Aika provosoiva otsikko. Halusin vain välttää kuulostamasta liikaa motivaatiopuhujalta.
Vakituisempi lukija todnäk olettaisi otsikon olevan silkkaa ironiaa muutenkin, mutta: huolimatta siitä, että vihasin kyseistä biisiä heti ensikuulemalta, se on tavallaan totta.
Me todellakin ollaan sankareita kaikki. Ainakin pitäisi olla. Jos et ole oman elämäsi sankari, olet oman elämäsi sivuhenkilö. "Kutsu seikkailuun" ei ilmeisesti ole vielä penetroitunut tajuntaan, tai sitten et ole vielä huomannut lipsahtaneesi jossain kohtaa äventyyrin puolelle. Toki parhaita sankareita on ne, jotka eivät pidä itseään sankareina.
Valistuneempi huomaa jo tässä kohtaa, että aion – ehkä taas? En muista. – herättää kysymyksen: "Jos elämäni on sankarin matka, missä kohtaa juonta olen tällä hetkellä?"
Ja tässä kohtaa (tautologiaa, tautologiaa; tälle pitää tehdä jotain, tälle) huomataan, miten helppo on lipsua motivaatiopuhunnan puolelle. Ei niin että siinä varsinaisesti mitään vikaa olisi, mutta koska jo pelkkä sana alkaa hyvin nopeasti riipiä, vaihdan sen tässä kohtaa "henkariksi", mitä olemmekin siihen saakka kunnes olemme sankaroituneet.
Kun vielä sotketaan mukaan ajatus siitä, että valitsemme itse mihin elämään synnymme, ollaan jo pitkällä hippien horinoissa. Yhtäältä voi hyvin olla, että todella uskon kaiken mitä olen kirjoittamassa; en vain vielä tiedä mitä jatkossa tulen senttailemaan.
Henkarin matka sankariksihan menee kutakuinkin näin: ensin mundaani robottielämä, josta vähitellen havahdutaan hyppäämään mukavuusalueen ulkopuolelle – tai sitten elämä yksinkertaisesti pakottaa pois raiteilta, koska olet jokaisessa valintatilanteessa päättänyt olla valitsematta – mikä on valinta sekin. Tässä (rooli)pelissä on mahdotonta jäädä sivustakatsojaksi vaikka miten yrittäisi.
Jopa jatkuva sinkoilu elämäntilanteesta toiseen alkaa ajan myötä toistaa itseään. Olet luullut tehneesi jatkuvia valintoja, mutta todellisuudessa oletkin vain toistanut ohjelmointiasi. Pirullista!
Lopulta ollaan tilanteessa josta ei ole enää paluuta entiseen elämään, mutta tämä on itse asiassa vasta alkua. Erinäisten vaiheiden & tribulaatioiden jälkeen tullaan tilanteeseen jossa kaikki toivo on yhtäkkiä menetetty ja kaikki menee totaalisen pieleen, mutta viimeisellä ponnistuksella henkari lunastaa itselleen sankariuden... Mitä se "boon" nyt onkaan suomeksi? Palkinto? Joku maaginen attribuutti, jonka sankaroitunut ex-henkari voi viedä takaisin mundaaniin maailmaan – hän on oivaltanut jotain, ja tämän oivalluksen kera hän tekee maailmasta paremman, paitsi itselleen, myös muille.
Ja sitten vasta alkaa varsinainen elämä. Päählö, eli protagonisti, eli Juuri Sinä... kutsuttakoon tätä hahmoa nyt vaikka nimellä Ernest Hagelin... Ernest on siis ymmärtänyt kuka on ja mikä hänen lahjansa tälle maailmalle on.
Ehkä elämään mahtuu useampikin sankarin matka, mutta jos siihen hippien inkarnaatiokuvioon palataan, yhdessä elämässä opitaan vain yksi läksy (en tiedä mistä tämän olen saanut päähäni, mutta jostain syystä olen varma että näin on). Kaikki koettelemukset tökkivät yhdellä ja samalla kysymyksellä, mutta koska vain yksi ihminen voi elää Ernest Hagelinin elämän, kukaan ei voi antaa oikeaa vastausta, koska kukaan muu ei tiedä edes mitä kysytään. Itse asiassa neuvojat ovat aina väärässä.
Melko retmakka väittämä oli siinä. "Neuvojat ovat aina väärässä"? Niin. Sen takia psykologitkaan eivät koskaan anna vastauksia; kunhan vain johdattelevat ajattelua uusiin suuntiin.
Toinen retmakka väittämä on: "Läheisesi eivät halua auttaa sinua muuttumaan", mikä sekin pitää paikkansa. Ihmiset kuvittelevat tuntevansa sinut paremmin kuin sinä itse, ja ovat perin innokkaita kertomaan, mikä maailmassa ei ole mahdollista juuri sinulle – eivät pahantahtoisuuttaan; he nyt vain näkevät asiat niin kuin näkevät, ja kaikkihan me aina kuvittelemme olevamme oikeassa aina ja kaikessa. Tuo on itse asiassa kadehdittava ominaisuus: miten kukaan voi kuvitella olevansa aina oikeassa, kun ihan koko ajan ympäröivä maailma todistaa päinvastaista?
Enivei, itse kuvittelen olevani juuri nyt Campbellin tarinajaon mukaan valaan vatsassa. Mutta varmaksihan näitä asioita ei voi tietää kuin aikaisintaan jälkijättöisesti. Jos sittenkään. Ja jos käsikirjoittaja osaa asiansa, Ernest Hagelin on koko missionsa ajan tavoitellut jotain aivan muuta kuin olisi pitänyt. Että se, mitä olet tavoitellut, oli vain merkityksetön pokaali, ja se varsinainen "boon" on aina ollut ihan siinä vieressä – et vain ole tollo tajunnut.
Vaan koska olen Ernest Hagelin, jatkan hybriksellä, ja saanen jossain kohtaa tuta kuka todella olen. Jännää! Ja helvetin pelottavaa. Mutta joku motivaatiopuhuja on varmaan joskus sanonut: "Jos valintasi eivät pelota, et tee valintoja." häshtäg YouOnlyLiveVeryManyTimes, eli YOLVMT. Tosi nasevaa. Ehkä tota tarvii vähän hioa vielä: YouOnlyLiveAndLiveAndLiveAnd? YOLALALA.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti