Pessimismus optimum

I'm not going to lie: I'm phuck'n terrified. Muutama tunti, ja sitten tiedetään auttoiko etanersepti vai ei. Inherenttinä pessimistinä valmistaudun siihen, että huomaan törsänneeni helvetisti rahaa johonkin, mikä ei auttanut piirun vertaa – ehkäpä jopa aiheutti ties mitä sivuoireita, jotka siitedes vaikeuttaa elämää yhäti enemmän...

Toisaalta en tietenkään voi olla haaveilematta yhtäkkiä saamastani uudesta elämästä, jossa aivot toimivat ja energiaa on kuin pienessä kylässä. En itse asiassa osaa kuvitella millaista tuo olisi, mutta epäilemättä aivan järjettömän hienoa.

Kun olen myöskin viimeiset neljä kuukautta stressannut kaikesta mahdollisesta mikä vielä voi mennä pieleen niin, etten lopultakaan edes saa sitä piikkiä... Pingotan edelleen sitäkin, että kun soitan respaan varttia yli yksi, että haluan taksin ovelle kahdelta, jotta varmasti olen oikeassa paikassa puoli tuntia myöhemmin... No, lukemattomia asioita voi mennä pieleen vielä tuossakin hyvin simppelissä skenaariossa.

Jos mieli on koko elämän opetellut maalaamaan kaikki mahdolliset kauhukuvat joka ainoassa käänteessä, on lievästi (sic!) rasittavaa se, että potentiaalisten harmien kavalkaadi on aivan loppumaton. Ehkä koko instituuttia ei ole siellä missä sen väitetään olevan. Ehkä kyseessä on puhdas kusetus, jolla viedään rahat ihmisiltä jotka ovat menettäneet toivonsa ja ovat valmiita ihan mihin hyvänsä.

Ehkä kotiin päästyäni huomaan taloon murtaudutun, koskapa tulin jossain blogauksessa kertoneeksi milloin tulen olemaan rapakon takana. Ehkä missaan jostain syystä jonkin jo varatuista lennoista ja jämähdän lentokenttäviranomaisten armoille. Ehkä joku on hakkeroinut hotellin wifin, ja kaikki elektroninen varallisuus on kadonnut parempiin taskuihin.

Jos jotain rohkenisi toivoa, ihan semmoista pientä: oras optimismia olisi tosi kiva. Semmoinen luottamus elämään. Kauhukuvista ei juuri yksikään ole koskaan toteutunut, ja jos on, siitä on aina selvitty – ehkä vahvempana kuin ilman tuota kokemusta.

Ja koko reissulla olen törmännyt lähinnä vain todella avuliaisiin ihmisiin – siis oikeasti meinaa järki mennä kaiken hyväntahtoisuuden äärellä. Maailma ei ehkä ole ihan niin synkkä kuin mitä tajunta jaksaa maalailla? Eihän ole? Kyllä minä hyvin tiedän, että tämä on totta, mutta tietoinen ymmärryshän ei ole ollenkaan sama kuin sisäistäminen.

Jokatap, se on aika pitkälti – niin kuin tavataan sanoa – korkeammassa kädessä ihan kohta, kaikki tämä. Sanoinko jo että pelottaa? Toivottavasti en, koska semmoinen neiteilyhän on ämmämäistä eikä mitenkään voi kuvastaa allekirjoittaneen karjun vankkumatonta äijjyyttä.
---
Tämä ja muutama edellinen kirjoitus ovat päivittyneet tänne viikon jälkijunassa. Miten siis on käynyt? Se selvinnee huomenna...