vakioitumaan. Ei vielä viikon kokemuksella ole todellakaan syytä lopullisia johtopäätöksiä vedellä.

Pessimismus optimum

I'm not going to lie: I'm phuck'n terrified. Muutama tunti, ja sitten tiedetään auttoiko etanersepti vai ei. Inherenttinä pessimistinä valmistaudun siihen, että huomaan törsänneeni helvetisti rahaa johonkin, mikä ei auttanut piirun vertaa – ehkäpä jopa aiheutti ties mitä sivuoireita, jotka siitedes vaikeuttaa elämää yhäti enemmän...

Toisaalta en tietenkään voi olla haaveilematta yhtäkkiä saamastani uudesta elämästä, jossa aivot toimivat ja energiaa on kuin pienessä kylässä. En itse asiassa osaa kuvitella millaista tuo olisi, mutta epäilemättä aivan järjettömän hienoa.

Kun olen myöskin viimeiset neljä kuukautta stressannut kaikesta mahdollisesta mikä vielä voi mennä pieleen niin, etten lopultakaan edes saa sitä piikkiä... Pingotan edelleen sitäkin, että kun soitan respaan varttia yli yksi, että haluan taksin ovelle kahdelta, jotta varmasti olen oikeassa paikassa puoli tuntia myöhemmin... No, lukemattomia asioita voi mennä pieleen vielä tuossakin hyvin simppelissä skenaariossa.

Jos mieli on koko elämän opetellut maalaamaan kaikki mahdolliset kauhukuvat joka ainoassa käänteessä, on lievästi (sic!) rasittavaa se, että potentiaalisten harmien kavalkaadi on aivan loppumaton. Ehkä koko instituuttia ei ole siellä missä sen väitetään olevan. Ehkä kyseessä on puhdas kusetus, jolla viedään rahat ihmisiltä jotka ovat menettäneet toivonsa ja ovat valmiita ihan mihin hyvänsä.

Ehkä kotiin päästyäni huomaan taloon murtaudutun, koskapa tulin jossain blogauksessa kertoneeksi milloin tulen olemaan rapakon takana. Ehkä missaan jostain syystä jonkin jo varatuista lennoista ja jämähdän lentokenttäviranomaisten armoille. Ehkä joku on hakkeroinut hotellin wifin, ja kaikki elektroninen varallisuus on kadonnut parempiin taskuihin.

Jos jotain rohkenisi toivoa, ihan semmoista pientä: oras optimismia olisi tosi kiva. Semmoinen luottamus elämään. Kauhukuvista ei juuri yksikään ole koskaan toteutunut, ja jos on, siitä on aina selvitty – ehkä vahvempana kuin ilman tuota kokemusta.

Ja koko reissulla olen törmännyt lähinnä vain todella avuliaisiin ihmisiin – siis oikeasti meinaa järki mennä kaiken hyväntahtoisuuden äärellä. Maailma ei ehkä ole ihan niin synkkä kuin mitä tajunta jaksaa maalailla? Eihän ole? Kyllä minä hyvin tiedän, että tämä on totta, mutta tietoinen ymmärryshän ei ole ollenkaan sama kuin sisäistäminen.

Jokatap, se on aika pitkälti – niin kuin tavataan sanoa – korkeammassa kädessä ihan kohta, kaikki tämä. Sanoinko jo että pelottaa? Toivottavasti en, koska semmoinen neiteilyhän on ämmämäistä eikä mitenkään voi kuvastaa allekirjoittaneen karjun vankkumatonta äijjyyttä.
---
Tämä ja muutama edellinen kirjoitus ovat päivittyneet tänne viikon jälkijunassa. Miten siis on käynyt? Se selvinnee huomenna...

10000 päivän odotushuone

Hells bells, I jumped the gun! Nimittäin edellisessä jutussa. Floridasta juuri soiteltiin, ja sanottiin että etanerseptipiikki olisi tuberkuloosituloksesta huolimatta mahdollinen kunhan vain olen ensin aloittanut tubilääkityksen ja käynyt keuhkot tsekkaamassa – että en ole suinkaan ensimmäinen vastaavassa tilanteessa.

Jokainen lääkäri tässä kohtaa sanoisi että et kyllä edes harkitse moista, että sehän on hengenvaarallista (tai ilmiselvä kusetus joka ei voi toimia) – mutta kuten tiedetään, lääkärit puhuvat paljon skeidaa, eivätkä useimmiten edes tajua tekevänsä niin. Eikä heistä kukaan ole elänyt aivovamman kanssa reilua neljännesvuosisataa. I don't phuck'n care, kuten rapakon takana alituiseen sutkautellaan.

Ongelmallistahan tässä on taas se, että en alkuunkaan tiedä mitä se "kiireellinen lähete" todellisuudessa tarkoittaa. Tässä maassa ihmiset jonottavat hoitoon pahimmillaan vuosia, joten kiireellisyys voi hyvin tarkoittaa "hetikohta kesälomien jälkeen".

Pitäisi niitä lentoja ja hotellia buukkailla, visa-waiveriä rustailla. Tai lykätä suosiolla hoitoaikaa – mutta kun en haluaisi lykätä sitä enää sekuntiakaan (olen jo tähän hetkeen tultaessa odotellut yli 10000 [kymmenentuhatta!] päivää). Jos tietäisi yhtään miten keskussairaalassa nämä asiat on tapana aikatauluttaa niin auttaisi kummasti. Vaan viikonloppuhan tässä tulee heti huomisen jälkeen ja... Eivät kai ne meinaa etanapostilla lähettää jotain formaalia audienssikutsua? Teillä on kyllä mun numero, että saa soittaa; tulen kyllä parin tunnin varoitusajalla jos niikseen.

No, ehkä nyt kuitenkin nukun yön yli ennen mitään päätöksiä. Jos pystyn. Voi tuottaa vaikeuksia nukahtaminen taas. Ei saa ihminen rauhaa, ei.

---

Joku voisi tässä kohtaa kysyä, että pitääkö nyt tosiaan koko potilashistoria tänne sepustaa. No, ette te kuulkaa tiedä minusta vielä mitään – ette tietäisi vaikka olisitte lukeneet kaikki blogitekstit kahdenkymmenen vuoden ajalta. Kirjoittamalla selvitän ajatuksiani. Enkä minä introverttina halua näitä kellekään ääneen selittää kun siinä ei näe mitä sanoo. Ja itselleen kirjoittaminen ei inspiroi sitten yhtään. Lukekoon kuka lukee; mahdollisesti tuttu, mahdollisesti tuntematon. Tämä teksti nyt vain sattuu olemaan juuri tässä nyt.

Suo, vetelä – panokset kovenee

Bloody 'ell! Pessimisti ei pety. Kuten joku ehkä muistaa, olen ollut hankkiutumassa Floridaan hoitamaan aivovamman jälkitilat pois päiväjärjestyksestä.

En kuitenkaan – vaikka hoitoaika onkin jo buukattu – ole vielä hankkinut lentolippuja enkä varannut hotellia... koska asioilla on tapana mennä jossain kohtaa pieleen. Ja yleensä aivan odottamattomalla tavalla.

Koskapa tapanani on ennakoida kaikki mahdolliset virheskenaariot, olin henkisesti valmistautunut siihen, että vaikkapa visa-waiver-hakemus ei menisi jostain syystä läpi, tai lentokentällä olisi lakko juuri silloin kun pitäisi lähteä, tai siihen että Atlantin takana joku on lukenut juuri tätä blogia – jossa ei ihan silkkilapasilla tuon maan hallitusta hivellä –, ja maahantulon sijaan löydän itseni Guantanamosta (for reasons [ja vaikka tämä ehkä vaikuttaa hiukan paranoidilta, noilta leireiltä löytyy ihmisiä jotka eivät ole tehneet kerrassaan mitään ikinä])...

Olin myös varautunut siihen, että kaikkeen ei voi varautua.

Hoidon soveltuvuuden varmistamiseksi piti vielä otattaa pari verikoetta – koska etanersepti siis laskee immuunitasoa. Täydestä verenkuvasta saattoi päätellä, että jonkinasteinen tulehdustila tosiaankin on päällä, mikä oli odotettavissa kun juuri sitähän tässä oltiin lähdössä hoitamaan.

Jälkimmäisen testin tuloksia sitten sai odotella pari viikkoa, ja kun deadline oli menossa umpeen, ja olin muutenkin menossa neurologilla käymään, kävin labraosastolla tiedustelemassa tilannetta.

Oletettavasti juuri odottavan revelaation takia tuloksen saapumisesta ei oltu lähetetty viestiä, että käyppä netissä tsekkaamassa, niin kuin verenkuvan kohdalla. Kun itse olin ajatellut, että tämähän nyt on vain sitä varten, että saadaan virallisesti todistettua että minulla ei tietenkään ole tuberkuloosia, koska eihän kenelläkään enää sellaista ole...

Ennen kuin kukaan alkaa hysterisoida: se on siis piilevää lajia; ei aktiivinen (eikä siis myöskään tarttuva) – ja globaalisti katsottuna joka kolmannella on tuberkuloosi. Siis joka kolmannella, aatelkaa! ...Itse asiassa, koska piilevää tuberkuloosia ei huomaa, sitä ei myöskään tulla erikseen etsineeksi juuri koskaan, joten kantajien määrä voi olla paljon suurempikin.

Jokatap, etanerseptiä ei meikäläiselle ole siis tarjolla, koska se saattaisi aktivoida tubin. Mahtavaa. Ei aavistustakaan mistä tämä on mukaan tarttunut – mutta olen kohtuullisen varma, että kaikki meikäläisen ikäiset on nimenomaan rokotettu tubia vastaan. ...So, what gives? Pari hyvin mielenkiintoista poimintaa Wikipedian puolelta:

Vuoden 2002 elokuussa Suomessa käytetyn heikon bakteerikannan rokotevalmiste hyllytettiin valmistusmaassa laatua ja valmistusprosessia koskevien epäilyjen vuoksi. Valmistaja päätti nopeasti kokonaan lopettaa rokotteen valmistuksen.

Siis: sen sijaan, että valmistaja joutuisi edesvastuuseen, ratkaisu on yksinkertaisesti lopettaa valmistus ja olla hiljaa?

Suomessa otettiin käyttöön Tanskassa valmistettu vahvaan kantaan perustuva rokote, jolla ei ollut vielä Suomessa lain vaatimaa myyntilupaa.

Laittomia rokotuksia. Hienoa.

Rokotuksista ei haluttu kuitenkaan luopua, vaan laajaa rokotusohjelmaa jatkettiin ainoalla Euroopasta saatavilla olevalla rokotteella tulkinnanvaraisen erityisluvan perusteella.^[9][2]

Ei haluttu ei. Rokotusten perusteena on se, että halutaan rokottaa?

Rokotetta käytettiin ensin valmistajan ohjeiden (pistoskohta: olkavarsi) vastaisesti Suomessa (pistoskohta: reisi), mutta pistoskohdan merkityksestä haittoihin ei ole tutkimusnäyttöä.^[10]

Ei ole tutkimusnäyttöä. Ans ku mä arvaan: näyttöä ei ole, koska asiaa ei ole tutkittu? Piikin voi tökätä ihan mihin vain, koska juuri siitä ei satu olemaan tutkimusnäyttöä?

Rokotteen vaihtumisen myötä lisääntyneistä haitoista tuli tietoa varsin nopeasti, ja asia nousi rokotteesta haittaa kärsineiden läheisten taholta julkisuuteen.^[11]

Ettäkö että rokotteesta on ollut haittaa? Haittaa? Mutta siis eihän rokotteista mitään haittaa voi olla koskaan, eihän voi? Eihän? Rokotteet on vaarattomia ja ehdottoman välttämättömiä?

Kaikille vasta-aiheettomille (rokotuskelpoisille) vastasyntyneille tarjottavasta BCG-rokotteesta on Suomessa luovuttu 1.9.2006 haittojen kasvettua hyötyjä suuremmaksi.

Tämä jeremiaadi jatkuu, eikä kaikkea oletettavasti edes kerrota; lääkeyhtiöillähän on ihan omat budjetit joukkokanteiden hiljentämiseen. 

Enivei: luonnollisestikin sain kiireellisen lähetteen tutkimuksiin. En tiedä mitä "kiireellinen" tarkoittaa; alle 3kk? Jokatap, tämän julman revelaation kohdalla törmään jälleen näihin helevetin paradokseihin, joissa ongelmat vain lisääntyvät kun niitä yrittää selvittää.

Kuten joku ehkä on huomannut, allekirjoittanut ei luota lääketeollisuuteen enää yhtään. Tubi kuitenkin katsotaan – kaikesta yleisyydestään huolimatta – perusteeksi jopa pakkohoidolle. Kyllä, minut voidaan väkivalloin viedä eristysosastolle lääkittäväksi pakolla, vaikka jälleenkin näytöt lääkehoidon tehosta on jokseenkin minimaaliset. Sivuvaikutuksia kyllä löytyy jälleen kerran liudalti.

Tuberkuloosia vastaan näköjään syötetään antibiootteja siitä huolimatta, että bakteerikanta aina mukautuu antibioottiin – minkä takia tubiakin on montaa lajia, ja Duodecimin mukaan:

Tuberkuloosibakteeri kehittää helposti vastustuskyvyn hoidossa käytetyille lääkkeille, ellei tautia hoideta samaan aikaan usealla antibiootilla (yleensä 3–4:llä) tai jos hoito lopetetaan kesken eli alle kuuden kuukauden kuuriin. Lääkkeille vastustuskykyisen (Multiple Drug Resistant, MDR) tuberkuloosin osuus on lisääntynyt 1990-luvun alusta lähtien

Jep. Wikipediaa vielä lainatakseni:

Vaikka viimeaikainen tuberkuloosin väheneminen monissa kehittyneissä maissa on liittynyt pääasiasa parantuneisiin elinolosuhteisiin ja hygieniaan rokotusten sijaan, on rokotteella kuitenkin estetty tehokkaasti pikkuvauvojen sairastumista sen aiheuttamaan aivokalvontulehdukseen ja koko elimistöön leviävään tuberkuloosiin, joka on usein tappava.

Kappaleen jälkimmäinen puolisko on väittämä, jota ei voida todistaa, koska tarkemmin katsoen tutkimusnäyttö puuttuu.

I feel so phuckin' alive now. Edessä on mahdollisesti pitkittynyt kausi puoskarointia, joka joko auttaa siihen tautiin joka ei aiheuta mitään, tai sitten tuhoaa lopunkin elämänlaadun.

No, Floridaan olisi kuitenkin iskenyt hurrikaani just 10. helmikuuta. Mä niin tiesin että mikään ei ole varmaa ennen kuin se piikki on niskassa.

Ai niin, kysäisin neurologilta mitä mieltä hän on paastosta. Sanoi ettei varsinkaan tämän tubihommelin takia suosittele, että saattaa heikentää immuunipuolustusta. Kysyin että ootko varma, johon hän: "En. Suoraan kysymykseen suora vastaus."

Ihan hyväksi tyypiksi osoittautui hän; ei toki ylipäätään suosittele myöskään etanerseptiä – koska "tutkimusnäyttöä ei ole tarpeeksi". (Kuten muistetaan, tämä argumentti unohdetaan useimpien lääkkeiden kohdalla ihan surutta kokonaan, ja otetaan siis käyttöön hyvin selektiivisesti; miksiköhän?)

Tokikaan neurologi ei ole juuri immuunireaktioiden asiantuntija – mutta nykylääketieteen yksi suurimpia ongelmia onkin yhä pienempiin osa-alueisiin pilkkoutuva erikoistuminen: kukaan ei katso potilasta kokonaisuutena, vaan ryppäänä oireita. Kaikki hoito on enemmän tai vähemmän kolikonheittoa, jossa sivuvaikutukset pahimmillaan tuhoavat potilaan täysin.

This time it's personal

Kuten joku on ehkä huomannut, en pidä lääkäreitä minään. Enkä varsinkaan terveydenhuoltolainsäädäntöä. Joku ketterämpi on ehkä ounastellut omaa lehmää ojassa – ja ollut oikeassa.

Olen pyrkinyt pitämään postaukset yleisemmällä tasolla, ja itseni focuksen ulkopuolella, mutta tässä kohtaa käännän kelkkani suoraan rotkoon, ja journaloin tovin ensimmäisessä persoonassa. 

Tästä todnäk on itselleni enemmän haittaa kuin hyötyä, mutta ehkä, mahdollisesti, toivottavasti onnistun herättämään keskustelua, josta hyötyvät... mahdollisesti tuhannet. En tosin pidätä hengitystäni sitä odotellessa.

Yli puolet elämästäni olen kantanut rikkoontuneita aivoja. Onnistuin kolauttamaan pääni sen verran lujaa, että siitedes elämä on ollut kiitettävän haasteellista.

Vamma ei milläänmuotoa näy ulospäin, mikä lisää haastetta vielä vähän lisää. Ja koska aivovamman luonteesta ei juuri kukaan ymmärrä höykäsen pöläystä, en koskaan auta tilannettani kertomalla asiasta.

Eräänkin aivovammapotilaan (ja nyt en siis puhu itsestäni) oma isä tuli spontaanisti kysyneeksi lääkäriltä: "Mutta siis eihän se hullu ole?" ilmeisen kauhuissaan odottaen mahdollisena vastauksena: "Kyllä aivovamma tarkoittaa nimenomaan hulluutta. Älkää missään nimessä koskaan kääntäkö selkäänne!"

Aivovamma voi ilmetä myriadeilla tavoilla. Oma oireyhtymäni liittyy tolkuttomaan väsymykseen. Jos lukija on jossain elämänvaiheessa kokenut, millainen olo vallitsee kun ei ole nukkunut pariin viikkoon juuri ollenkaan... Reilu neljännesvuosisadan allekirjoittaneella on ollut juuri tuo olo. Kaikki on aivan saatanan raskasta koko ajan.

Yleinen harhaluulo on ajatus, että aivosolut eivät uusiutuisi. Tämä on pitkään tiedetty nimenomaan harhaluuloksi – kaikki solut uusiutuvat koko ajan – mutta toimivatko lääkärit korjatun näkemyksen mukaan? Onko tämän neljännesvuosisadan aikana kertaakaan yritetty korjata pohjimmaista ongelmaa?

Ei tietenkään ole. Ensinnäkin potilaan täytyy itse hankkiutua hoitoon sitä saadakseen. Jos potilaan ongelma on asioiden aloittaminen, itsensä käyntiin saaminen, asioiden loppuunvieminen... suurin osa potilaista ei koskaan tule saamaan minkäänlaista apua, koska he ensinnäkin kuvittelevat, että lääkärit tietävät mitä tekevät, ja toisekseen kuvittelevat heidän tekevän kaikkensa potilaan parantamiseksi. 

Kumpikaan ei pidä paikkaansa. Potilaan pitää itse hankkiutua hoidettavaksi, ja vieläpä kertoa millaista hoitoa tarvitsee. Diagnoosi, anamneesi ja prognoosi pitää tulla potilaalta (mutta lääkärin sekavasti referoimana sitä vasta voidaan harkita) – ja jos potilas on oikeasti perehtynyt asiaan, törmätään tilanteeseen, jossa lääkäri ei tiedä mistä potilas puhuu.

Tämä on ongelmallista, koska normaali tilanne on päinvastainen, eli se, jossa potilas ei tiedä mistä lääkäri puhuu, ja siis hyväksyy kaiken, eikä varsinkaan ehdota mitään – etenkään jotain, mikä toimii mutta jota tämä alansa spesialisti ei ole koskaan tullut ajatelleeksi. Lopulta päädytään aina jonkinsorttisen masennuslääkkeen (hoidetaan oiretta, ei syytä) kirjoittamiseen, ja sitten asia on lääkärin mielestä loppuun käsitelty.

Kun tässä kuitenkin on ollut parikymmentä vuotta aikaa ottaa asioista selvää, on käynyt ilmeiseksi, että vaikuttavimpia hoitoja ei yksinkertaisesti saa vaikka miten hyvin perustelisi, ja jos potilas tulee siihen tulokseen, että hakee hoidon ulkomailta, sekin tehdään mahdollisimman vaikeaksi – mikä on hirmu kätevää silloin kun potilaan ongelma on nimenomaan aloitekyvyn, loppuunsaattamisen ja yleisen jaksamisen loputon kurimus – jonka kanssa on joutunut rimpuilemaan jo yli puolet elämästään.

Jos potilas on useammin kuin kerran yrittänyt tappaa itsensä tämän saatanan vaurion takia niin, että tilastollisesti katsoen hänen ei todellakaan pitäisi olla hengissä... Lääkärien ratkaisu mahdollisesti toimivien hoitojen saannissa on tehdä kaikki mahdollisimman hankalaksi?

Juuri nyt olen toista kuukautta tehnyt kaiken mahdollisen hankkiakseni hoidon Floridasta – hoidon, jonka antamiseen lääkäriltä menee minuutti. Hoidon, joka olisi mahdollista saada missä tahansa terveyskeskuksessa, mutta jota varten ainoa ratkaisu on hankkia helvetisti velkaa ja hankkiutua Atlantin toiselle puolelle, sille ainoalle klinikalle maailmassa, joka kyseistä hoitoa antaa.

Tätä ennen pitää kuitenkin käydä läpi erinäisiä byrokraattisia kiemuroita. Lääkäri, jolta erikseen pyysin lausuntoa, kieltäytyi sellaista antamasta. Kun vielä tarvitsisin verikokeen, sitä varten pitää saada lähete. Lähetettä varten pitää varata lääkäriaika yleislääkärille, joka ei ymmärrä neurologiasta mitään, mutta pelkästään tuon audienssin odottelu vie pidempään kuin hoitoonpääsy muuten veisi.

Tämä hyvin yksinkertainen toimenpide hyvin todennäköisesti auttaisi jokaista aivovamman ja -infarktin jälkitiloista kärsivää, samoin altzheimerpotilasta – vartissa.

Toimintamekanismi on simppeli: kun aivot joutuvat trauman kohteeksi, pääkopassa aktivoituu TNF:n (tuumorinekroositekijä) nimellä tunnettu peptidi, joka toimii samoin kuin valkosolu – eli siis tuhoaa vierasta solukkoa. TNFssä vain on se vika, että molekyylirakenteensa vuoksi se ei mahdu poistumaan aivoveriesteen läpi – vaan jää varsinaisen duuninsa jälkeen aivoihin, ja kun vierasta solukkoa ei enää ole tuhottavaksi, se tuhoaa tervettä solukkoa.

Tämän yliaktiivisen autoimmuunireaktion inhiboi etanersepti, josta olen jo kirjoittanut. Tuikkaus tätä reumalääkettä niskarankaan, viidestä kymmeneen minuuttia makoilua pää alempana kuin jalat... ja parhaassa tapauksessa koko ongelma on sen jälkeen poissa.

Hoidon onnistumisprosentti on ollut vain n. 80% – joten ei ihme etteivät lääkärit jaksa innostua. Tokihan paljon enemmän vertaistutkitut statiinit paistattelevat huikeasti paremmilla prosenteilla: 0,5% potilaista hyötyy, ja vain 5% saa haittavaikutuksia. Ja siis 99,5% syö statiineja turhaan – mutta hei, niitä on sentään tutkittu enemmän!

Toisia hoitoja työnnetään väkisin, vaikka niistä selvästikin on enemmän haittaa kuin hyötyä – ja todistetusti toimivien hoitojen saaminen tehdään systemaattisella byrokratialla mahdollisimman vaikeaksi, enimmäkseen täysin mahdottomaksi. Olen varma, että jos joku tulisi joskus tutkineeksi itsemääräämisoikeutta pakkopaidassa pitävän monopolimedikalismin ja itsemurhien suhdetta, sitä tutkimusta ei koskaan julkaistaisi – saati että siitä vedeltäisiin itsestäänselviä johtopäätöksiä ja tehtäisiin jotain. Todennäköisesti tutkimuksen tekijä löydettäisiin kynnykseen kuminauhalla hirttäytyneenä, ja kahdesti itseään takaraivoon kahden metrin etäisyydeltä ampuneena (ei olisi ensimmäinen kerta).

Terveydenhuoltojärjestelmä tappaa ihmisiä hitaalla hivutuksella. Jos omistaisin aseen, olisin aikaa sitten ampunut itseni – ja jos tuo Floridan keikka onnistutaan systemaattisilla paperiviilloilla sabotoimaan, ryhdyn vakavasti harkitsemaan muita tapoja lopettaa tämä elämän irvikuva (Ei huolta, todennäköisesti en yksinkertaisesti jaksa viiltää ranteita tai hirttäytyä tai vetää muovipussia päähän :D). Mutta hei, enpähän ole sitten lääkäristöä vaivaamassa niillä muilla mahdollisilla parannustavoilla, joita on liudalti, mutta jotka katsotaan riskialttiimmiksi kuin mielipidelääkkeeillä turrutettu itsemurha.

Etanaresepti vai etanersepti?

Tällä viikolla on näemmä oltu hirmu huolissaan verenpaineesta; jopa kolmekymppisten pitäisi ruveta seuraamaan tilannetta – mikä tietystikin tarkoittaa monessa tapauksessa lääkityksen aloittamista, mikä on typerintä mitä voi tehdä.

Kyseessä jälleen on oireen (ts. kehon luontaisen toimintamekanismin) "hoito", jossa unohdetaan tyystin juurisyyn etsiminen. Toisekseen: verenpaineen kriittisyyden rajaa on hiljalleen hilattu alemmas, jotta potilaita saataisiin lisää. Määrätään verenpainelääkkeitä, ja sitten verenohennuslääkkeitä jotta veri jaksaisi liikkua. Aiheutetaan ongelma, ja sen "hoitamiseksi" aiheutetaan lisää ongelmia.

Luonnollisestikin jossain jutussa kehuttiin, miten statiinien syöminen alentaa kivasti verenpainetta. Statiinit ovat yksi suurimpia rikoksia ihmiskuntaa kohtaan, mutta hei, nappien syöminen ehkä ehkäisee ehkä mahdollisesti mahdollista sydäriä... vaikka samaan aikaan hitaasti rappeuttaa potilaan hautakuntoon.

Toinen rikos on luonnollisestikin rasvakammo – joka on alkujaan sokerituottajien keittelemä huijaus. Ihmiset lihovat käsittämättömiin mittoihin, kun safkat täytetään sokerin johdannaisilla samaan aikaan kun elintärkeä rasva imetään viemäriin. 

Ilman kolesterolia solut lakkaavat toimimasta, mistä seuraa kolmas kansanmurha: syöpä – jota "hoidetaan" myrkyttämällä tasapuolisesti koko keho. Ilman rasvaa lakkaavat aivot toimimasta, mistä seuraa alzheimer – jota ei hoideta mitenkään, vaikka se olisi hoidettavissa lähimain kokonaan yhdellä (1) etanersepti-pistoksella.

Etanersepti? Mikä se semmoinen ihmelääke on? Mistä sellaista saa?

No. Tasan yhdeltä klinikalta koko maailmassa.

Tai siis: sitä löytyy kyllä joka sairaalasta, ja sitä tiettävästi käytetään reuman hoitoon tabuina tahi pistoksina (oletettavasti homeopaattisen pikkiriikkisinä annoksina, kuten Suomessa on tapana) – mutta sitä ei käytetä aivoinfarktien tai -vammojen saati dementian hoitoon niskarankapistoksina, joita siis tarvittaisiin yksi (1) palauttamaan vammautunut takaisin normaaliin elämään.

...mikä selittääkin sen, miksi kyseistä hoitoa ei ole saatavilla: sitä ei voi lypsää loppuelämän ajan, koska se korjaa tilanteen kerralla.

Kyse kaikessa sairastelussa on tulehdustilasta, joka se taas on periaatteessa sähköhäiriö  – jota sitäkin hoidetaan tasan yhdellä klinikalla koko maailmassa. Solu on periaatteessa paristo. Tyhjentyneet paristot poistuvat autofagian kautta elimistöstä – paitsi silloin kun jäävät zombisoluina muodostamaan tuumoreita, ja  tuota(kin) yhä yleistyvää dysfunktiota edistää ravintomme olematon hivenainepitoisuus.

Vaan mitä tekisi lääketeollisuus, jos hoidettaisiin varsinaiset vaivat alta pois? Kyseisen kartellin kaupparatsut, eli lääkärit, jäisivät työttömiksi. 

Tilannettahan kuvaa erinomaisesti se, miten juuri se ammattikunta, joka parhaiten tietää univajeessa töihin tulemisen olevan käytännössä sama kuin tulisi kännissä duuniin, tekee pisimpiä työvuoroja – ja liukuhihnailee hoitopäätöksiä hämärtyneen tajunnan usvasta. Ei ihme, että maailma on – kaikin tavoin – sairaampi kuin koskaan.