Ihmiset tykkäävät siitä, kun julkkikset puhuvat politiikkaa – joten tässä Matt Damon:
Damon ei tuossa lue omia sanojaan, vaan itselleni tuntemattoman Howard Zinnin puhetta jo vuodelta 1970. Klippi taas on jo vuoden 2012 tammikuulta, mutta sillä on katsojia vain rapiat 200000 – miksiköhän?
Ehkä siksi, että puhe kehottaa kansalaistottelemattomuuteen, virallisten totuuksien kyseenalaistamiseen ja omaan ajatteluun. Poliittiset vaikuttajat eivät moisesta pahemmin piittaa, eikä tuollaista puhetta monikaan viihdetaiteilija tweettaile eteenpäin, koska sellainen vaarantaisi uran aika nopeasti.
Kuten sanottu, en tiedä Zinnin agendasta mitään. Pasifistilta vaikuttaisi: "Ei ole olemassa oikeutettua sotaa". Hänkin erehtyi tukemaan Obamaa ensimmäiselle kaudelle – mutta kritisoi tälle myönnettyä rauhannobelia, joka olikin varsinainen farssi, kuten myös koko Obaman valtakausi (mutta sitähän politiikka on: farssia).
Damon(kin) on nyttemmin siirtynyt Kiinaan tekemään leffoja – miksiköhän? Ehkä siksi, että Hollywoodkaan ei ole ihan sitä miltä ulospäin näyttää. No, eihän Kiina todellakaan mikään demokratian mallimaa ole, mutta Hollywoodissa lukemattomat starat löytävät itsensä jostain syystä huumekoukusta, ja lopulta kuolleena.
Miksi ihmiset, joilla suosiota ja rahaa tuntuisi olevan rajoittamattomasti, eivät osaa olla onnellisia? Ehkä siksi, että varaukseton suosio tuntuu jotenkin väärältä, ansaitsemattomalta – ja liialliselta. Jos taiteilija on yhtään todellisuuden kanssa kosketuksissa, hänellä todnäk on suuria vaikeuksia tulla toimeen varauksettoman fanituksen kanssa – koska hän itse näkee itsessään vaikka kuinka paljon virheitä.
Lisäksi viihdestaran elämä on muuttunut jatkuvaksi markkinoinniksi: joutavia rupatteluja ties kenen toimittajan kanssa asioista, jotka eivät varmasti ärsytä ketään – tai eivät ainakaan vääriä ihmisiä, eli niitä jotka lopulta maksavat palkkasi.
Ehkä suuhun työnnetyt sanat alkavat tuntua yhä enemmän täysin vääriltä; imago on täysin vieras – ja kuten vaikka monilla musiikkialan staroilla on käynyt: miljoonia tahkonneen uran hiipuessa huomaat olevasi itse asiassa velkaa tuotantofirmoille.
Ja tässä tuo ongelmakohta jälleen: viihdeteollisuus on nimenomaan teollisuutta – sen tarkoitus on tahkota rahaa (ei tekijöille, vaan julkaisijoille). Tekijät eivät saa omaa ääntään kuuluville, vaan huomaavat olevansa formaattien vankina tuottamassa jotain katsoja-/kuuntelijatutkittua tuubaa, jota kaikki muutkin tekevät.
Leffat – ja teeveesarjat – muistuttavat yhä enemmän toisiaan. Musiikki on yhtä ja samaa biisiä esiintyjästä riippumatta. Sisällöstä ei ole tietoakaan, koska materiaali ei saa olla liian haastavaa vastaanottajille – mutta toistoa riittää: viimeisimmiltä hiteiltä ei pääse karkuun missään.
Ja jostain ihmeen syystä viihde käy koko ajan väkivaltaisemmaksi: kokonaisia leffasarjoja tehdään kidutuksesta. Musiikkivideoissa yhä nuorempia altistetaan yhä pervessimmäksi käyville seksuaalikuvastoille. Videopeleissä pelaaja kulkee "sankarin" matkan, jossa hän ensin opettelee hakkaamaan ihmisiä, varastamaan autoja, ajamaan holtittomasti – ja vähitellen hän "pääsee" tappamaan ihmisiä teräaseilla, pistooleilla ja tuliaseilla. Mutta pääasia että on kivaa.
Franchise. Tuon pitäisi olla kirosana, mutta sen sijaan sitä pidetään siunauksena. Tässä maailmassa kaikki on käännetty ympäri.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti