Enää 90000 sanaa

Jos tamperelaislehti otsikoi, että "Turkulaismies ajoi humalassa Lahdessa", niin mitä tässä oikein koitetaan viestiä? Että on ne turkulaiset sitten pöljiä; onneksi ajoi harhaan eikä osunut tänne mansesteriin vaikka varmasti yritti – vai että tällaista ei ole koskaan ennen sattunut (ja taas sattui (ehehe))? "Turkulainen? Lahdessa? Autolla? Kännissä? Nuo neljä eivät mahdu samaan yhtälöön mil-lään! Siitähän seuraa aikaparadoksi ja universumi romahtaa itseensä muodostaen yhden kvanttimallisen mustan aukon."

---

HBOlla on tärkeä tilaukseeni liittyvä tiedote (kursiivit ympätty):

Hyvä tilaaja,

Toivomme, että olet tyytyväinen HBO-tilaukseesi ja nautit 28.2. päättyneestä ilmaisesta tutustumisedustasi.

Veloitamme sinulta pian tilauksesi alkuerän, joka koostuu maaliskuun alusta kertyneistä päivistä siihen kuukauden päivämäärään asti, jona rekisteröidyit palveluumme. Jatkossa veloitamme tilauksesi kuukausimaksun aina seuraavaksi kuukaudeksi eteenpäin. Tästä johtuen veloitamme sinua kahdesti tämän kuukauden aikana, tilauksesi alkuerällä ja seuraavan kuukauden tilausmaksulla.

Ystävällisin terveisin, 

HBO Nordic

Hyvä HBO Nordic,

Ymmärränkö oikein, että ilmainen tutustumisjakso muuttui jälkikäteen maksulliseksi? En jaksanut ottaa selvää että milläs helvetillä tuon peruutuksen saa aikaiseksi, kun sitä ei mitenkään helpoksi ole tehty (vaan vaikeaksi [sic]), joten tilaus jatkuu – saitte minut nalkkiin. Onneksi olkoon. Olen minä jotain sieltä katsonutkin. En muista mitä.

Ystävällisin terveisin,

Tilaaja

…Tämähän on toki perin amerikkalainen tapa tehdä bisnestä: sitoutetaan asiakas loppuiäkseen hämärtämällä maksuehdot ja tekemällä maksaminen niin helpoksi, että se on lopulta automaattista. Siis että maksaminen on helpompaa kuin sen lopettaminen. Ei tarvitse vaivautua ottamaan selvää maksukauden lopussa, että mitenkäs minä nyt taas maksankaan – kaikki tapahtuu ihan itsestään!

En oikeasti tiedä miten tilauksen voi lopettaa, kun sitä ei missään kerrota.

---

Niin, kun kymmenesosa tästä kirjoitusrupeamasta on takana, meinaa yhtäkkiä tehdä tiukkaa kirjoittaa yhtään mitään. Taistelen itseni kanssa senkin suhteen, pätkinkö nämä kirjoitukset aiheenmukaisiin postauksiin – mikä toki olisi lukijaystävällisempää, kun tietäisi jo otsikosta edes likimääräisesti mitä tarjolla on – vaan yhtäältä… En tiedä. Mitäpä sillä on väliä miten näitä horinoita pakkailee? 

No, luulen että tuo sisäinen taistelu jatkuu yhä vainen, sikäli mikäli kirjoittaminen ylipäätään onnistuu jatkumaan. Nythän on niin, että matkaa edes tämän päivän tuhanteen sanaan on vielä vaikka kuinka penteleesti. 

---

Että tulinko jo katsoneeksi sen Woody Allen -dokkarin jälkimmäisen osan? No, tulin. Ja sen jatkoksi yhden herran elokuvistakin – en tosin edelleenkään sellaista jossa maestro itse olisi pääosassa. 

Mutta itse dokumentissa mielistyin yhä enemmän Woodyn tapaan tehdä leffojansa. Sekin, miten hän antaa näyttelijöiden kaivaa itse itsestään sen parhaimman tulkinnan, ilman päsmäröintiä – mitä nyt antaa vähän jotain summittaista osviittaa pyydettäessä. Mutta että ei vellota kaiken maailman taustakertomuksissa ja motiiveissa ja muussa höhhössä.

Tämähän on perin Mametilainen metodi: sanot repliikit ja kävelet tuonne (tai mikä nyt sitten onkaan relevantti duunattava missäkin kohtaa). Ja näyttelijöiden luonnollisuus tuntuisikin olevan Woodyn leffoissa se paras alue. Tyyppi saa kenet tahansa staran leffoihinsa, ja jokaisesta mitä arkisimman puolen esiin – useammin kuin kerran jouduin dokkarissa käytetyistä klipeistä hieraisemaan silmiäni, että hetkinen, onko tuo tosiaan tuo.

Dokkarissa oli joku pätkä, jossa katsoin, että hetkinen, onko tuossa Jodie Foster tuo joka ei sano mitään, ikään kuin statistina kohtauksessa… Ja sitten haastateltavaksi tuli John Cusack, ja mietin että jaa onko tuokin jossain pätkässä, ja vasta hetken päästä valkeni, että hänhän taisi olla siinä edeltäneessä pätkässä, mutta täysin erilaisena kuin yleensä, jotenkin ihan incognito.

Niin katsoin sitten Bullets over Broadwayn, jonka vahvuutena oli myöskin ja nimenomaisesti näyttelijöiden autenttisuus; vaikka juoni sinällään olikin melkoista lööperiä, sillä ei oikeastaan ollut väliä koska kaikki tapahtui kuitenkin perin juohevasti.

Myöskin kohtausten leikkaamattomuus – siis se että tuutataan vain yhdellä otolla ilman leikkauksia, mikä vaikkapa suomalaisissa leffoissa sinällään on helmasynti – oli nimenomaan valtti, ja toki siinä oli erona tietty Fassbinderiläinen kamerankäyttö, jossa henkilöt saattavat siirtyä jonnekin taka-alalle, tai vaihtoehtoisesti kamera vaellella johonkin kauas selkäpuolelle… Ja siihen vielä ytimekäs leikkaus, jossa kohtaus alkaa kesken, ja päättyy kesken, niin kuin pitääkin (toisin kuin niissä suomalaisissa elokuvissa, joissa jaksetaan jatkaa vatvomista pitkään sen jälkeen kun ydinasia jo tuli selväksi…)

No, ei minua nyt täysin ole vielä myyty, mutta mielenkiinto heräsi – ehkä siksi että dokumentissakin oli erityisen autenttinen ja henkilökohtainen ote. Vaikka luonnollisestikin suitsutusta oli mukaan mahtunut, juttu ei ollut tyypillistä nuoleskelua – kokonaan.

Henkilödokumenteissahan tuppaa olemaan se vika, että ylistyksestä ei tule loppua, eikä tämäkään varsin moisesta ollut vapaa… Jokatap, mielenkiintoni on herätetty. Saa nähdä kestääkö se useampien elokuvien katsomista. Tuolla Netflixissä noita jokunen vielä on – vaikkakaan ei auteurin itsensä pääroolittamia, ainakaan pikaisella vilkaisulla.

---

Ai niin, eilen vielä ajattelin, että kirjoittaisin tänään potilastietojärjestelmistä, mutta yhtäältä, jos ajattelee jostain asiasta, että manjaana, niin sitä huomista saa sitten odotella – se nimittäin ei noudata mitään virallista kalenteria.

Sen verran tuosta kai voisi mainita – eikä tämä ehkä tule kellekkään yllätyksenä, mutta – minä en ymmärrä miten yhtenäistä järjestelmää ei ole otettu käyttöön jo noin kymmenen vuotta sitten viimeistään. Onhan siinä tietysti kaikenmoista pohdittavaa, mutta kun tässä konsensusyhteiskunnassa on juuri se ongelma, että joka asiaa puidaan loputtomiin, ja mitään ei tapahdu!

Vaikka aivan varmasti tenkkapoo tulee kerran jos toisenkin vastaan sitten kun järjestelmä (jos tällainen ihme koskaan tapahtuu) otetaan käyttöön, mutta lastentaudeistaan huolimatta systeemi maksaa itsensä kansanterveydessä itsensä takaisin heti kättelyssä.

Itselläni on terveystietoja ripoteltuna sinne tänne, eikä koskaan ole ajantasaista mappia käsillä jos jotain taustatietoja tarvitsisi saada. En yhtään tiedä mitä rokotuksia esimerkiksi on annettu ja milloin – aivan varmasti jäykkis on ainakin mennyt parasta ennen -päivämääränsä ohi, ja mitä kaikkea nyt sitten lieneekään. Ja muutenkin jokainen lääkäri toimii enemmän tai vähemmän puutteellisten tietojen varassa.

Komiteatyöskentely! Miksi tuota loputonta vitsien runsaudensarvea kaikesta huolimatta käytetään aina ja kaikessa? Jokainen uudistus syntyy eläkeläisenä, ja vasta sitten kun käytännön tasolla se on aikaa sitten pykälien ulkopuolelta otettu käyttöön, jos moinen on suinkin ollut mahdollista.

---

Mikähän siinäkin on, että allekirjoittaneen täytyy koko ajan urputtaa jostain? Koska maailma ei vastaa meitzin laatuvaatimuksia! Miksi kaikki on koko ajan rikki, elähtänyttä ja järjenvastaista. Ei kestä kyllä täysjärkisenä tätä murheen alhoa.

---

Ou nou! Stallone ei meinaa kirjoittaa Seagalia expendablesien kolmososaankaan, koska ”Nämä elokuvat tarkoitettiin aina humoristisiksi”. Siis, monellako pitää pokka koko matkan katsoessa Seagalin pätkiä? Ei kellään; tästä on varmasti joku empiirinen tutkimus olemassa. Tyyppihän on varsinainen Buster Keaton! 

---

Mihin tämä on käyttis: —? Meinaan että jos tämä [-] on tavuviiva, ja tämä [–] ajatusviiva, niin mihin tämä kaikkein pisin [—] käy? Hmm. Nyt kun katson tekstiä MarsEditin esikatselussa, ei kahdessa ensimmäisessä näy mitään eroa. Mahtaako Bloggerissa sitten näkyä? Jos ei, saattaa kysymyksenasettelu vaikuttaa hiukan absurdilta. No, on siinä pointtinsa kuitenkin...