Kun käpyrauhanen ei toimi kunnolla, löytää ihminen itsensä koneelta keskellä yötä miettimässä hormonien toimintaa. Käpyrauhanenhan tuottaa paitsi DMT:tä, myöskin melatoniinia. DMT:n tuottaminen on lailla kiellettyä, ja kun kolmas silmä on kalkkeutettu fluorin [alumiinin valmistuksessa syntyvä jäte], bromin ja kloorin yhdistelmällä, on nukkuminenkin nykyään vähän niin ja näin. Nuo kolme turhaa ainetta varaavat ruokavaliosta karsitun jodin reseptorit, ja tehokkaasti sporadoivat siis myös kilpirauhasen toimintaa itse kullakin.
Ja kun kenenkään hormonit eivät enää toimi normaalisti, saamme kuukaudesta ja päivästä toiseen seurata, miten al-Holista juopuneet meediot sekä kansanetuilijat ovat huolissaan terrorisankareiden vaimoista ynnä jälkipolvesta, jotka ovat olleet edustamassa ilmeisesti synnyinmaataan (?) paitsi mustavalkoisen, myös sinivalkoisen lipun liehuessa ("Hakkaa päälle, bismillah!").
Tai jotain. Samaan aikaan kun olisi ihan omiakin asioita hoidettavana – kun täällä omien rajojen sisällä ei ihan kaikki kuitenkaan toimi aivan optimaalisesti, niillä ihmisillä jotka eivät ole lähteneet terrorisankarien matkaan jonnekin muualle. Joita on jokunen sata tuhatta enemmän. Täällä.
Tokihan tärkein asia maailmassa on se, miltä julkikuva näyttää – mutta sen lisäksi voisi vaikka... en jaksa edes ruveta listaamaan niitä oikeita asioita, joita nämä idiootit jaksavat aktiivisesti olla huomaamatta samaan aikaan kun jauhetaan täysin järjettömiä faabeleita.
...joten siirrytäänpä takaisin hormoneihin: monesti puhutaan oksitosiinista, serotoniinista, dopamiinista ja endorfiinista mielihyvähormoneina, mutta itse asiassa vaikkapa endorfiini on kehon kipulääke. Oksitosiini aktivoituu toisten ihmisten seurassa – mikäli kokemus on positiivinen; päinvastaisessa tapauksessa aktivoituu kortisoli.
Serotoniini sitten taas on statushormoni, joka aktivoituu kun halutaan erottua joukosta, saavuttaa jotain erityistä, paistatella suosiossa. Jos saavutuksissa epäonnistutaan, herää jälleen kortisoli. Ja jos nukahtaminen sattuu tuottamaan ongelmia, se tuottaa serotoniinivajetta, koskapa melatoniini on serotoniinin esiaste.
Dopamiini ei sekään varsinaisesti ole mikään euforiahuume. Se aktivoituu silloin kun protagonisti, eli kuka tahansa meistä, näkee selkeän päämäärän johon suunnata, ja tietää miten päämäärä on saavutettavissa – ja että sen saavuttaminen tulee tarjoamaan myös haastetta. Kun elämä on mielekästä, jaksaa dopamiini potkia eteenpäin. Jos elämä on päämäärätöntä ja haasteetonta – tai haasteet ovat liian suuria ja päämäärä tavoittamattomissa, pärskii elimistössä jälleen kortisoli.
Endorfiini aktivoituu siinä kohtaa kun ihminen on vienyt itsensä suorituskykynsä rajoille, henkisesti tahi fyysisesti. Endorfiiniryöppy kestää vain parikymmentä minuuttia, ja sen jälkeen tiedossa on pelkkää tuskaa – mikäli tavoitetta ei ole sen aikana saavutettu. Arvatkaa mikä hormoni siinä kohtaa hyppää kehiin? Kortisoli.
Mikä näistä viidestä hormonista mahtaa olla yleisimmin vallitseva? Onko ihmisillä yleisestiottaen hyvä fiilis? Vai onko vallalla joku ihmeen kohuraivo-fetissi, jossa kaikkien pitää loukkaantua kaikesta mitä ehkä jostain rivien väleistä on nuuskittavissa; jostain mitä joku on mahdollisesti ajatellut kymmenen vuotta sitten jostain viiteryhmästä vähän? Onko kaikki elämän perusasiat muuttuneet synneiksi, joita pitää katua – niitäkin joihin on täysin mahdoton vaikuttaa?
Voisiko olla, että kaiken meuhkaamisen ohessa on johonkin unohtuneet ne asiat, joille oikeasti pitäisi ja voisi tehdä jotain? Ainakin itselläni on kortisolit olleet melkoisen katossa kun simppelien asioiden hoitaminen on jollain moraalisuprematismilla tehty lähestulkoon mahdottomaksi.
Maailmassa on ihan todellisia ongelmia – ihan tässä vieressä, omalla niemellä. Sellaisia ongelmia, joiden ei tarvitsisi olla ongelmia – joihin on olemassa ratkaisuja jotka on ihan kädenojentaman päässä; joita varten ei tarvitse järjestää konferensseja eikä julkilausumia. Kuukausien jonotusaikoja. Raportteja ja referaatteja. Komiteoita. Mietintöjä. Konsultointia. Toimivaltuuksien määrittelyjä. Protokollia. Peltipoliiseja. Somepoliiseja. Kielipoliiseja. Hiilipaperinielujalanjälkiä. Säännöskokoelmia ihmisiltä joilla ei ole mitään käsitystä siitä mitä ovat kulloinkin säätämässä, mutta säätää pitää – enimmäkseen näön vuoksi, samalla kun stagnaatio kohmettaa kaiken typeräksi pysäytyskuvaksi.
Ihmiset seisovat tumput suorina uppoavan laivan (joka uppoaa toki siksi että moottorit käyvät dieselillä) kannella kun kukaan ei tiedä kenen on vastuu jos jotain vaikka menee pieleen, ja koska joku toinenkin botski saattaa koska tahansa upota jossain muualla – mikä se taas johtunee siitä että joku valkoihoinen heteromies söi tappamastaan luonnosta riistämällä valmistetun pihvin päivällisellä ja varmasti ajatteli halventavasti jostain viiteryhmästä kello kolme.
Serotoniinia, sitä riittää eräillä ihan onanistisia määriä, mutta muuten maa kyllä kylpee kortisolissa.
Villi ajatus: mitä jos ihmiset toimisivat enimmäkseen ihan autonomisesti? Omaa elämää ohjaten? Eikä toisten elämiä? Koittaisivat olla törmäilemättä? Antaisivat muiden ajella omien mieltymystensä mukaan niin kauan kuin eivät ajele muiden päälle? Tottahan on se, että kaikki tietävät paremmin kuin kukaan muu mitä muiden pitää tehdä ja ajatella... mutta kun todellisuudessa kukaan ei tiedä toisen elämästä yhtään mitään, niin voisko sen päsmäröinnin jättää vähemmälle? Ettei jatkuvasti tarttis törmäillä seiniin joita ei oikeasti ole olemassa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti