Kerronpa jotain ehkä traagisehkoa introvertismistä. Näin syväläpäisevästä introvertismistä (juu, itse keksin juuri tuon termin) kärsivänä/nauttivana oman päänsä astronauttina tulen kenties yleistäneeksi hiukan, mutta: introvertit noin melko suurelta osin kammoavat puhelimia.
Miksi näin, kysäisee mahdollisesti joku, ja vastaan: koska puhelimessa on hankala lukea kehonkieltä. Introverttiä häiritsee suunnattomasti se, että kommunikaatiosta puuttuu kommunikoinnin olennaisin elementti – ja myös se, että puhelimessa ei voi pitää taukoja, ja vaikkapa mietteliäästi siemaista kahvia ja tuijotella ikkunasta. Puhelimessa on myös vaikea välttää päällepuhumista, mitä introvertti säntillisesti haluaa välttää, koska liian kerkeällä viestinnällä asia voi hukkua ja eksytään sivuraiteille ja töykeäähän se on semmoinen. Joidenkin mielestä ei ole, mutta eräiden mielestä kyllä.
Monesti introvertti tuleekin käsikirjoittaneeksi päässään (ja jotkut ihan paperille saakka ainakin ranskalaisin viiruin) puhelun etukäteen valmiiksi – ja jälkikäteen puineeksi mitä taas tuli sanottua väärin ja loukkaavasti vaikka ei ollut tarkoitus –, ja jos käsikirjoitusvaiheessa uhkaa tulla liian monta potentiaalista väärinkäsitystä tai suivaantumiseen johtavaa reittiä keskusteluskenaarion henkisessä vuokaaviossa, jää puhelu hyvin mahdollisesti soittamatta. Lopulta on vierähtänyt viikko jos toinenkin, ja puheyhteyden muodostaminen muodostuu yhä mahdottomammaksi.
Ihme pingotusta, sanoo joku, ja on ihan oikeassa. Tämä ei tosin auta. Kaikki pingotus on turhaa, mutta pingottaminen itsessään ei ole kovinkaan suurtelta osin valinta, vaan vääjäämätön kuin putoamisen suunta.
Näin. Pohjustuksen jälkeen voimme sukeltaa aktuelliin esimerkkiin. Leikitään nyt vaikkapa sellaista, että jonkun mutsi on sattunut soittamaan joku päivä, että velipoika on muuten joutunut sairaalaan ensimmäisen kerran elämässään. Että keuhkokuume, joka ei meinaa loppua ninq millään. Sitä infomöösiä "koronaa" ei ole löytynyt kahdellakaan "testillä", mutta että siellä makoilee kuitenkin osastolla. Että soita. Että käy varmaan aika pitkäksi siellä.
Joo-o. Ja sitten tämä meidän leikkiskenaarion protagonisti on sellainen, joka on viimeisen vuoden blogannut siitä, miten tarttuvia tauteja ei ole olemassa, ja nämä jutut olisi hoidettavissa (ja ennaltaehkäistävissä) C- ja D-vitamiinilla.
Rupeaa siinä miettimään protagonisti, että hmm. Jos soitan, en varmasti kykene olemaan kysymättä, että mitäs, oletko maskia pitänyt kovasti viime aikoina – ja jatkamatta, että maskeilla tuppaa olemaan sellainen taipumus, että aiheuttavat keuhkokuumetta. Tai että oletko hakenut flunssapiikin. Että niilläkin tuppaa olemaan "sivuvaikutuksena" vaikkapa juuri keuhkokuume. Ja että käsidesikin saattaa hyvin edesauttaa vaikkapa juuri keuhkokuumeen syntymistä.
Ja että kuume ei ole sairautta, vaan paranemista. Että ovat varmaan antibiootteja kovasti antaneet, mikä sekään ei pidemmällä tähtäimellä tervehtymistä edistä.
Kukaanhan ei usko ainuttakaan noista väittämistä. Vaikka printtaisin kaikki kymmenet tutkimukset, jotka kertovat juurikin samaa, kukaan ei suostu uskomaan että lääkärit vasiten olisivat puoskaroinnillaan nimenomaan aiheuttamassa sairastumista. Ja että viruksia ei ole koskaan todennettu – eikä myöskään bakteereistä sitä, että ne aiheuttaisivat sairastumista.
Joten mitä jää puhuttavaa? Varsinkin kun protagonisti sattuu olemaan pikkuveli! Kuinka monessa perheessä kuunnellaan kuopuksen neuvoja ylipäätään missään asiassa – varsinkaan niin henkkohtaisessa asiassa kuin oma terveys? Ei kuunnellut faijakaan silloin kun ei ollut vielä alzheimer päällä ja saattoi ihan keskustella – kun protagonisti yritti tolkuttaa, että sun kaikki krempat löytyy statiinien sivuoireluettelosta ja aiheutuvat siis lääkkeestä eikä vanhenemisesta.
Viimeksi kun sattuivat molemmat veljekset olemaan ihan terveinä naamakkain, niin protagonistin ohimennen heittäessä ilmoille, että tää koronatouhu taitaa olla ihan vaan poliittinen flunssa...
Kerronpa jotain myöskin Oulun seudulla syntyneiden ihmisten kommunikoinnista. Kun sikäläisen keskustelumentaliteetin omaava antaa ymmärtää, että aihe on käsitelty loppuun jo ennen aloittamista, hän toistaa juuri kuulemansa kaksi viimeistä sanaa – melkein ikään kuin kysymyksenä, muttei ihan. Se on pikemminkin kaiku, joka kertoo että syventävää tarkennusta ei varsin kaivata, koska taidat puhua seinille nyt. Toki tuohon kokemattomampi saattaa tollona yrittää vielä perustella kantaansa, mutta hukkaan se menee; keskustelu ei tule etenemään yhtikäs mihinkään. Suoraan ei torpata, mutta ihan ollaan kyllä valmiina vaihtamaan puheenaihetta mihin hyvänsä muualle, ja unohtamaan että tähän aihepiiriin tuli kukaan yhtään kajonneeksi.
Onneksi Oulun seudulla on myös paljon karjalaista verenperintöä; muuten ei Pohjois-Pohjanmaalla kommunikoitaisi enää kuin telepaattisesti.
Mutta että mitenkä lienee: oliko tästä mutsin puhelusta nyt viikko vai ehkä kaksi? Että mahtaako velipoika olla jo kotona, vai mahdollisesti hengityskoneessa tajuttomana (vaikka se onkin täysin väärä tapa "hoitaa" asiaa)? Vaikea sanoa. Kukapa tuota voisi tietää?
Mutta introvertismistä vielä: voi mennä pitkäkin aika, ennen kuin tämmöinen -vertti löytää itsensä tilanteesta, jossa ei kerta kaikkiaan voi puhua kenenkään kanssa mistään – kun koko maailman kaikkien ihmisten elämät pyörivät olemattoman uudelleenbrändätyn kausiflunssan ympärillä, ja faktoja ei vain kyetä ottamaan vastaan yhtään. Eikä protagonisti voi mitenkään olla kertomatta sitä, minkä tietää kun on parikymmentä vuotta asioita tutkinut. Paitsi jos ei avaa puheyhteyttä ollenkaan; silloin voi. Muuten on täysin mahdotonta olla mainitsematta siitä posliinisen olohuoneen keskellä steppaavasta norsusta.
Asiassa on toki se kiva puoli, että introvertti on muutenkin koko ikänsä lipunut yhä kauemmas kaikesta inhimillisestä kanssakäymisestä. Tilanne olisi varmaan ekstrovertille aivan kamala, mutta introlle vain piirun verran normaalia absoluuttisempaa. Ja onhan siinä sadan kilometrin säteellä sentään kokonaista yksi luontaistuotekauppa, jossa ei pidetä maskia paitsi silloin jos asiakas ei muuten uskaltaudu liikkeeseen sisään. Että ei tässä nyt totaalisen yksin olla tälläkään niemellä.
Mutta että sittenhän tässä on vielä sekin, että vaikka puhelua "helpompi" olisi vain ajaa parisataa kilsaa sinne paikanpäälle, niin ongelmahan on se, että kaikki ihmiset juurikin (täysin irrationaalisesti) pelkäävät sitä olematonta fiiruxta, ja siis muita ihmisiä, joten tämä vaihtoehto on verboten – eikähän varmaan mihinkään sairaalaan ilman maskia näinä panhysterian aikoina edes pääse. ...Mikä on toki absurdia sikäli, että se maski tosiaan aiheuttaa hitaasti etenevän aivovamman lisäksi myöskin sitä keuhkokuumetta – ja moneen kertaan todistetusti ei auta mitenkään muuten kuin pölysuojaimena esim. hiontahommissa.
Eli tämmönen. Onneksi tämä hypoteettisesti saattaa olla vain hypoteettinen skenaario, eikä todellisuutta lain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti