Hereillä – eli ihme nimeltä parantuminen

Siis: auttaako etanersepti aivovamman jälkitilaan? Lyhyt vastaus: kyllä auttaa. Se auttaa myös aivoinfarktin jälkitiloihin, sekä Altzheimeriin.

Allekirjoittaneen kohdalla tähän ei – harmi kyllä – liittynyt mitään valaistumiskokemusta, vaikka jotkut ovat heti silmät avattuaan nähneet maailman täysin uudessa valossa.

Kuitenkin jaksaminen on aivan eri tolalla. Paluulennolla huomasin, etten kerta kaikkiaan kyennyt nukahtamaan ennen kuin Tukholma-Helsinki välillä. Enkä ollut edes ehtinyt hotlan jälkeen napata modafiinilia missään kohtaa. 

Ennen puolta päivää laskeuduttuani oli edellisistä yöunista aikaa jo vuorokausi, ja kentillä oli saanut taas hortoilla töisevästi, mutta torkkujen jälkeen olin taas virkkuna kuin täysien yöunien jälkeen – mikä oli täysin uusi kokemus edellisten 27 vuoden ajalta  (jolloin täysien yöunien jälkeenkin oli olo kuin kahden viikon unettomuuden jäljiltä; itseään ei kerta kaikkiaan nukkumalla saanut hereille).

Jos jostain haluaa naputtaa, niin älykkyysosamäärä ei kyllä noussut mihinkään – eli mikään Limitless-elokuvan tyyppinen ihmerohto ei ole kyseessä. Litku vain voitelee aivot normiasetuksiin, jotka pitävät focuksen siinä kuosissa, jota geneettisesti voi odottaa. Valitettavasti vain siihen saakka.

Siinähän pääsi luonnollisestikin heti sohlaamaan, kun ei ollut tullut pantua sen kummemmin korvan taa mihin auto tuli jätettyä. Siellä loskassa kengät läpimärkinä kahlatessa meinasi taas toivo hiipua, kunnes vihdoin muistin, että jaa, täällä taisi olla vielä yksi parkkipaikka jossain.

Siinä kohtaa ressirassia lietsoi toki sekin, että olin jo unohtanut myös, mihin avaimet tuli tungettua. Enhän toki mihinkään hotellin laatikkoon niitä ollut laittanut, enhän?

Laukun pohjalta löytyivät, jahka kaikki kuteet olin lumiselle autolle nostellut – vaan haasteet eivät onneksi tähän loppuneet. Kamera ei onnistunut tunnistamaan parkkilapun viivakoodia (tai siis softan kamera-appi ei onnistunut), joten erinäisten nettisamoilujen ja kirosanojen jälkeen lähdin hakemaan maksuautomaattia portilta – ja löysin! Jihuu.

Eipä muuta kuin vanhalle kotiseudulle esittelemään uutta minää, hämmentyneenä siitä, että skarppius (siis se genetiikan limitoima "skarppius") oli edelleen tallella kaiken sähläämisen ja valvomisen jälkeen. Normaalistihan olin tottunut siihen, että parissa tunnissa poltan itseni täysin loppuun ja alan etsiä jotain nurkkaa johon käpertyä.

Tällä kertaa kuitenkin onnistuin koherentisti selvittämään kolmekin sosiaalista tilannetta; pysymään läsnä ja hyväntuulisena. Uusi kokemus jälleen – jatkuvassa väsymystilassa kun tuppaa ihminen olemaan niin oman päänsä sisällä, että ihan normaalit sosiaaliset tilanteetkin kuluttavat loppuun hyvin, hyvin nopeasti.

Toissa-aamuna palasin rutiiniksi muodostuneeseen systeemiin, jossa joka toinen päivä heti heräämisen jälkeen (ennen kuin ehtii keksiä verukkeita) duunaan viisi erilaista lihaskuntoliikettä. Olen tottunut siihen, että puuskuttelen noiden jälkeen vielä puoleen kuppiin aamukahvia, mutta tällä kertaa joka liikkeen kohdalla totesin, että vastusta on syytä lisätä ja reippaasti ettei tarvitse loputtomiin raajojaan heilutella.

Ja olen vasta nippa nappa toipumassa aikaero- ynnä lentorasituksista. Taidan lähiaikoina testata, miltä juoksumatto tuntuu muutaman vuoden tauon jälkeen. Ennen etanerseptiä vähäisempikin ponnistelu aiheutti hengästymistä – mutta nyt ei ole juuri tarvinnut puuskutella. Kunnon testiin en ole vielä itseäni pistänyt, joten... saas nähdä kuin käy.

Jokatap: selkeä muutos positiiviseen yhdellä piikillä. Vahvistuspiikki saattaisi kruunata tilanteen (ehkä jopa buustata sitä ÄO:takin, joohan? [No, ei mopolla tähtiin kuitenkaan...]) – mutta koska sen hinta paikan päällä on sama kuin ensimmäisenkin (tällä haavaa 9600 dollaria), pitää ensin duunata tuohta aika reilusti jostain.

Nappasin mukaan myös nivaskan paperia, jonka aion ojentaa seuraavalle vastaantulevalle neurologille. Tämä hoito tosiaan on turkasen simppeli, eikä ole olemassa kunnon syitä [kuten muistamme: "ei riittävää tutkimusnäyttöä" otetaan niin valikoivasti käyttöön, että tarkemmin katsoen se ei merkitse yhtikäs mitään – ja moinen mielivalta vakavasti rampauttaa ihmisten itsemääräämisoikeutta, jonka sen pitäisi inherentisti olla täysin suvereeni, eikä suinkaan joidenkin byroolaitosten sanelema] jättää ottamatta sitä käyttöön. Tuhannet ja taas tuhannet pääsisivät välittömästi takaisin elämän syrjään – mutta tämähän ei selvästikään ole terveyspolitiikan tavoitteena.

Tokihan, kun tässä pari vuosikymmentä on opetellut tekemään kaiken mahdollisimman alhaisella intensiteetillä, on edessä melkoinen määrä opetellun inertian poisoppimista. En tokikaan vielä edes tiedä mikä nykyinen kapasiteettini on. Mahdollisesti kaikki tähänastinen lääkitys voidaan viskata mäkeen (oikokirjoittelen tätä kahden tunnin yöunien jälkeen kun ei nykyään meinaa nukkumisesta tulla mitään, vaikka olenkin jo pudottanut modafiniiliannosta) ja hiippailla takaisin normaaliin elämään – mutta seurataan nyt ihan rauhassa tilanteen kehittymistä, ja sitä mihin tilanne tulee vakioitumaan. Ei vielä viikon kokemuksella ole todellakaan syytä lopullisia johtopäätöksiä vedellä.