Juu kato. Kasasinpa sitten rummut vaihteeksi tuonne yläkertaan ja rupesin paukuttelemaan. Yllätyksekseni parin vuoden paussi on tehnyt lähinnä hyvää soitannalle. Ei niin että mikään Bonham olisin yhtäkkiä, hyvä jos edes Remu… Ei kun tuokin on vielä elvistelyä. Ehkä yhtä hyvä rumpali kuin Elvis? Ei kauhean kaksinen.
Mutta kuitenkin kun ajattelin että tatsi olisi täysin kateissa, niin ei kyllä ollut. Ehkä tuo kropan treenaaminen on parantanut kehonhallintaa?
Tämä operaatiohan lähti liikkeelle siitä kun kuuntelin niitä vanhoja biisejäni ja totesin että jotain tars tehdä, ja toimeen tarttuessani totesin, että en tosiaan jaksa enää midirumpukeekoilua – että ohjelmoinnin sijaan on syytä vain soittaa raidat sisään…
No, tuossa on toki pari mutkaa.
Nimittäin kun peltejä ei ole enää ainuttakaan tässä taloudessa: kiikutin zymbaalit reenikämpille, ja siellä ovat sen verran kovassa käytössä olleet, että ainakin toinen muistuttaa lähinnä reikäjuustoa, ja toinen foliota. Soundit jostain noiden väliltä: äänekkäämpi kuin edam, ryhdittömämpi kuin uunipotun kääre.
Että jos haluaisi soitella narulle rumpuraitoja, tars hommata uusia peltejä. Ja tellingit niille. Ja saman tien tuplabasaripedaali (tietysti – elinikäinen haave tuo [vaikka sitten tars kyllä opetella koko rumpulointi uudestaan, huoh]).
Ja kun rupesin kahlaamaan vanhoja kipaleita läpi – että olisi jotain säestystä sille hakkaamiselle, ja muistin virkistimeksi myös – kaivoin samalla antiikkisen neliraiturin (c-kasettimalli! Retroa!) hyllyin perukoilta pölyttymästä, ja rupesin soittelemaan -90-luvulla duunaamieni biisinraakileiden tahtiin.
Sitä nostaldzian määrää! Pirskale kun saisi heti kohta ihan oikeasti kuunneltavalle tolalle noita… khm… helmiä.
Hiukan hotsittaisi pistää vaikka jompikumpi niistä parista Tom Waits -plagiaatiosta kuultaville, mutta en kyllä taida kuitenkaan. (Tarkennetaan sen verran, että Waitsin tuotannosta olen innostunut lähinnä vain niistä muutamista monologeista joita tyyppi pamisee ihme kuppilajatsitaustojen päälle, ninq "Frank's wild years"). Nyrjähtänyttä matskua, ei ihan valtavirtaa.
Mutta niitä mutkia nyt on vielä senkin verran, että oikeastaan pitäisi mikittää rummut ainakin neljälle raidalle, vähintään, jotta niitä pääsee muilaamaan miksausvaiheessa – ja muutenkin selkeämmän äänikuvan luomiseksi – mutta sisääntulokanavia on kuitenkin vain kaksi. Paitti siinä neliraiturissa on kyllä kahdeksankin (sisääntuloa, kyllä, mutta raitoja vai se neljä, paitsi jos haluaa laittaa kaksi mikkiä kullekin), vaan… No, kaupan päälle saa sitten ehtaa nauhakohinaa – mitä hifistelymielessä toki laitetaankin nykyään ihan erikseen kaiken digitaalisuuden mausteeksi. Plus kaikenmoista muuta häiriötä on siellä tarjolla – ei ole ihan pakasta vedetyssä kunnossa tuo värkki (mitähän tekisi crc jos tuota suihkisi potikoihin? Kutaa?).
Minkä tähden pitää kaiken olla aina vaikeaa, eikä vaikkapa helppoa? Tätä mä en ole koskaan tajunnut kyllä. Siis just toi mua on vähän aina ihmetyttänyt. Että kun meikä olis mieluummin vähän niinku pikemminkin easy going kuin hard at work, noin luonteeltani. Että miksei sitten ole maailma myötäsukainen tämän pyrinnön suhteen? Juu, tommosia joutuu aina miettimään.
---
Haa! Tässä kohtaa olisi hyvä paikka ratkaista ongelma. Mielellään pysyvästi.
Nimittäin jo toista päivää tuntuu siltä, ettei millään jaksa kirjoittaa tätä tuhatta sanaa – ja jaksaa pitäisi tuommoiset kolme kuukautta (jos siis haluaisi kuivin jaloin tästä itse valmistamastaan suosta samota – ja kukapa ei haluaisi).
Kun kirjoittaminen on erittäin hyvä tapa ratkaista ongelmia, sielullisia varsinkin, on paradoksaalista käyttää sitä ratkaisemaan sitä ongelmaa, että kun ei hotsita kirjoittaa. Mutta sillähän se lähtee millä on tullutkin, eikös?
Tiedän, viimeisessä kysymyksessä ei ollut oikeastaan mitään tolkkua, mutta ehkä aivoni haluavatkin kertoa, että dada on ratkaisu! Ehkä se todella on; jos vain päästäisi logiikan rippeistä irti ja antaisi palaa kohti surreaalista epämerkitystä – siinä saisi tuotettua kyllä tajunnanräjäyttävää matskua, epäilemättä. Ja ihan vaan tajunnanvirrallakin on sentään tuotettu romaaneja, että siihen nähden haaste on mitätön, suorastaan ivastuttava.
Siis sehän tässä jälleen kerran on – jos nyt vielä kuitenkin koittaisi roikkua jonkinmoisessa struktuurissa ja merkitysladossa edes – että aiheita olisi pilvin pimein, mutta mikään niistä ei nostata fallista hinkua jatkaa kunnes… kunnes hekuma vihdoin saavuttaa saturaatiopisteensä.
Vertasin juuri kirjoittamista seksiin (tämä selvennykseksi niille, joilla ei hoksottimet ihan pysyneet mukana). Tuohan on oletettavasti maailman vanhin tapa tuottaa tekstiä: mitä tahansa asiaa voi kuvailla: "x is like making love to a beautiful woman". Sitten vain sompailee itsensä ulos umpikujasta johon on vehiikkelinsä ajanut: "First ___, then ___, and before you know, ___." Toisinaan siihen tarvitaan se tuhat sanaa, mutta mikä tahansa asia joutuu lopulta antautumaan vastaansanomattomalle analogialle. Kun riittävästä vänkää. Ja sitten vielä vähän. Ihan pikkuisen vääntää rautalangasta sitä juttua. Johan valkenee sitten kivasti että mitä ajettiin takaa. Vähän naurattaa kaikkia lopulta. Niin on mukavaa siinä paistella makkaraa sitten ringissä. Nuotiolauluja hoilata ja kertoilla kummitusjuttuja taskulamppu leuan alla.
Mutta jos nyt ihan vakavasti puhuu, niin aika käy vähiin. Tämä alkaa kehkeytyä kihelmöivän hermojaraastavaksi jännäriksi tämä. Kello on nyt juuri 22.15; voiko mitenkään syntyä niin paljon sananvirkkausta, että ennen puolta yötä saataisiin painettua julkaisunäppäintä, ja voitaisiin mennä pehkuihin hikoilemaan, että: "Huomenna ei kyllä enää millään selvitä tästä – ei kerta kaikkiaan enää synny tekstiä. Tyhjän paperin kammo se vain hiipii nurkissa ja hihittelee aavemaisesti. Kolkkona kaikuu tyhjä paperi pitkin seiniä."
---
Yhtä kolkkona kuin illan A-talk. Oikeasti meinasi mennä pahemman kerran hermot sitä katsoessa. Hermo lepäsi ainoastaan silloin kun sisulaiset saivat hetken aikaa kertoa rauhassa mikä maahanmuutossa kaihertaa – kun se ei eräille millään tunnu jakeluun menevän. Jos joku on oikeasti sitä mieltä, että maahanmuutosta ei ole tullut mitään ongelmia, ei ole täysissä järjissään.
Ei, en ole koskaan tuntenut tarvetta sitoutua toimintaan, jota yleisesti äärioikeistolaisena pidetään. Minä vain kaipaan asiallisuutta keskusteluun, tosiasioiden myöntämistä ja jonkinlaisen yhteisymmärryksen hakemista. Tämä tavoite ei täyty sillä, että ummistetaan silmät ongelmilta ja läimitään vastapuoleksi mielivaltaisesti valittua – enemmän tai vähemmän heterogeenistä otantaa – jostain, mitä suuri osa tuosta populasta ei allekirjoita.
En minä sitäkään ymmärrä miksi islamia ei saisi arvostella. Jo pelkästään kyseisen uskonnon nimi tarkoittaa alistumista, mikä kielii siitä, että ihmisoikeudet eivät islamin piirissä tarkoita ihan samaa kuin länsimaisemmissa kulttuureissa. Kuten molemmat sisulaiset hyvin selkeästi sanoivat: jos tulijat integroituvat yhteiskuntaan, ongelmaa ei ole. Tämän sanominen ei ole rasismia.
Jatkuva sormellaosoittelu on vastenmielisimpiä julkisen keskustelun piirteitä: ajatuspoliisit kuvittelevat tietävänsä mitä muiden päissä liikkuu, mitä he ovat mieltä mistäkin asiasta, ja sitten kailottavat pahasti vääristyneitä käsityksiään pitkin mantuja (ja pääkirjoituksia) – samalla sivuuttaen kylmät tilastolliset faktat. Hiekkalaatikkokäyttäytyminen on jäänyt pahasti päälle, mikä ilmeni tuossakin keskustelussa jatkuvana päällepuhumisena ja irtosyytösten heittelynä.
---
Ja samaan maailmanaikaan seurataan, miten musta on jälleen muuttunut valkoiseksi, ja varastanut shown lokilta – joka tosin ensin yritti varastaa sen jeesuksen silloin-vielä-tuntemattomalta viransijaiselta. Lopputuloksen anti oli varmaan argentiinalaisille lähes samaa luokkaa kuin Maradonan "jumalan käsi" silloin aikoinaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti