Tavoistani poiketen ;D jotain hieman kiistanalaisempaa matskua: inkvisitio elää ja voi hyvin! Se tunnetaan nykyään nimellä "oikeuslaitos", mikä on toki perin ironista sikäli, että laki on täysin eri asia kuin oikeus.
"Laki on jokaiselle sama" on tyhjyydessään varsinainen meemitehdas, joka kuitenkin hölistään ilmoille ihan pokkana silloin kun ollaan syyttäjän puolella. Oikeusjärjestelmä koostuu läjästä keinotekoisia standardeja, joita voidaan tulkita miten päin vain, ja joita ylläpidetään hivuttavilla rituaaleilla joiden tarkoitus on testata miten syvälle esivalta voi työntyä ennen kuin subjektilta kärvähtää sulake.
En tunne lakiteknisiä termejä tai käytäntöjä, joten seuraava esimerkki on epäilemättä vain vähän sinne päin – mutta perusajatus välittynee.
Oletetaan että olet autolla liikenteessä, kun takanasi mäjähtää palamaan punainen valo. Koskapa olet syntymälläsi sitoutunut edustamaan lakiteknistä alter egoasi, tiedät, että tässä kohtaa kannattaa pysäyttää tien sivuun. Tiedät myös, että tämän jälkeen on syytä istua autossa viattoman näköisenä sen sijaan että nousisit ulos – koska oven avaaminen katsotaan jostain syystä aggressioksi, joka voidaan taltuttaa väkivalloin jos moinen tarpeelliseksi katsotaan.
Takana vilkuttelevasta autosta nousee – jahka joutaa – univormuun pukeutunut lakihenkilö, joka juuri tällä hetkellä ei ole ihminen vaan konstaapeli [eli "yhdessävakaaja"]. Toinen yhdessävakaaja saattaa ilmaantua ojan puolelle, mutta tämän huomaat vasta hänen sojotellessaan taskulampulla sisään niin, että häikäistyt. Ovathan kädet näkyvissä, ovathan?
Avaat ikkunan, ja kuulet lausuman: "Ajokortti ja rekisteriote." [Tosin rekisteriotetta ei kai nykyään enää tarvitse kuljettaa mukana, eli ehkä kyseinen lause on nykyään kutistunut yhden sanan mittaiseksi.]
Tähänhän voisi vastata vaikkapa jollain muulla substantiivilla jos kuvittelisi että tässä pelataan nyt satunnaisten esineiden nimeämisleikkiä – ja kysymys on tosiaan tietynlaisesta pelistä. Moni tämän lauseen kuullessaan ojentaa henkilöllisyystodistuksensa, jolla tulee samalla identifioineeksi itsensä lakiteknisen fiktiivisen henkilön vastaajaksi – joka siis vastaa kysymyksiin tämän lakihenkilön puolesta. Olet juuri suorittanut rituaalin ensimmäisen vaiheen.
Seuraavaksi yhdessävakaaja palaa takaisin autoonsa, ja tarkistaa sen minkä jo tietää (koskapa tuo taskulamppuyhdessävakaaja on jo kaivanut rekisterinumeron perusteella auton omistajan tiedot ennen autollesi kävelyä). Jonkin ajan kuluttua konstaapeli palaa takaisin.
Esitetään kysymys: "Tiedättekö miksi teidät pysäytettiin?" Mikään ei velvoita veikkaamaan tähän mitään, mutta moni rupeaa arvailemaan. Ollaan synnintunnustusvaiheessa.
Varsinainen synninpäästö kuitenkin tapahtuu poliisiauton takapenkillä, eli rippituolissa. Vakavahenkisen keskustelun jälkeen sinulle tarjotaan paperia, jonka alareunaan halutaan allekirjoitus (kirous), jolla väität ymmärtäväsi mistä sinua syytetään ja mitä siitä seuraa. Saat tilinumeron, johon voit suorittaa tietyn summan anekauppaa – jos siis et halua "riitauttaa" käsittelyä.
Kaikki nämä vaiheet ovat vapaaehtoisia. Voit valita suostutko antamaan ajokortin, siirtymään toiseen autoon, maksamaan sakon. Toki, jos päädyt olemaan noudattamatta näitä kainoja pyyntöjä, tulet havaitsemaan, että valinnan vaihtoehdot kapenevat eksponentiaalisesti. Nousetko autosta? Annatko kahlehtia itsesi? Suostutko kävelemään vai kannetaanko sinut? Jne.
Kaikki siltikin on vapaaehtoista; mitään ei tehdä ilman sinun suostumustasi. Ja tätä tarkoitan skriptokratialla. Me elämme yhteiskunnassa, jossa auton pysäyttäminen tietyn liikennemerkin kohdalla on jotain, johon olet sitoutunut – koska olet syntynyt, ja siis syntinen, ja synnytyslaitoksella siirtynyt kruunun omaisuudeksi. Ei ole olennaista pystyitkö arvioimaan tilanteen ilman täydellistä pysähtymistä; olennaista on säännön seuraaminen. Tässä maantieteellisessä sijainnissa pitää olla (noin) sekunti (suunnilleen) paikallaan. Mitä "pysähtyminen" käytännössä tarkoittaa, on tulkintakysymys – mutta sinulla ei ole siihen tulkintaan auktoriteettia... Vai onko? Kysymyshän on sanojen pyörittelystä. "Noudattamatta jättäminen" toki kuulostaa sen verran mielivaltaiselta pykälältä että hiukan saa spinnata jos itsensä ulos luulee puhuvansa. Mutta näinhän tiedetään kyllä tapahtuneen, koska poliisikin on lopulta ihminen – ja siis ylipuhuttavissa.
Digitaaliset sopimukset ovat selkein esimerkki suostumuksesta, jossa sitoudutaan valheellisiin premisseihin, joita sopimuksen tarjoaja voi muuttaa koska tahansa, mutta sinä et voi. Tai voit kyllä, mutta olet eksponentiaalisesti yksin sen päätöksen kanssa. Olet väittänyt lukeneesi kymmeniä sivuja tekstiä, jonka ymmärrät täysin, ja allekirjoittanut tämän väittämän, jonka molemmat osapuolet tietävät valheeksi. Olet allekirjoittanut sen rastilla. Ruksilla. Aikanaan kirjoitustaidottomat kai vetelivät kaksi viivaa ristiin sopimuksiin joita eivät osanneet lukea.
Mutta että inkvisitio? Oikeuslaitos toimii täsmälleen inkvisition tavoin. Tutkitaan mitä tutkitaan, ja hutkitaan miten hutkitaan. Sinun luvallasi. "Rekisteröinti" juontuu sanasta regis, joka tarkoittaa kruunua. Paavilla niitä on kolme (tre kronor): yhdellä hän omistaa kaiken mitä luulit omistavasi, toisella sinun fyysisen olemuksesi ja kaiken mitä tuotat (lapset), ja kolmannella sielusi.
Kaikki on fiktiota. Sopimukset ovat jotain, joihin sitoudutaan enemmän tai vähemmän tietoisesti. Yleensä vähemmän. Mutta ne ovat vain sanoja paperilla – tai, mikä vielä perforoivampaa: kirjoittamattomia sääntöjä, jotka vain jostain tiedetään (tai sitten ei tiedetä, mutta jostain syystä ne silti vaikuttavat kaikkiin).
Kirjoitettuihin papereihin, joiden alalaitaan on riipustettu puumerkki, suhtaudutaan maagisesti. Ne ovat loitsuja, kirouksia, manauksia – jotka manifestoituvat vasta sitten kun joku rikkoo piirin, astuu ympyrän ulkopuolelle, murtaa sinetin ja pirstoo lumouksen. ...Mitä ylästatuksen väki tekee koko ajan – koska ne ovat vain sanoja, jotka voidaan korvata toisilla sanoilla, tai ihan vain olemalla tunnustamatta kyseisten sanojen koskevan juuri häntä juuri tässä tai juuri koskaan. Allekirjoitukset ovat vain stilisoituja viivoja, henkilöbrändin logoja. Niillä on merkitystä vain jos niille antaa merkityksen.
Kuten nyt vaikkapa tämä Krimin tilanne: Ukraina ja Venäjä vuonna 2003 allekirjoittivat sopimuksen, jossa Ukraina sitoutui pitämään sota-alukset poissa Kertšinsalmesta, mutta meni sinne kuitenkin – jo toisen kerran. Kun sitten Venäjä toimi sopimuksen mukaan, länsimedia aloitti metelin, koska länsimedian mielestä Venäjä tässä on menetellyt väärin. Sopimuksilla ei ole mitään merkitystä silloin kun joku (osallinen tai ulkopuolinen, mitä välii) sattuu tarkoituksella unohtamaan että sellainen sopimus on edes olemassa.
Kuinka ollakaan, Poroshenko, joka siis nimitettiin ihan jonkun muun kuin kansan toimesta virkaansa, voi nyt kätevästi jatkaa kauttaan. Oli siinä vaalit juuri tulossa, mutta – voi harmin paikka – joutuu nyt ihan velvollisuudesta kansaansa kohtaan jatkamaan toimikauttansa hamaan tulevaisuuteen. Että pitikin sattua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti