Kuten joku on ehkä huomannut, en pidä lääkäreitä minään. Enkä varsinkaan terveydenhuoltolainsäädäntöä. Joku ketterämpi on ehkä ounastellut omaa lehmää ojassa – ja ollut oikeassa.
Olen pyrkinyt pitämään postaukset yleisemmällä tasolla, ja itseni focuksen ulkopuolella, mutta tässä kohtaa käännän kelkkani suoraan rotkoon, ja journaloin tovin ensimmäisessä persoonassa.
Tästä todnäk on itselleni enemmän haittaa kuin hyötyä, mutta ehkä, mahdollisesti, toivottavasti onnistun herättämään keskustelua, josta hyötyvät... mahdollisesti tuhannet. En tosin pidätä hengitystäni sitä odotellessa.
Yli puolet elämästäni olen kantanut rikkoontuneita aivoja. Onnistuin kolauttamaan pääni sen verran lujaa, että siitedes elämä on ollut kiitettävän haasteellista.
Vamma ei milläänmuotoa näy ulospäin, mikä lisää haastetta vielä vähän lisää. Ja koska aivovamman luonteesta ei juuri kukaan ymmärrä höykäsen pöläystä, en koskaan auta tilannettani kertomalla asiasta.
Eräänkin aivovammapotilaan (ja nyt en siis puhu itsestäni) oma isä tuli spontaanisti kysyneeksi lääkäriltä: "Mutta siis eihän se hullu ole?" ilmeisen kauhuissaan odottaen mahdollisena vastauksena: "Kyllä aivovamma tarkoittaa nimenomaan hulluutta. Älkää missään nimessä koskaan kääntäkö selkäänne!"
Aivovamma voi ilmetä myriadeilla tavoilla. Oma oireyhtymäni liittyy tolkuttomaan väsymykseen. Jos lukija on jossain elämänvaiheessa kokenut, millainen olo vallitsee kun ei ole nukkunut pariin viikkoon juuri ollenkaan... Reilu neljännesvuosisadan allekirjoittaneella on ollut juuri tuo olo. Kaikki on aivan saatanan raskasta koko ajan.
Yleinen harhaluulo on ajatus, että aivosolut eivät uusiutuisi. Tämä on pitkään tiedetty nimenomaan harhaluuloksi – kaikki solut uusiutuvat koko ajan – mutta toimivatko lääkärit korjatun näkemyksen mukaan? Onko tämän neljännesvuosisadan aikana kertaakaan yritetty korjata pohjimmaista ongelmaa?
Ei tietenkään ole. Ensinnäkin potilaan täytyy itse hankkiutua hoitoon sitä saadakseen. Jos potilaan ongelma on asioiden aloittaminen, itsensä käyntiin saaminen, asioiden loppuunvieminen... suurin osa potilaista ei koskaan tule saamaan minkäänlaista apua, koska he ensinnäkin kuvittelevat, että lääkärit tietävät mitä tekevät, ja toisekseen kuvittelevat heidän tekevän kaikkensa potilaan parantamiseksi.
Kumpikaan ei pidä paikkaansa. Potilaan pitää itse hankkiutua hoidettavaksi, ja vieläpä kertoa millaista hoitoa tarvitsee. Diagnoosi, anamneesi ja prognoosi pitää tulla potilaalta (mutta lääkärin sekavasti referoimana sitä vasta voidaan harkita) – ja jos potilas on oikeasti perehtynyt asiaan, törmätään tilanteeseen, jossa lääkäri ei tiedä mistä potilas puhuu.
Tämä on ongelmallista, koska normaali tilanne on päinvastainen, eli se, jossa potilas ei tiedä mistä lääkäri puhuu, ja siis hyväksyy kaiken, eikä varsinkaan ehdota mitään – etenkään jotain, mikä toimii mutta jota tämä alansa spesialisti ei ole koskaan tullut ajatelleeksi. Lopulta päädytään aina jonkinsorttisen masennuslääkkeen (hoidetaan oiretta, ei syytä) kirjoittamiseen, ja sitten asia on lääkärin mielestä loppuun käsitelty.
Kun tässä kuitenkin on ollut parikymmentä vuotta aikaa ottaa asioista selvää, on käynyt ilmeiseksi, että vaikuttavimpia hoitoja ei yksinkertaisesti saa vaikka miten hyvin perustelisi, ja jos potilas tulee siihen tulokseen, että hakee hoidon ulkomailta, sekin tehdään mahdollisimman vaikeaksi – mikä on hirmu kätevää silloin kun potilaan ongelma on nimenomaan aloitekyvyn, loppuunsaattamisen ja yleisen jaksamisen loputon kurimus – jonka kanssa on joutunut rimpuilemaan jo yli puolet elämästään.
Jos potilas on useammin kuin kerran yrittänyt tappaa itsensä tämän saatanan vaurion takia niin, että tilastollisesti katsoen hänen ei todellakaan pitäisi olla hengissä... Lääkärien ratkaisu mahdollisesti toimivien hoitojen saannissa on tehdä kaikki mahdollisimman hankalaksi?
Juuri nyt olen toista kuukautta tehnyt kaiken mahdollisen hankkiakseni hoidon Floridasta – hoidon, jonka antamiseen lääkäriltä menee minuutti. Hoidon, joka olisi mahdollista saada missä tahansa terveyskeskuksessa, mutta jota varten ainoa ratkaisu on hankkia helvetisti velkaa ja hankkiutua Atlantin toiselle puolelle, sille ainoalle klinikalle maailmassa, joka kyseistä hoitoa antaa.
Tätä ennen pitää kuitenkin käydä läpi erinäisiä byrokraattisia kiemuroita. Lääkäri, jolta erikseen pyysin lausuntoa, kieltäytyi sellaista antamasta. Kun vielä tarvitsisin verikokeen, sitä varten pitää saada lähete. Lähetettä varten pitää varata lääkäriaika yleislääkärille, joka ei ymmärrä neurologiasta mitään, mutta pelkästään tuon audienssin odottelu vie pidempään kuin hoitoonpääsy muuten veisi.
Tämä hyvin yksinkertainen toimenpide hyvin todennäköisesti auttaisi jokaista aivovamman ja -infarktin jälkitiloista kärsivää, samoin altzheimerpotilasta – vartissa.
Toimintamekanismi on simppeli: kun aivot joutuvat trauman kohteeksi, pääkopassa aktivoituu TNF:n (tuumorinekroositekijä) nimellä tunnettu peptidi, joka toimii samoin kuin valkosolu – eli siis tuhoaa vierasta solukkoa. TNFssä vain on se vika, että molekyylirakenteensa vuoksi se ei mahdu poistumaan aivoveriesteen läpi – vaan jää varsinaisen duuninsa jälkeen aivoihin, ja kun vierasta solukkoa ei enää ole tuhottavaksi, se tuhoaa tervettä solukkoa.
Tämän yliaktiivisen autoimmuunireaktion inhiboi etanersepti, josta olen jo kirjoittanut. Tuikkaus tätä reumalääkettä niskarankaan, viidestä kymmeneen minuuttia makoilua pää alempana kuin jalat... ja parhaassa tapauksessa koko ongelma on sen jälkeen poissa.
Hoidon onnistumisprosentti on ollut vain n. 80% – joten ei ihme etteivät lääkärit jaksa innostua. Tokihan paljon enemmän vertaistutkitut statiinit paistattelevat huikeasti paremmilla prosenteilla: 0,5% potilaista hyötyy, ja vain 5% saa haittavaikutuksia. Ja siis 99,5% syö statiineja turhaan – mutta hei, niitä on sentään tutkittu enemmän!
Toisia hoitoja työnnetään väkisin, vaikka niistä selvästikin on enemmän haittaa kuin hyötyä – ja todistetusti toimivien hoitojen saaminen tehdään systemaattisella byrokratialla mahdollisimman vaikeaksi, enimmäkseen täysin mahdottomaksi. Olen varma, että jos joku tulisi joskus tutkineeksi itsemääräämisoikeutta pakkopaidassa pitävän monopolimedikalismin ja itsemurhien suhdetta, sitä tutkimusta ei koskaan julkaistaisi – saati että siitä vedeltäisiin itsestäänselviä johtopäätöksiä ja tehtäisiin jotain. Todennäköisesti tutkimuksen tekijä löydettäisiin kynnykseen kuminauhalla hirttäytyneenä, ja kahdesti itseään takaraivoon kahden metrin etäisyydeltä ampuneena (ei olisi ensimmäinen kerta).
Terveydenhuoltojärjestelmä tappaa ihmisiä hitaalla hivutuksella. Jos omistaisin aseen, olisin aikaa sitten ampunut itseni – ja jos tuo Floridan keikka onnistutaan systemaattisilla paperiviilloilla sabotoimaan, ryhdyn vakavasti harkitsemaan muita tapoja lopettaa tämä elämän irvikuva (Ei huolta, todennäköisesti en yksinkertaisesti jaksa viiltää ranteita tai hirttäytyä tai vetää muovipussia päähän :D). Mutta hei, enpähän ole sitten lääkäristöä vaivaamassa niillä muilla mahdollisilla parannustavoilla, joita on liudalti, mutta jotka katsotaan riskialttiimmiksi kuin mielipidelääkkeeillä turrutettu itsemurha.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti