Satuin Tuubissa jokin aika sitten panemaan merkille, miten Ivan Puopolo on ruvennut julkaisemaan klippejä, joissa uskalletaan peräti haastaa julkisia narratiiveja – jonkun mielestä ehkä hyvinkin räväkästi, mutta näin meikäläisen katsastokannalta vielä perin pehmeästi. Vaan sekin on suorastaan riemastuttavan paljon enemmän kuin yleinen eetos viime vuosina on lupaillut.
Muistan kiinnittäneeni tyyppiin huomiota joskus – kun vielä telkkaria katsoin –, että kas tuossapa välitön supliikkimies. Pidin siitä, millä otteella mies Ylellä makasiiniohjelmien slotteja täytti.
Olin myös äskettäin havainnut – kun punttisaleilla vissiin on pakko olla telkkarit aina päällä jottei kenenkään vaan tarvitse omiin ajatuksiinsa keskittyä (tokikaan äänet eivät kanavilla olleet päällä vaan alkuun ämyreistä raikasi ihan rokkia [lakkasin käymästä koko salilla kun joku halusi mieluummin kuunnella mainostäytteistä radiota, eikä protestointini mennyt läpi kuin viikon ajan...]) – että kaiffari oli kivunnut Huomenta Suomen sohvatoimittajaksi, mikä luontevalta uranjatkeelta vaikuttikin.
Kun sitten huomasin Ivanin tekevän pätkiä, jollaisia töllössä tuskin ikinä suostuttaisiin näyttämään, koska kriittinen ajattelu sinne nyt ei vain kuulu enää (jos nyt on ikinä kuulunut)...
Oletin melko suorilta, että teeveeduunit olivat päättyneet, joten mies voi vähän vapaammin sanoa mitä ajattelee. Alle upottamassani haastattelussa tosin Ivan kertoo, että suitsia ei ole missään kohtaa suuhun lyöty, vaan pikemminkin kannustettu haastamaan.
Yhtäältä tietty ilmaisun diplomaattisuus kielii [ehkä] juuri siitä kuplasta, jossa toimittajisto elää; ehkä sen kuplan sisällä vain ei oikein tule panneeksi merkille niitä maailmankatsomuksellisia katveikkoja, jotka tarkemmalla syynäyksellä kattavat valtaosan meedioston perspektiivistä. En tosiaan tiedä (kun en ole niitä aamulähetyksiä koskaan äänen kanssa katsonut); kunhan spekuleeraan.
Sitten kun vastaan tuli tämä Dosentti-niminen ohjelma – josta en tiedä mitään, mutta jossa Puopoloa haastatellaan –, opin vähän tuntemaankin peräti että kuka on tämä Puopolo. Ja juu, hyvä tyyppihän hän, mielenkiintoisella taustatarinalla.
Enihuu, kun kaikesta pitää kuitenkin aina jotain natkuttaa: havaitsin pienen bugin hänenkin ajattelussaan. Ivan nimittäin tuntuu luottavan tieteeseen kuin vuoreen.
Joku on ehkä pannut merkille, että allekirjoittaneen luotto tieteeseen on murentunut vuosi vuodelta enemmän, ja tätänykyä tieteen (jopa luonnontieteiden) luotettavuus näyttää lähinnä vitsiltä.
Osaan toki orientoitua Puopolon katsantoon kun vielä jokunen vuosi sitten olin itsekin aika lailla samaa leiriä. Näin, että asiat ja ilmiöt on jo tyhjentävästi selitetty, ja asiantuntijat osaavat kyllä selventää jos jotain on epäselvää. Fakta (sic!) vain on se, että tämä ei pidä paikkaansa.
Tiede on läpeensä poliittinen instrumentti siinä kuin koululaitoskin tai terveydenhuolto – tai mikä tahansa elämän alue. Tätä voi olla vaikea uskoa; ehkä moista ei halua edes kuvitella; ehkä ajatus kuulostaa aivan naurettavalta foliohattuilulta? Hullua panettelua ja selvästikin mieleltään vajaan latvaroson höpinöitä, vai mitä?
Oli miten oli, seuraan puolittaisella mielenkiinnolla josko Ivankin jossain vaiheessa havahtuisi – toimittajistosta kun hän näyttää toistaiseksi olevan ainoa, jonka suhteen tuntuisi olevan vähän edes toivoa jostain sellaisesta. Aika näyttää, jahka ynnä josko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti