Jotain kohinaa on herättänyt leffa, johon on deepfeikattu James Dean. Kyseisestä kasvojenvaihto-innovaatiosta on jo pidemmän aikaa hysterisoitu, että kohta ei kukaan enää tiedä mikä mediassa on totta ja mikä ei + että kuka tahansa voidaan haluttaessa lavastaa mihin tahansa.
Jotkut toppuuttelevat, että vaikka moinen on tulevaisuudessa mahdollista, siihen menee vielä kymmeniä vuosia. Nämä toppuuttelijat unohtavat sen, että kehityksen velositeetti on luonteeltaan eksponentiaalista. Toisin sanoen tekniset innovaatiot tapahtuvat yhä nopeammalla tahdilla. Oletettavasti jossain päin mediaa pyörii jo tällä hetkellä matskua, jonka aitoutta kukaan ei ole kyseenalaistanut, mutta joka on puhtaasti pikseleillä luotua tavaraa.
Harvempi jaksaa myöskään muistutella, että uutisointi on jo perustasolla todellisuuden muovaamista. Kaikki uutiset ovat vain fragmentteja siitä, mitä tapahtui – ja varsinkin siitä, mikä kyseisen tapahtuman on poikinut. Me elämme täysin keinotekoisessa maailmassa, joka vastaa reaalitodellisuutta vain viitteellisesti. Käyttöjärjestelmän ehtojen muutokset hyväksytään automaattisesti.
Vielä harvempi kykenee millään tasolla hyväksymään sitä, että tiedekin on vain osatotuuksista rakennettuja illuusioita, joiden pohjaoletukset saattavat perustua täysin virheellisiin käsityksiin todellisuuden luonteesta. Virheoletusten vaikutukset kumuloituvat kun niitä lisäksi katsotaan täysin väärässä perspektiivissä.
Yksi teknohysterisoinnin kuumimpia aiheita on tekoäly – joka sekin on jo käsitteenä pielessä. Artificial Intelligence ei ole älyllisyyttä nähnytkään; se on pelkkää algoritmien sofistikointia, ja koodia kirjoittavat ihmiset.
Älyllinen prosessointi vaatii itsen tiedostamista, ja vaikka lehtiotsikot joskus taannoin terrorisoivat kahden supertietokoneen kommunikointitestistä, joka jouduttiin keskeyttämään, koska "koneet ehtivät jo keksiä uuden kielen kommunikoida salamyhkäisesti keskenään vehkeillen", kuka tahansa sananvaihtoa vilkaissut näkee, että kyse oli vain bugista, joka sai koneet puhumaan sanojen pirstaleilla. Kyse ei ollut älyllisestä keskustelusta, vaan siitä, että algoritmit alkoivat pyöriä luupeissa, joissa ei ollut järjen häivää.
Kauhumaalareilla on toki pointtinsa: koneet tulevat syrjäyttämään ihmiset työmarkkinoilta. Tämä tosin on hyvä asia, koska suurin osa ihmisistä vihaa duuniaan. Ja liikkuvan kuvan puolella: ei liene kaukana aika, jolloin näyttelijöitä ei enää tarvita. Ei tarvita kuvauksia, koska kaikki tehdään periaatteessa animaatioina, joita ei erota todellisuudesta muu kuin se, että todellisuus toimii vähemmän virtaviivaisesti kuin leffat.
Jossain kohtaa ollaan tilanteessa, jolloin leffoja ei enää käsikirjoiteta, ohjata eikä leikata: AI hoitaa koko prosessin, ja katsomme elokuvia, joissa pääosissa esiintyvät kaikki elokuvahistoriassa tunnetuiksi tulleet näyttelijät, sekä kuolleet että elävät (joista jälkimmäiset käräjöivät kasvojensa ja äänensä ja elekielensä omistusoikeudesta loputtomiin).
Toki kuriositeettina jotkut tekevät leffoja edelleen "manuaalisesti", ja jotkut hifistelijäyleisöt nimenomaan vannovat aitouden nimiin. Mutta suuri yleisö ostaa sitä mikä viihdyttää, ja yhä kehittyvät algoritmit koukuttavat aina vain tehokkaammin.
Epäilemättä joku firma kehittää standardin, jossa tilaaja voi valita mihin tahansa jo tehtyyn leffaan kenet tahansa mihin hyvänsä rooliin – myös itsensä ja tuttunsa. Ehkä näyttelijöiden tähtihohde hiipuu kun jokainen voi katsoa millä tahansa miehityksellä mitä hyvänsä leffaa.
Ja sitten on toki se vaihe, jossa algoritmit tuottavat loputtomasti viihdettä, joka on räätälöity just sulle. Jokainen katsoo saippuaoopperaa, jossa näkee itsensä pääosissa; joka ei lopu koskaan ja jonka juonenkäänteet säätyvät masiinan seuratessa reaaliajassa miten reagoit juonen mutkaan, kuvan väritasapainoon, taustamusiikkiin. leikkaustaajuuteen – ehkä reaalitodellisuudesta ongitut tapahtumat limitetään fantasian sekaan ja arjen vastoinkäymiset hyvitetään niin kuin asiakas haluaa... Lopulta kaikille tarjotaan ultimaattista kokemushuumetta, jossa jokainen elää silkkaa emootioiden vuoristorataa ja ilotulitusta, ultimaattista autuutta, johon ripotellaan sopivasti katharttisia elementtejä mahdollisimman suoraan aisteille.
Kehityshän ei toki lopu siihen. Virtuaalilasit ovat immersoinnissa vasta ensimmäinen askel. Ennen pitkää kuluttajamarkkinoille ilmaantuvat systeemit, joilla kaikki tiedonsiirto tehdään suoraan aivoihin. Joku väliporras tuossa on toki implantti, mutta hetikohta sen jälkeen ilmaantuu langaton systeemi, joka saa implantin hankkineet kiroamaan hötkyilyään.
Mutta ettäkö kaikki vain istuisivat kotonaan tekemättä mitään? Sitähän me enimmäkseen teemme nykyäänkin, mutta ei. Aina on se osuus ihmisistä, jotka pitävät uusimman teknologian mahdollisimman loitolla – mutta he ovat vähemmistöä. Ja passiivinen toljottaminen ei sekään kaikkia himota – joskin heitä varten on aina pelillistäminen olemassa. Suurin osa ihmisista tulee viettämään käytännössä kaiken aikansa verkossa (tämähän on tilanne jo nyt), ja täysi immersio tulee paljon pikemmin kuin uskalletaan kuvitella.
Moni tulee kuolemaan sohvanpohjalle kun eivät vain muista syödä. Moni joutuu psykoosiin, kun reaalitodellisuuden ja virtuaalisuuden erottaminen toisistaan hämärtyy. Pelkkä sähkökatkos (viiveellä, eli akkujen loppuessa) ajaa joukoittain ihmisiä täyteen epätoivoon ja asuinalueita kaaokseen. Ja toki marginaaleissa tulevat hiippailemaan kaikki ne, jotka käyttävät ihmisten virtuaalistumista hyväkseen ties millä tavoin. Ynnä tuon todellisuuden arkkitehdit, jotka todnäk nautiskelevat tuotteidensa sijaan reaalielämästä.
Yhtäältä moni tavalla tai toisella rajoitteinen löytää verkosta itselleen uuden elämän, jossa voi vaikkapa kävellä halvaantumisesta huolimatta. Kaikessa on puolensa; vaikutusten arvottaminen riippuu hyvin paljon mielipiteen muodostajasta – ja henkkohtaisesti valinnan mahdollisuus ohittaa rajoittamisen aina niin kauan kuin valinta ei rajoita toisten valinnanmahdollisuuksia.
Toki yksi auringonpurkaus voi tehdä koko tuon tulevaisuuden tyhjäksi parissa minuutissa, mutta jos ei tee: kehitys kehittyy aina mahdollisen suuntaan: jos se on kuviteltavissa, se on toteutettavissa. Lentävät autotkin (joiden liikkumisessa kuskin valinnat mimoidaan päämäärän valintaan) ovat jo ihan olemassaoleva konsepti (tai konsepteja on toki useampiakin) – mutta tekniseen kehitykseen liittyy aina myös politiikka. Mitä luulette: halutaanko ihmisten liikkumista helpottaa vai pikemminkin vaikeuttaa?
Viihdeteollisuus pitää ihmiset passiivisina, paikoillaan ja paimennettavina – mielentilassa jossa ei ajatella omaa välitöntä hyvinvointia pidemmälle (eikä varsinkaan kyseenalaisteta ympäröivien olosuhteiden järjellisyyttä), vaan pakkaudutaan sinne mihin kaikki muutkin jonottavat. Tällaista kansaa on helppo johtaa, ja johtamisesta kiksinsä saavat eivät tokikaan turhan haastavia alamaisia kaipaa. Suurin teollisuudenala on aina ollut ja tulee aina olemaan ihmisten todellisuuskuvan ja käyttäytymisen ohjailu sekä hyväksikäyttö.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti