No, pääseepä kirjoittamaan tämän päivän rupeamaa hyvissä ajoin; heräsin puoli kolmelta yöllä. Joten äkkiseltään voisi kuvitella ettei mennä ihan yhtä lähelle puolta yötä ennen julkaisua.
Kätevää ei kenties ole se, että julkaisu tapahtuu kuitenkin joskus paljon myöhemmin kuin ensimmäisten rivien kirjoittaminen, mikä aiheuttaa lukijassa varmaankin omituisen aikavääristymän. Tämä on pakattua aikaa, jossa menneisyys tiivistyy fragmenteiksi ajatuksen kuvatuksista.
---
...Ja sitten ollaankin pyrähdetty piitkälle iltaan, kun mä kajautan:
Ainniijjoo! Nythän mä elävästi tunnistankin taas mistä on kyse. Inertiahan se siellä jurnuttaa, ihan sama joka jarruttelee joka ainoan rutiinin muodostamista. Jälleen lyödään päätä seinään, josta kuuluu: mut'kandeeks'hei, mut'kandeeks'hei, mut'kandeeks'hei jnpp.
Eli sisäinen sabotööri seuraili jälleen ensimmäisen viikon suht vaitonaisena toimintaa, mutta rupesi toisella viikolla aukomaan päätään: "Oleks ny ihan varma että tästä on jotain hyötyä? Siis mitään hyötyä? Siis kellekään? Ettei tästä vaan olis pikemminkin haittaa? Kaikille? Varsinkin sulle itselles? Ja etenkin kaikille muille? Eiks olekin niin, että todellisuudessa sun ympäristös lähinnä kärsii, ja sä itse haaskaat (jo ennestään perin vaillinaisia) voimias ja onnetonta keskittymiskykyäs? Kato kun ei susta ole tähän. Kyllähän sä sen tiedät. Et sä kykene sataa päivää putkeen kirjottamaan tuhatta sanaa, kun ethän sä ylipäätään ole kauheen kummonen ton sun ulosantis kanssa. Täähän oli alusta lähtien jo selvää, ja ei se mitään, sä yritit, ja nyt voidaan todeta että, niinku tiedettiin, susta ei ole tähän. Mut yritys oli ihan kiva, ja sen kunniaks voiskin vetää vaikka lonkkaa pari kuukautta, eiks jeh?"
Noin maanittelee sisäinen sabotööri viekkaan viettelevästi, vastaansanomattomalla logiikalla. Eihän tässä tosiaan ole oikein mitään pointtia. Ihan turhaa pyristelyä, kato.
Mutta sitten jos sattuu muistamaan, että tämä tosiaan tulee eteen ihan jokaisen rutiinin rakentamisessa: alkuinnostuksessa ei viikko vielä tunnu juur missään, mutta sen jälkeen unohtuu se, että tässä ollaan vähän ninq itseään kehittämässä. Että jos kirjoittaminen tuntuu vaikealta, niin se mitä todennäköisimmin johtuu siitä, ettei ole kirjoittanut tarpeeksi.
Ja sehän ei kyllä korjaudu sillä, että luopuu projektista.
Mitä väliä on sillä, onko tässä mitään järkeä, tai viihtyykö satunnainen lukija? Koko touhun pointti on ihan jossain muualla. Rutiinit eivät rakennu itsekseen. Niitä täytyy ylläpitää, ja esimerkiksi nyt työn alla olevassa rakentelussahan on se vika, että en ole buukannut päivästä mitään tiettyä hetkeä siihen, että istahdan tähän. Enkä priorisoinut muita tekemisiä alisteisiksi – ihan samanarvoiselta tuntuvat kaikki muutkin tekemiset, olivat mitä höhhöä hyvänsä.
Ja tietysti oman mausteensa ongelmasoppaan tuo se, että tuli heitettyä mahdollisimman mielivaltaisesti nuo kaksi lukua, joista tuon tonnin ylittäminen on joka ainoa päivä melkoinen sisyfos-urakka. Neljässäsadassa sanassa saa ihan hyvin niitattua minkä tahansa aiheen järjelliseen päätepisteeseen, vaan ei kun meikä siinä kohtaa rupeaa miettimään että ei saakura, mäenharjaa ei edes näy vielä.
Jotain pitäisi vissiin keksiä tämän oireyhtymän oikaisemiseksi? Joku hämy, jolla saisi pitää silmät irti tuosta alalaidan sanalaskimesta. Ei ihan helppoa kun tekstikin tässä kohtaa alkaa olla alalaidassa.
Jos fokusoi katseensa hyvin tiiviisti kursoriin, niin sitten näkökenttä pysyy mukavan suppeana, putkinäköisenä. Heleppo homma. Ei muuta kuin kiinteää tuijotusta ja lakkaamatonta höpötystä. Jep.
---
No, jos palataan siihen mistä lähdettiin, siis tähän tämänpäiväiseen kirjoitukseen: heräsin jumankauta ihan ääliömäiseen aikaan. Lainkaan ei väsyttänyt, pakko oli nousta ylös. Tee siinä sitten rutiineja. Parin tunnin yöunen jälkeen ihminen ei vielä ole ihan pirkeimmillään, joten näillä paikkeilla vähämielisenä kukuttuani painuin vihdoin pari tuntia myöhemmin takaisin tutimaan. Ja nousin puoli seitsemän. Että ihan viisi tuntia taisi yhteensä tulla.
Joten todella skarppina on tämä päivä sitten pyöritty, juu. Rumpuja soiteltu. Sitä ennen kehittelin, että mitenkäs minä oikeastaan saan taustat kuulumaan sen verran kovaa, että ei tarvitse hirmu hiljaa hivellä rumpukalvoja. Tuppaavat olemaan aina vähän puolivillaisia ratkaisut meikäläisellä, ja sain volyymia sen verran nostettua (vain) että jos pidättäytyi liiasta innostumisesta, saattoi kuvitella kuulevansa taustat. Vielä vaatii hiukan viilaamista tuo.
Aivot raksuttavat kyllä kaikenmoisten ratkaisujen parissa lakkaamatta, mutta siinäpä ongelma: eivät lakkaa raksuttamasta. Yhtä ja samaa hihnanvinkumista kaikki ajattelu meikäläisellä. Ei nyt kuitenkaan kaikkea viitsi täältä alhaalta ylös raijata, kun tarvitsee täällä sitä ynnä tätä.
Meinasin ruveta kitisemään, että töpselitkin loppuvat, mutta vastahan minä vastikään monijakopistorasiaisia jatkojohtoja hommailin. Että eläpä ala, kuule. Hihnan vinkumista tuommoinen varsinkin.
Mutta täytyy kypsytellä asioita kaikessa rauhassa. No, ei ihan kaikessa rauhassa – siinä helposti käy niin että vuosien päästä muistaa mitä pitikään kypsytellä, mutta ei ole.
---
Olisiko taas ajankohtaiskatsauksen aika? Uutisissa puhuttiin jostain psykoanalyyttisesta tutkimuksesta liittyen… mihin? Siihen, miten poliitikot tekevät päätöksiään tunnepohjalta? Kansalaiset tekevät? Kaikkiko tekevät? Kaivellaanpa hetki...
Kompastuin etsiessäni otsikkoon: "Huipputoimittaja: Lyhyenkin uutisjutun voi sössiä". Voi kuule, niinpä voikin. Onko tämä huipputoimittajalle jotenkin yllättävä havainto?
…No, nyt kun klikkasin, niin itse skuuppi näyttää kääntyvän vähän itseään vastaan:
– Hyvä lyhyt juttu on hyvä, samoin hyvä pitkä juttu. Huono juttu taas on huono juttu, tiivistää toimittaja Anu Silfverberg, joka on ehdokkaana Vuoden juttu -kategoriassa.
Toi on kyllä niin totta. Jo pelkästään tuosta lausumasta voisi palkinnon antaa. Mutta nyt minä olen ilkeä. Enkä tainnut olla hakemassa juuri tätä stooria. Allekirjoittaneella on tänään(kin) kanan keskittymiskyky.
Tosa: politiikkaa tehdään tiedostamattomien tunteiden vallassa. Tässä itse jutussa ei noin äkkiseltään tuntuisi olevan mitään uutta, mutta siihen kannattaa kyllä kiinnittää huomiota. Kuten olen vähintään kymmenentoista kertaa sanonut, me emme ole rationaalisia olentoja – rationalisoivia olemme kyllä. Selittelemme siis tyhmät päätöksemme jälkikäteen fiksuiksi.
Sitä minä en tiedä, onko maailma todellisuudessa yhtään sen monimutkaisempi kuin ennenkään. Hälyisämpi varmasti, ja, no, monin tavoin erilainen. Mutta monimutkaisempi? Mahtaako tämä olla niitä juttuja joita jokainen sukupolvi aina hokee, koska kokee olevansa evolutiivisen kehityksen huipulla? Entiset sukupolvet oli vaan niin tiäks jotenkin yksinkertaista sakkia.
"Eivät oikein ymmärtäneet mistään mitään, ja varmasti tulisivat ihan hulluiksi tässä meidän kiihkeässä rytmissämme," voisi sanoa monikin sohvan pohjilla intensiivisesti makoileva todellisuusturisti.
Mutta aika meditatiivisesti itse kultakin nykyhektiseltä urbaanolta infomyrskyt kulkevat korvien läpi jälkeä jättämättä, visuaaliset ärsykkeet sinkoutuvat takaraivosta pingispalloina takaisin laajentuneiden iiristen haukotuksesta. Tuijotetaan telkkaria hypnoosin vallassa, eikä muisteta viimeisestä tunnista mitään. Ei vaikuta kovin kummoiselta moniajolta se.
Mutta kuten sanottua… Hetkinen, harhauduinko minä juuri aiheesta? Se on toi moniydinprosessori kun tilttailee kvanteissansa. Sitä olin sanomassa – ja taisin sanoakin jo – että liikaa tuota uutisen esille nostamaa asiaa ei varmaan voi framille ripustella: tiedostamaton hallitsee silloinkin, kun muka ollaan ihan järki kourassa tallaamassa rationalismin tantereita.
Kaikki leimakirvesajattelu kumpuaa juurikin tiedostamattomista peloista ja haluista. Ja yksi perustavimmista hinguista on tarve olla oikeassa. Kummallista. Mistähän tuokin johtuu? Ei ole mitään järkeä siinäkään. Juu ei.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti