Sietää sietää

Niin, kirjoitin syssymmämmällä siitä, miten on syytä jatkossa taas tunkea itseään lavalle enemmän, jotta stressitasot normalisoituvat ja lakkaavat piikkaamasta aina kun stagelle päätyy – kun sieltä jokatap aina ennemmin tai myöhemmin itsensä kuitenkin löytää. Sieluhan tuollaisessa haasteisuuden maksimoinnissa sinelmille päätyy, mutta sielun kai kuuluukin olla kauttaaltaan sinimusta? Hailakan tärveltymätön sielu kärsii elämyksettömyydestä?

Kyseisessä siedätyshoidossa on haastetta myös – ja ehkä nimenomaan sekä erityisesti – sosiofoobikkominälleni, joka mieluiten hautautuisi sohvan syleilyyn ja tilaisi safkatkin kotiin vailla inhimillistä kanssakäymistä. Kiihkeästi unelmoi tuo sisäinen sabotööri siitä, miten joku päivä vielä voi tilata kaiken netistä ja ruksata tilauksesta kohdan: ”Jättäkää lähetys oven eteen ja poistukaa."

Työn alla on nyt sitten vähän isompi rooli kevääksi, ja kesällekin tuli jo lupauduttua yhteen ainakin alustavasti – ja syksylle aion ainakin yhden proggiksen ahtaa, jos en kahta. 

Tämä kesän rooli tosin on sen verran pienempi, että jätin varauksen: jos jotain mellevämpää tulee vastaan, saatan loikata eri tuotantoon. Mutta toisaalta kevään ja kesän ajallehan oli jo valmiiksi tiedossa myös ohjauksellisempaa duunailua, joten aikataulut saattavat hieman ryssiintyä jos kesällekin vielä löytyisi keskeisempää roolia.

Yhtäältä tuokin suven judanssi on sellainen, että vaikka reploja ei erityisen paljon ole – niitä on ripoteltu harvakseltaan sinne tänne – niin lava-aikaa kuitenkin on, no, enemmän kuin tässä viimeisimmässä, josta vielä muutama esitys on ekstrattu tämän kuun lopulle. Eikä ole kauaakaan siitä kun jollekulle tulin sanoneeksi, että olisi mielenkiintoista kokeilla mitä on olla lavalla koko esitys ilman ainuttakaan repliikkiä. Tämä kesän rooli on vähän sinne päin. 

Ja yhtäältä olen sillä lailla fatalisti, että jos pyydetään joihinkin ihan uusiin ympyröihin, eli siis vaikkapa työryhmään joka on uppo-outo, on sinne syytä mennä. Universumi se siellä punoo juoniaan, ja täytyy käydä katsomassa millaisista punoksista on kyse.

Viime vuonna, ja ehkä edellisenäkin, tuli tosin torpattua noitakin mahdollisuuksia – mutta kyllähän tässä vuosien varrella on pitänyt myös opetella sanomaan ei, koskapa lopulta kuviot alkavat toistaa itseään ja löydät itsesi tekemästä aina samoja asioita hyvin pienillä modifikaatioilla. Ei sovellu allekirjoittaneelle semmoinen liukuhihnailu. Jos pitää valita tutun ja turvallisen tahi uuden ja jännittävän välillä, meikä valitsee jälkimmäisen. Ja koko ajanhan noita valintoja eteen tulee. Which is nice. Ei tiedä mistä sitä itsensä taas löytää ihminen.

Puff, now u don't

Hektinen, ajattelin pari kilsaa ajettuani. Olisko mun kannattanut pari sanaa työryhmänkin kanssa vaihtaa ennen lähtöä?

Rasittavaa miten vanhat sosiofoobikon taipumukset edelleen sabotoivat toimintaa automaation kautta. Ans mä kerron.

Keskiviikkona soi puhelin. Tarvittaisiin vierailuesitykseen tekniikka-ajajaa paikkaamaan keuhkokuumeilevaa. Minä että juu, kai maar tuosta selviäisi.

Seuraavana päivänä paikalle ottamaan selvää mistä on kyse, suuntailemaan lamppuja, ottamaan pläjäyksestä selvää, mitä näyttämöllä tapahtuu ja milloin, mitä laitteistoa on käytettävissä – hakemaan selkoa siitä miten duuni olisi fiksuinta suorittaa. Aivot reippaasti ylikierroksille. Ensimmäinen läpimeno tuurilla vähän sinne päin.

Eilen olemattomilla yöunilla, mutta selkeämmällä visiolla

Arjen mysteereitä, taasen

Täällä erakkolinnakkeessa voi käydä näin. Ei usein, mutta joskus. Asukas istuu kotonaan kaikessa rauhassa, kun ikkunasta saattaa huomata poistuvan auton – mikä tarkoittaa jompaa kumpaa: 1) joku on pyrkinyt sisään, mutta jostain syystä ovikello on jäänyt kuulematta, tai 2) joku on eksynyt ja käynyt kääntymässä pihalla. Ja sitten miettii kummasta oli kysymys. Tarkistaa ovikellon (kappas, tässä vieressähän on hämähäkinseittiä [viimeinen haaste: "Haluatko todella, että tämä ovi avataan?"]) ja toteaa että kyllä se soi, aina joskus. Toisinaan ei. Edelleenkään ei onneton erakko tiedä onko kelloa yritetty soittaa vai ei. Kaapii otsa kurtussa seitit loitommalle seuraavaa yrittäjää – joka saattaa käydä tällä vuosikymmenellä, tai sitten ei – varten. Miksi ihmeessä kukaan tulisi tänne? Kaikin subliminaalisin (subliimein, peräti?) keinoin olen pyrkinyt siihen, että kukaan ei tulisi käymään ikinä – ja menestyksekkäästi, jos tuolla nyt varsin voi retostella. Ihan tuntematon auto. Voiko kyseessä olla se Ruotsista tilattu softapaketti, joka ei tunnu koskaan saapuvan perille? Tuo ei kuitenkaan ollut postiauto – jollei niillä juuri tänään ole tarvetta kuljettaa jotain tosi isoa, tai jos vakiauto on vaikka korjaamolla. Tai. Kuten sanottua, tätä ei usein tapahdu, mutta silloin kun tapahtuu... Ihan varmasti oli jotain todella tärkeää, ainutlaatuinen tilaisuus, kutsu universumilta*... johonkin... josta ei nyt ikinä saa tietää mistä oli kyse. Eivät näyttäneet pysähtyvän postilaatikollakaan jättämässä mitään noottia. Kylläpä saa perikunta mietittävää, kun Olïver Kaïma viimeisiksi sanoikseen – sitten joskus yli satavuotiaana – ähkäisee: "Mutta mitä helvettiä se paku oikein halusi?" --- *Ei missään nimessä mitään banaalia, niin kuin vaikka paperinkeräystä, vaan pikemminkin vaikkapa... Supon salainen missio kuussa! Ah, näitä hukattuja mahdollisuuksia...

Reboot

Jo muinaiset roomalaiset (en ole koskaan päässyt aloittamaan näillä sanoilla!) käyttivät sähkörauskuja päänsäryn ja ties minkä hoitoon... Katselin tuossa boksiin tallettamani dokumenttipätkän sähköshokkihoidoista, jotka ovat näemmä tehneet paluun lihasrelaksanttien ja nukutuksen avittamana. Shokkeja käytetään syvän masennuksen hoidossa, vaikka niiden toimintaperiaate ei varsinaisesti ole tiedossa. Itse viime vuosisadan puolella masennuksen alhossa rämpiessäni koitin ehdottaa lekureille, että määräisivät sähköshokkeja, kun masennuslääkkeet eivät tuntuneet juuri auttavan – mutta eivät ottaneet kuuleviin korviinsa, muistelen. Harvemmin taitavat potilaan ehdottamia hoitokeinoja isommin harkita, mutta oltaisiin ehkä vältetty erinäisiäkin kommervenkkejä, jos olisivat. En tosin tiedä, oliko tilanne vielä tuohon aikaan toinen, eli onko shokit otettu käyttöön vasta tämän vuosituhannen puolella uudestaan, ja kuljetaanko Suomessa eri tahtia kuin muualla. Netistäkään en löydä infoa asiasta – muuta kuin että niitä kyllä jossain määrin käytetään, ja että edelleen joku onneton kokee ettei häntä kuunnella kun shokkeja itselleen ehdottaa. Sähköshokeissahan on annos mystifiointia. Ne koetaan pelottavana, peruuttamattomana, aivoja tuhoavana toimenpiteenä, joka vielä kaiken lisäksi on tuskallinen operaatio. Tottahan se aiempina vuosikymmeninä on näyttänyt melko pahalta, ja lihaskouristukset ennen relaksanttien aikaa on aiheuttanut peräti murtumia ja sijoiltaanmenemisiä. Jokainen varmaan sähköshokista puhuttaessa saa silmiensä eteen tuskallisesti kouristelevan ihmisen – ja sitten rinnastaa lopputuloksen lobotomiaan, mikä on virheellinen päätelmä. Ja joskus sähköshokkeja on annettu pakkohoitona, mikä on tietystikin järjestelmäväkivaltaa. Täysin vaaratonhan tuollainen aivojen buuttaaminen ei ole – mikäpä tässä maailmassa riskitöntä olisi? Aivot ovat niin delikantti elin, että sen toiminnasta tiedetään edelleen perin vähän – mutta niinpä ovat masennuslääkkeetkin pitkälti arpapeliä. Sähköshokki toimii suurella prosentilla, mutta aina on niitä, joille se ei futaa. Sähköshokkihoito myös pienentää lääketehtaiden kassavirtaa, mikä epäilemättä aiheuttaa shokkihoidon vähäisyyttä. Ja sitten on ne lieveilmiöt: muisti voi kärsiä. Kognitiiviselle puolelle saattaa ilmaantua klappia. Muistista saattaa täysin kadota ajanjaksoja – et vaikkapa muista enää lainkaan omia ylioppilasjuhliasi. Tilanne korjaantuu, ainakin jonkin verran, puolen vuoden sisällä hoidoista, ja akuuteimmat muistiongelmat ovat pari viikkoa hoitojen jälkeen. Joku tuolla kirjoitti, että suuntavaisto heikkeni joksikin aikaa. Lähimuistin ongelmat ovat yleisiä, mutta ne siis enimmäkseen korjaantuvat jahka aivot taas pääsevät tasapainoon. Aivot ovat semmoiset, että niitä sörkkiessä voi tapahtua arvaamattomia asioita. Mutta pohjattomassa masennuksessa, kun tuntuu siltä, että mieluummin kuolisi pois, on ihan sama jos joku muistinviipale katoaa, jos masennuksesta pääsee eroon. Ja meidän aivojamme joka tapauksessa sörkitään ihan koko ajan, tietoisesti tai tiedostamatta. Harmi etten enää ole masentunut – ilmoittautuisin vapaaehtoiseksi koekaniiniksi shokkihoitoon heti, jos sinne vihdoin olisi mahdollista päästä. Minä olen aina ollut tällainen aivoturisti.