Pölyisät tähdet & kiroisa julkisuus

Hmm. Housena ynnä Woosterina tunnetuksi tullut Hugh Laurie on ateisti. Tästä huolimatta hän uusimmassa sarjassaan (Chance) intoutuu esittelemään kabbala-talismaania, jota julkkikset vuosien ajan on esitelleet ranteensa ympärillä. Siis se punainen lanka ranteessa.

Hyvin mielenkiintoista. Kyseinen rannepukine pisti silmään jossain toisen kauden jaksossa, jossa sitä pidettiin pitkin jaksoa kuvassa niin paljon, että sitä ei voinut olla huomaamatta. 

Tämä saattaa hyvin olla jonkinmoinen sisäpiirin vitsikin. Laurie on Chancen tuottaja, joten hän voi hyvinkin paljon vaikuttaa siihen, mitä sarjassa tapahtuu. Sikäli kuin tässä juuri duckduckgouailin, langan pitäisi olla vasemman ranteen ympärillä, mutta Chancella muistan elävästi sen olleen kylläkin oikeassa kädessä. 

Onko Laurielle tyrkytetty kovasti paljon kabbalaa, ja onko hän ateistina vastannut tarjoukseen julkisella kuttuilulla, joka ei kuitenkaan ole verbaalista? Vai onko mies yksinkertaisesti taipunut julkiseen rituaaliin rahoituksensa turvaamiseksi?

Niin: en tosiaan yhtään tiedä mistä puhun nyt. Spekulointi on kuitenkin jänskää & fascinoivaa. Viihdealalla starojen suorittamat julkiset rituaalit ovat ihan tosiasiallinen toimintakuvio, jolla pidetään huoli uran jatkumisesta. Ne viestivät tietynlaisesta alisteisuudesta, jota ei sanota ääneen, mutta joka on nähtävissä sille jolle asia kuuluu.

Ateismi ja kabbala eivät myöskään ole ihan niin paljon ristiriidassa kuin äkkiseltään kuvittelisi – kabbala kun ei varsinaisesti ole uskonto. Toki hysteerisimmät rinnastaa sen suoraan satanismiin – mitä jollain tasolla voi pitää totenakin, mutta noin yleisesti liikutaan ihan eri käsitemaailmassa.

Samaan aikaan kun kristityn on mahdotonta olla ateisti, on kuitenkin olemassa käsite "juutalainen ateisti" – mikä hurskaamman mielestä lienee käsittämätöntä: ylijumalan olemassaoloon joko uskotaan tai sitten ei uskota mihinkään. Ja ateisti joutuu helvettiin.

Uskomisen mekanismit ovat hyvin mielenkiintoisia, mutta pintauskonnon yksioikoisuus sitten taas perin puuduttavaa (niin kuin sen on tarkoituskin olla). Ja sitten on tämä vihkimysten... polku, joita niitä onkin monia. Osa noista poluista johtaa suoraan takaisin yksitotiseen uskomiseen, osa täysin käänteiseen maailmankuvaan, joka kuitenkin on ihan yhtä ritualisoitua touhua. Näitä salaseuroja on historiassa ollut useita, ja ne ristillisemmässä katsannossa ovat satanismia – mitä ne jossain tapauksessa ovatkin, mutta koska ristinusko on jo itsessään kavaltanut aivan kaiken matkan varrella... On olemassa muita polkuja, filosofisempia. Spirituaalisempia. Kukaan vain ei verkostoja valitessaan tiedä mihin on sotkeutumassa.

Julkisuuden kiroja on se, että julkkiksen – ja poliitikot kuuluvat tähän kastiin, samoin kuin toimittajat – poikkeuksetta pitää myydä sielunsa jollekin taholle jos haluaa pitää itsensä relevanttina ja naamansa tapetilla. Kabbalisteista Leonardo DiCaprio on pitänyt statustaan yllä ilmastopelleilyn torvena, ja Madonna julkisesti haaveilemalla pressanpalatsin räjäyttämisestä. Jokainen vähänkin menestyneempi teeveesarja pitää sivulauseissa yllä liberaaleja puheenaiheita, ja samaan aikaan perin kyseenalaisia moraaliasenteita.

Chancen "sankarin matka" näyttää kulkevan nössöhköstä väkivallan uhreja kuuntelevasta neuropsykiatrista omankäden oikeutta käyttäväksi, väkivaltaa ratkaisukeinona käyttäväksi... eheämmäksi ihmiseksi? En ole vielä toista kautta loppuun katsonut, mutta suunta näyttää melko lailla peruuttamattomalta.

Veikkaan, että amerikkalaisilla on muihin maihin nähden enemmän aivovammoja, koska sikäläinen viihdeteollisuus pitää nyrkkitappelua ihan normaalina tapana ratkoa erimielisyyksiä. Tappaminen näyttäytyy hyvin usein oikeutettuna toimintana, monesti ainoana mahdollisena ratkaisuna. Samaan aikaan esitellään yhä kieroutuneempia moraaliasetelmia niin, että ihmiset eivät kerta kaikkiaan tiedä enää mikä on normaalia tai luonnollista. Raja on toki jo valmiiksi häilyvä, mutta sen häivyttämiseksi kokonaan tehdään hartiavoimin töitä.

Poliittista teatteria, josta ei lopulta koskaan tiedä kuka on milläkin puolella. Olen ollut panevinani merkille, että Bolivian vallankeikauksesta on Suomenkin meediassa kerrottu "diktaattorin" viraltapanona, vaikka Morales oli täysin demokraattisesti valittu pressa, joka suostui ensin uusintavaaliin, ja sitten luopumaan koko virasta selkeän mafiatyylisen uhkauksen jälkeen – mutta hänen virheensähän oli Yhdysvaltojen kritisointi YK:ssa. Joten leimakirves viuhahti, ja sen jälkeen onkin väkivallan uhka leijunut myös tuon maan yllä.

Kaikki maat, joiden johtajat erehtyvät arvostelemaan USSA:n hävityspolitiikkaa, ajautuvat "sisällissotaan". Varoittamatta syntyvät mellakat syöksevät maan välittömästi kaaokseen – mutta vuoden ajan jatkuneet väkivallattomat mielenosoitukset (Ranskan keltaliivit jatkavat edelleen) jäävät meedioilta täysin pimentoon.

Jos joukkotiedotusvälineitä seuraa, näyttää maailma täysin kaoottiselta paikalta. Mistä tämä mahtaa johtua? Useimmat ulkomailla reissaavat törmäävät lähinnä pelkästään hyväntahtoisiin ihmisiin, mutta jostain syystä meediassa maailma näyttää arvaamattomalta helvetiltä, jossa kuka tahansa voi koska hyvänsä joutua mielipuolisen väkivallan kohteeksi. Samaan aikaan ISIS-terroristeista käytetään nimitystä "-taistelija", jolla ylevöitetään toimijoiden oikeutusta – ja toki koko ajan aktiivisesti unohdetaan se, että nämä järjestöt ovat kaikkea muuta kuin orgaanisia; että niiden tarkoitus on horjuttaa todellisuuskuvaa ja rikkoa toimivia yhteiskuntia; että "ratkaisun" tuojina esiintyvät ovat itse asiassa alun perin synnyttäneet ongelman. 

Politiikka on fiktiota. Uutiset ovat viihdettä. Viihde on mielipiteenmuokkausta. Mielipiteenmuokkaus on politiikkaa. Käsikirjoitettua kuvaelmaa, jota esiintyvät taiteilijat palavasieluisesti tulkitsevat.