Kommunikointi on enimmäkseen kaikkea muuta kuin sanoja. Asiaa miettimään alettuani tajuan käyttäneeni pääasiallisina kommunikointivälineinä "medioita" joita ei heti kommunikointivälineiksi hoksaa mieltää.
En ole koskaan ollut puhelias (tai no, jonkin aikaa olin äänessä koko ajan; siitä lisää loppupuolella). Skidinä olin pihan nuorin, joten enimmäkseen vain kuuntelin muita – koska en halunnut vaikuttaa tyhmältä; viisivuotias on väkisinkin paljon "viisaampi" kuin neljävuotias, koska hänellä on paaa.aaaljon enemmän elämänkokemusta.
Tilanne toki muuttui noin vuodessa, mikä oli hämmentävää sikäli, että en enää ollutkaan nuorin, mutta nuorimmat eivät piitanneet siitä miten tyhmiltä kuulostivat – ja itse olin jo oppinut olemaan se porukan hiljaisin. Joten olin sitä myös jatkossa.
Minkä nuorena taitaa... Olen edelleen porukan hiljaisin aina ja kaikkialla (paitsi silloin kun en ole). Asiaa ei auttanut se, että jossain esipuberteetissa omakuva alkoi murentua vauhdilla. Olin ollut – ehkä yllättäin – pari ensimmäistä vuotta se luokan esiintyjä. En ihan luokan pelle, mutta melkein. Komiikka oli kuitenkin enämpi... "miimistä" on väärä sana, joskin osa pakettia. Hahmokomiikkaa? Tilannekomiikkaa? Jotain sinne päin. Plus että kun aineita luettiin ääneen, (tiedän: tämä kuulostaa nyt omahyväiseltä, mutta) väki odotti aina nimenomaan allekirjoittaneen juttuja. Olen ollut kirjoittaja siitä lähtien kun kirjoittamaan opin (mikä se tosin tapahtui vasta koulussa, eli ei tässä nyt mitään neroja olla [valitettavasti; olen aina halunnut olla nimenomaan ylimaallisen älykäs])...
Sosiaalisen ahdistuksen hiipiessä kuvaan (mikä taisi muuten alkaa siinä kohtaa kun hammaslääkäri keksi, että alaleukani on liian edessä, että sitä pitää ruveta muokkaamaan [koska olen siis vääränlainen ihminen – ja kiitos siitäkin että aloin kuorsata myös, mikä yltyi jossain kohtaa uniapneaksi] vetäydyin luonnollisesti yhä syvemmälle kuoreeni.
En kuitenkaan ole koskaan juuri vältellyt katsekontaktia, jolloin vähäsanaisempikin kommunikointi ilmeisesti toimii. Gimmoihin melko hyvinkin – onhan tyyppi, joka katsoo suoraan silmiin, joka selvästikin seuraa ympäristöään, muttei kommentoi kuin aniharvoin... Siinä antanee itsestään illuusion tarkkailijasta, jolla ei ole tarvetta tehdä itsestään numeroa – itsellinen ihminen. Tiedätte sanonnan: "Mitä vähemmän puhut, sen älykkäämmältä vaikutat."
Lisäksi paradoksia nostatti varmaankin se, että esitelmiä pitäessäni tein sen hyvin luontevasti. Oli ilmeinen spektaakkeli nähdä tyyppi, joka ei koskaan puhu, pitämässä monologia joka ei kuulosta ulkoaopetellulta tankkaukselta (en minä liiemmin valmistautunut, joten jouduin adlibbailemaan melko paljon – mutta sehän onnistuu vain jos osaa lukea yleisöään ja olla läsnä – ja kaiken sosiaaliangstin keskellä olin jo oppinut lukemaan muiden ilme- ja elekieltä melkoisen hyvin – kuin myös kontrolloimaan adrenaliinia*, joka tuppasi hyökkäämään päälle aina ja heti jos joku yritti virittää keskustelua...)
*Olen myöhemmiten esiintyjänä joutunut adrenaliinin hallinnan kanssa tekemään hiukan paljon töitä, koska kroppani reagoi ensimmäisiin lavallaolominuutteihin aina tärinällä. Olisi melkoisen mahdotonta elättää itsensä korttitaikurina, vaikka jossain kohtaa syvennyinkin deception & misdirectionin saloihin ihan urakalla – missä muuten oppii ihmisten höynäluonteesta todella paljon; ihmiset uskovat ihan mitä tahansa jos kontrolloit sitä mitä toisen päässä liikkuu (ja sinne mahtuu vain yksi asia kerrallaan).
Koskapa kaiken angstailun takia vietin enimmän aikaa omissa oloissani, käännyin musiikinsäveltämisen pariin – ja joskus teininä olin vuosia se tyyppi, joka nuorison kokoontuessa istui pianon edessä tai kitara sylissään – en viihdyttäjänä, vaan taustamuusikkona. En oikein koskaan ole opetellut muiden tekemää musiikkia (paitsi jos olen sattunut olemaan mukana jossain projektissa joka moista vaatii), vaan mottona on aina ollut: "Jos haluan kuulla jonkun biisin, teen sen".
Tämäkin taisi gimmoihin vedota ihan kivasti, mutta se, että sain puhuttua kellekään, varsinkaan naiselle, vaati humalatilan. Kiva oli sitten kaivella puhelinnumeroita taskusta, kun tiesi ettei pystyisi luuria koskaan korvalle nostamaan (elettiin siis aikaa jolloin kännykkä oli scifiä, ja piti olla kotona soittaakseen, ja ensin puhua tavoittelemansa ihmisen mutsin tai faijan tai siskon tai veljen kanssa.)
Sittemmin, hankkiuduttuani leffaopintojen pariin, olin vuosia se tyyppi, joka kaikissa tilaisuuksissa piiloutui videokameran taakse. Läsnä, mutta vain tarkkailijana.
Mitä koitan sanoa (kai), on se, että vaikka monikaan ei osaa vaikkapa kirjoittaa, ja puheen lahjakin löytyy imponoivana vain harvoilta – nämä eivät ole ainoat tavat kommunikoida. En tiedä miksi koen tarpeelliseksi painottaa tätä, mutta koen kuitenkin.
Pelkkä huomion suuntaaminen on kommunikointia. Jotkut kommunikoivat korjaamalla ja asentamalla kaikenlaista. Jotkut kommunikoivat kuuntelemalla. Dokumentaristi kommunikoi suuntaamalla kameransa kaikkeen mitä ympärillään näkee. Hierojat kommunikoivat kinesteettisesti. Esiintyjät eläytymällä. Säveltäjät herättämällä tunteita ääniyhdistelmillä jotka eivät ilman hänen panostaan olisi olemassa. Fiktiokirjoittajat kertomalla itsestään kertomalla fantasioistaan. Kokkaus tai leipominen voi olla kommunikointia. Seksi todellakin on, varsinkin introvertille. Kaikki on kommunikointia.
Kuulostaa lattealta: "Kaikki on kommunikointia!" Mutta kaikki on. Kommunikointi on huomion suuntaamista. Huomion suuntaaminen on läsnä olemista. Läsnäolo on tärkeämpää kuin kaikki koohottaminen milloin minkäkin asian tuohinassa. Kuunteleminen on tärkeämpää kuin puhuminen.
Hmm. Minkäs minä taas laitan otsikoksi, jotten kuulosta motivaatiospiikkeriltä?
Lykkäänpä alle videon, jota ryhdyin sattumalta katsomaan samaan aikaan kun rupesin kirjoittamaan tätä. Joku – mahdollisesti jonkinsortin motivaatiotyyppi; en tiedä – haastattelee Jeff Berwickiä, jonka videoita rupesin aikanaan katselemaan samoihin aikoihin kun ryhdyin syventymään kryptovaluuttoihin. Jeff saattaa – ei tässä videossa niinkään, mutta muuten ehkä – vaikuttaa ylimielisen itsetietoiselta know-it-all -tyypiltä, tai sellaiselta hän ainakin itselleni alkuun vaikutti kun katsoin muutaman Dollar Vigilante -videon, joita hän tuolloin vielä teki pöydän takana puvussa pönöttäen – mikä vaikutti enämpi oman brändin myymiseltä röyhkeillä puheilla, eikä niinkään jaksanut kiinnostaa.
Sitten hän aloitti oman kanavansa, jonka videoissa hän höpisi kameralle mitä mieleen sattui juolahtamaan, koiriaan ulkoiluttaessa. Paljon mielenkiintoisempaa! Sittemmin Dollar Vigilanten formaatti on siirtynyt huomattavissa määrin juuri tuohon suuntaan: Jeff kävelyllä milloin missäkin – "Hetkinen, mihinkäs tässä nyt pitäisi suunnata; taisin eksyä taas..." – ja puhumassa asioista jotka haastavat virallisia narratiiveja taloudesta, politiikasta... kaiken maailman asioista. Tyypillä ei tunnu olevan itsesensuuria lainkaan.
Tähän lievästi liittyen: jostain syystä aina uuteen ympäristöön siirtyessäni olen bestikseöitynyt niiden tyyppien kanssa, jotka puhuvat mitä sylki suuhun tuo, eivät ole ikinä hiljaa, varastavat huomion aina ja kaikkialla, ja joita en alkuun voi sietää ollenkaan (ehkä koska haluaisin itse olla tuollainen, itseni vastakohta). Yhtäältä, oman panssarini läpi pääsee vain väsytystaktiikalla – ja olen aina yhtä yllättynyt siitä että joku näkee persoonassani jotain tutustumisen arvoista.
Puhuminenkin on, niin kuin kaikki taidot, treenistä kiinni. Jotkut on louskuttaneet leukojaan herkeämättä siitä lähtien kun ovat puhumaan oppineet, joten heille tuottaa enemmän vaikeuksia olla hiljaa kuin puhua. Meille introverteille – jos siis haluaa puheliaammaksi – auttaa pelkkä junttaaminen.
Otin joskus hypoteesiksi sen, että puhuminen on motorinen taito, jonka oppii vain ja ainoastaan avaamalla suunsa ja päästelemällä ulos sanoja. Koskapa olen se videokameratyyppi, rupesin treenaamaan: nauhoitus päälle, ja välittömästi puhetta tuottamaan – ihan sama mitä; ei ole väliä sillä onko puheessa mitään tolkkua, tämä on treeniä eikä mitään hiotun puheen pitämistä (kirjoittamiseenhan pätee sama metodi).
Alku oli todella vaikeaa, koska mielellään sitä puhuisi jotain tolkullista – ja koska taito todellakin on suurelta osin motorinen, treeni vie voimia. Parin viikon päästä en osannut enää olla hiljaa. Puhuin pahimmat suupaltit suohon, koska olin opettanut itselleni motorisen tavan avata suuni siitä huolimatta, että mitään asiaa ei ole.
Se oli ihan hauska kokeilu. Aivot tulivat melko nopeasti mukaan niin, että mitä enemmän höpisin, sen hauskemmiksi jutut kävivät (ja siis, jos touhua on treenannut, on helppo myös puhua itsensä ulos mistä tahansa typerästä höläytyksestä) – assosiaatiot yltyvät melkoisiin sfääreihin, koska aivot tosiaan haluavat pysyä kyydissä mukana. Suosittelen.
Jos satut esim. autoilemaan paljon, kiinnitä puhelin vaikkapa rattiin (jostain löytyy ihan siihen suunniteltuja halapoja kilkkeitä), laita kamera käyntiin ja ala höpöttää. Ei taukoja, pelkkää jatkuvaa pulinaa. Alkuun se on työlästä, mutta hyvin pian perin hauskaa: viihdytät itseäsi yhä hölmömmillä jutuilla, ja kohtapuoliin myös muita.
Tätä tosin täytyy introverttiluontoisen ihmisen pitää ihan tietoisesti yllä. Nykyään olen taas pikemminkin se hiljainen kaveri kun jossain kohtaa jäi kameralle höpinät poiessensa – matsku kun vie kovalevytilaa melko reippaasti (tai alkuun täyttivät dv-nauhoja, joita kerkisin täyttää kymmeniä). Ei niin että hölinöitä erikseen tarvitsisi nauhoittaa, mutta toinen puoli tässä on se, että kun katsoo itseään höpisemässä, alkaa vähitellen nähdä itsensä puheliaana kaverina. Tämä toimii, voin kokemuksesta kertoa.
Tai sitten voi keskittyä niihin muihin kommunikaation muotoihin. Sitä vaan taas taidan sanoa, että meistä jokainen voi muuttua ihan niin paljon kuin haluaa – kunhan ensin on uskaltautunut tutustumaan siihen henkilöön joka luulee olevansa.
Ai niin, se video:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti