Ajattelun jäljittelyä

Rupesin tuossa miettimään sanoja – niinkuin "näkeminen", "tietäminen", "ymmärtäminen", "käsittäminen" ja "viisaus".

Veikkaan että tuo viimeisin noista ei ole alkujaan suomea. Kerron myöhemmin miksi noin kuvittelen, mutta tässä kohtaa täytyy disclamoida, etten todellakaan ole etymologian asiantuntija. 

Kysymys on ajatuskokeesta (ja tuosta tulikin mieleen, että "ajattelu" on myös yksi sana listalle), jossa koitan hahmottaa miten konseptualisoimme maailman ja itsemme siinä. Ehkä googlailen nuo sitten kun olen itse ensin saanut rakennettua jonkinmoisen teoriarungon.

Tämä kyseinen runko tuskin on outo jollekulle, joka oikeasti on perehtynyt kielemme alkuperään, ja heille latelen itsestäänselvyyksiä – mutta veikkaan että moni ei lopultakaan ajattele mitä merkityksia sanat mukanaan kantaa.

Ai niin, ja "totuus". Tuosta tulin pari riviä lukeneeksi, ja se perustunee juureen, jota ei ihan heti tule yhdistettyä – mutta joka selittää aika paljon.

Ajattelen asiaa tässä kohtaa initiaation kannalta, fenomenologisesti kenties, uudestisyntymän ja siis kuoleman, tietoisuuden kannalta. Ja huomaan tämän väistämättä lipeävän melko esoteerisiin sfääreihin. 

Tarkoitus ei kuitenkaan ole mystifioida mitään, vaan pikemminkin ymmärtää mystifioinnin mekanismeja – ja sitä, että huomattavasti useammat asiat, kuin mitä äkkiseltään kuvittelemme, on kallellaan mystiikkaan. Me olemme maagisesti ajattelevia otuksia. Kaikki meistä ovat; se on sisäänrakentunut ominaisuus.

Eli: tietoisuus on prosessi, jonka kohdalla nykyihminen on ehkä enemmän kesken, ja sirpaloituneempi kuin aiemmat sukupolvet. Tämä degeneraatio on ollut meneillään jo pitkän aikaa, ja kuuluu varmastikin ihan ihmisen kollektiiviseen kehitykseen: harppaukset ovat toisinaan niin pitkiä, että tasapainon takia on välttämätöntä ottaa taka-askelia.

Itse asiassa depressio saattaa olla hyvinkin jatkossa esittämäni konseptin nykymuoto.

Vaikka olemmekin sangen vaikuttavassa kehityksellisessä vaiheessa, on kollektiivisen tietoisuuden inertia kuitenkin ihan hilkulla sakata koko nousun, monella osa-alueella. 

Yksi noista osa-alueista on kasvatus, ja siihen liittyen kasvaminen – joka useimmilla jää kesken. 

Kuvitellaan olevamme aikuisia, rakennellaan kotia ja uraa – kunnes törmätään todellisuuteen, ja kovaa. Vastaan tulee kriisi, jotain joka kyseenalaistaa kaiken mitä on luullut tietävänsä.

Ja tässä on valtava ongelma: ihmiset päästetään aikuisuuden veräjästä ennen kuin heistä on aikuisia tullut. Aikuisuus ei ole ikä; se on kumuloituva ymmärrys. Mutta nuoret aikuiset, ihan siksi että heidän aivojensa kehitys on kesken, eivät ymmärrä että he eivät tiedä lähimainkaan kaikkea. 

Joten he kuvittelevat tietävänsä kaiken. He luulevat ratkaisseensa koko maailman – toisin kuin vanhempansa, joita nämä uudet aikuiset katsovat menneen ("väärin ajatellun") maailman muistomerkkeinä.

Ja koska näitä nuoria aikuisia kohdellaan aikuisina, heidän kärkevät mielipiteensä alkavat muokata yhteiskuntaa. He luulevat tekevänsä suuren palveluksen koko ihmiskunnalle toitottaessaan uutisina asioita joiden kanssa edeltävät sukupolvet ovat käyneet samat kuohunnat – ja todenneet että asiat eivät ole ihan noin yksinkertaisia, mutta ei millään jaksaisi vääntää näistä kun tiedän että te nyt vain ette ole kauhean vastaanottavaisessa kehitysvaiheessa.

Mutta koska tämä maailma liikkuu äänekkäimpien määräämään suuntaan – ja äänekkäimmät eivät ole fiksuimpia – kehitys tekee omituisen tempoilevia liikkeitä, kun infraa kammetaan milloin mihinkin suuntaan.

Ongelma tässä ajassa – niin kuin jokaisessa ajassa – on liika varmuus. Ihmiset eivät ole törmänneet omaan vajavaisuuteensa, koska heillä on kaikkea, joten he näkevät kaikki ongelmat palikkatesteinä. 

Ja koska ihminen sisäsyntyisesti rakastaa ongelmanratkomista (vaikka sitä raskaasti kiroaakin), synnytetään ongelmia asioista jotka eivät ole ongelmia, jos oikeita ongelmia ei satu olemaan tarjolla ratkottaviksi ( – ja kun ratkotaan ongelmia jotka eivät ole ongelmia, onnistutaan synnyttämään ihan oikeita ongelmia, joiden olemassaolo luonnollisestikin kielletään, koska omaa osuutta niiden tarpeettomassa syntymisessä ei haluta nähdä).

Mutta ennemmin tai myöhemmin jokaisen täytyy rikkoutua. Se on väistämätöntä, koska kaikki mitä luulet tietäväsi itsestäsi, on sinuun ulkoapäin kiinnitettyjä attribuutteja joiden valintaan sinulla ei ole ollut vaikutusvaltaa. 

Samoin tuon vinoon kasvaneen persoonasi läpi olet oppinut näkemään maailman jonakin mitä se ei ole, koska maailma on aina oman minäkuvan tuote, siitä suodattunut presentaatio. 

Elämää ei voi kulkea läpi ilman helvetillistä tragediaa. Ja jos kuvittelet jo käyneesi sen läpi, olet todennäköisesti väärässä.

Mitä rigidimpi ihminen on, sen varmemmin tuo romahtaminen tapahtuu räjähdyksenomaisesti, yhtäkkiä, "ilman mitään varoitusta". Kirjoitin tuon lainausmerkkeihin, koska todellisuudessa varoitusmerkit suorastaan kirkuvat kaukaa ennen kuin tuo kivettynyt ihminen edes tulee näkyviin (koska hänen kivettynyt olemuksensa heijastuu kaikesta ympärillään – meidän oma ennusteemme omasta tulevaisuudestamme kulkee edellämme*): hän ei suostu päästämään maailmaa sisäänsä, ja siksi jokainen rajapinta on väkivaltaisen kouristuksen vallassa.

Kivettynyt ihminen on juuri niitä, jotka eivät ota kantaa mihinkään, tai enintään myötäilevät – jotka eivät häiritse ketään, jotka ovat kilttejä ja ystävällisiä ja hyväkäytöksisiä, mutta joista hohkaa (jollain alitajuisella tasolla) ulos se, että kaikki on esitystä.

Me emme tiedä kovinkaan paljon menneistä sukupolvistamme, joten kaikki mitä heistä kirjoitan, on spekulaatiota. Mutta he ovat geeneissämme, ja kun kerron oman versioni siitä, miten kasvatus tapahtui kauan sitten, luulen tietäväni mistä puhun.

Siis: tervetuloa hetkeksi rautakaudelle, aikaan jolloin roomalainen massojenhallintatyökalu ei vielä ollut rantautunut niemellemme. Kasvatuksellinen metodi oli jokseenkin toinen kuin nykyään: lasten kasvattamiseen todellakin tarvittiin koko kylä. Tuolloin ei mietitty kenellä on kasvatusvastuu, ja kenellä on oikeus oikaista vääränlaisia käyttäytymismalleja – nuo molemmat oli kaikilla.

Yksi olennaisimpia eroja oli se (nykyään perin epäsuosittu) ajatus, että miehet ovat miehiä, ja naiset naisia. Kaikesta pullikoinnista huolimatta tämä on biologinen tosiasia (josta on toki poikkeuksia, mutta niihinkään ei suhtauduttu jonain mitä pitää korjata, vaan jonain joka vain on), jonka vääntely vain ja ainoastaan vääristää ihmisten perseptiota itsestään.

Rauta-aikana – ja varmasti paljon myöhemminkin – pojat, saavutettuaan puberteetin, erotettiin äideistään, yhteisöön jossa oli vain miehiä. Tämä oli ensimmäinen askel mieheksi tulemista. Lapsi oppi vanhemman sukupolven ja oman sukupuolensa tavat – ja myöskin vertaisryhmältä tajunnan siitä, että kropassa yhtäkkiä riehunnan alkanut hormonimyrsky on jotain jonka jokainen käy läpi –, ja aloitti matkansa itselliseksi ihmiseksi.

Mutta tämä ei vielä ole matka itseen; se on matka yhteisöön. Matka itseen tapahtuu poistumalla yhteisöstä kokonaan. Kun poika on oppinut mieheyden raamit, ja katsotaan hänen oppineen riittävästi ja saaneen kovuutta luihin, on aika lähteä korpeen – yksin, tulemaan siksi mitä on.

Tällä matkalla ihminen kohtaa koko ympäröivän maailman kaaoksen, ja tämä väistämättä rikkoo hänen minuutensa, suodattamattoman todellisuuden vyöryessä päälle – mikä on olennaista itseksi tulemisessa. 

Tähän tultaessa kaikki, mistä minuus rakentuu, on tullut ulkoa. Matka ulos on samaan aikaan matka sisäänpäin, ja se matka murskaa kaiken mitä ihminen on siihen saakka kuvitellut ymmärtävänsä. 

Takaisin palaava ihminen on täysin eri henkilö kuin korpeen lähtenyt, koska takaisin tullaan vasta sitten kun omat pahimmat pelot on kohdattu – täydelliseen yksinäisyyteen keskellä tuntematonta sisältyy helposti hallusinatorinen elementti, koska tajunta pyrkii koko ajan täyttämään aukkoja todellisuudessa, ja kokemuksen stressi aiheuttaa vielä univajettakin, mahdollisesti myös nälkää. 

Ensin pelkää kaikkea mitä voi tapahtua, ja lopulta ei edes tiedä mikä on totta – kunnes lopulta tietää, ja voi palata takaisin.

Ja tämä matka jokaisen täytyy tehdä; tajunta yksinkertaisesti vaatii sitä – ja koska nykyään kyseistä siirtymäriittiä ei ole, tapahtuu minän rikkoutuminen hitaasti murenemalla, jatkuvasti kasvavan epämääräisen ahdistuksen puristuksessa.

Ja nyt siirrytään sinne etymologian puolelle: jotta jotain voi tietää, sinne pitää mennä. Tarvitaan tie. 

Kun jotain tiedetään, se ei sinällään ole muuta kuin oman maailman laajennus. Syvempi ymmärrys on ympäröimistä: kun asiaa voi katsoa joka kulmasta, se on ymmärretty. 

Myös katsominen on eri asia kuin näkeminen; näkeminen on passiivista vastaanottamista, katsominen aktiivista ymmärrykseen pyrkimistä.

Ymmärryskään ei vielä tarkoita käsittämistä. Käsittäminen on sen oivaltamista, mitä ymmärretyllä asialla voidaan tehdä – ja me käytämme työkaluja käsillä. 

Me olemme teleologisia olentoja, joiden primäärinen olemassaolon tarkoitus on tutkiminen. Ja tutkiminen ei lopu koskaan, koska se on perimmäinen tarve, joka taas kehittää ajattelua – joka on ideoiden (kuvitelmien) ajamista haluttuun suuntaan.

Ja sitten se viisaus. Miksi en saa päähäni mikä olisi fennougrilainen ilmaus? Onko tosiaan niin (kuten kuvittelen), että viisautta tarkoittava sana on tullut viereisen lätäkön takaa: "visa", eli näyt(tä)ä? 

Toki tämä on sikäli mahdollista, että suomalaiset ovat olleet Itämeren kauppareitin varrella, eikä missään umpiossa. Yhtäältä sana on voinut kulkea toiseenkin suuntaan; suomalaiset kuitenkin tunnettiin (paitsi ylimaallista tietoa hallinnoivina noitina, myös) ylivertaisina veneenrakentajina, mikä se taas väistämättä edellyttää taidon opettamista.

Mistä juontuu visainen ongelma? Se on jotain, jonka ratkaisu tarvitsee laajempaa ymmärrystä, siis viisautta. Mitä tarkoittaa visakoivu? Mitä on pitää visusti kiinni?

Jokatap, ihminen joka tietää, ymmärtää, käsittää, tutkii ja ajattelee, pystyy myös näyttämään mitä tietää – ja näyttämiseen liittyy pelkän katsomisen lisäksi vielä vanhempia oppimisen muotoja: taktiilia, kinesteettistä matkimista.

Näyttäminen on syvempi opastamisen muoto kuin kertominen – joka se taas ei välttämättä sisällä viisautta sinällään lainkaan, koska näyttämisen välitön oivallus puuttuu kerronnan vastaanottajalta (mikä itse asiassa taitaa olla kouluopetuksen suurimpia ongelmia: jos oppilas ei näe kerrotulle asialle mitään yhteyttä omaan todellisuuteensa, sille ei ole paikkaa aivoissa). Kertominen on kertaamista, eli toistoa – ja itse asiassa ymmärtämisen työkalu itselleen kertojalle, ja vain toissijaisesti vastaanottajalle.

Ehkä näiden sanojen suhteen totuuden selville saaminen vaatii oikeiden etymologien apua. Totuus. Jossain päin Suomea sanotaan "tottuus". Jos siihen lisää yhden kirjaimen (murteillahan on jo sinällään tapana lisäillä ja pudotella kirjaimia), saadaan "tottumus". Totuus on siis jotain, jota on totuttu pitämään totena. Ja "tosi", se on totinen juttu se.

---

*Okei, vähän esoteerisille kierteille karkasi välillä tämä, mutta edelleenkään en puhu mistään henkimaailman asioista: meidän mielentilamme ja intentiomme todella saavuttavat ihmiset ennen kuin fyysisesti saavumme kohdalle.