sunnuntaina, kesäkuuta 26, 2016

Mind the gap

Brexit on vain signaali toimimattomasta järjestelmästä. Sen voivottelu on yhtä hyödyllistä kuin hellalla syttyneen tulipalon sammuttaminen liesituulettimella. Sen sijaan, että keskityttäisiin siihen mitä on tehtävissä, valitellaan spekulatiivista vääjäämättömyyttä. Profetoidaan.

Briteissä kyllästyttiin vallan valumiseen yhä kauemmas, ja kun kansanäänestykseen tarjottiin tilaisuus, kansa teki sen ainoan valinnan joka oli olemassa: pois kafkamaisesta byroslaviasta, takaisin nostalgisoituun menneisyyteen. Ratkaisu ei välttämättä ole hyvä, mutta ainakin se pakottaa muuttamaan klonksuvia rakenteita. Edes vähän.

Juupas-eipäs-kansanäänestys yhdestä suuresta asiasta on käytännössä lantinheitto. Mediamekkalan sillä kyllä saa aikaiseksi, ja ehkä kansalaisella on hetken aikaa sellainen olo, että johonkin on tullut vaikutetuksi. 
Kun kansan valittavaksi tarjotaan joko EU:ssa oleminen tai sen ulkopuolelle jääminen, liikutaan ihan puhtaasti ideatasolla. Äänestäjä ei yhtään tiedä mihin ollaan sitoutumassa, mutta äänestää sen mukaan mikä nyt sattuu paremmalta kuulostamaan.
Liikkuminen Euroopassa ilman, että joka raja-asemalla tarvitsee kaivella passeja tai että joka maassa tarvitsisi olla eri valuuttaa vaihdettuna, tai että Euroopan sisältä tavaraa tilatessa ei tarvitse murehtia tullimaksuista; sehän kuulostaa hyvältä. Mutta samassa paketissa on myös se, että oman maan asioihin pyritään puuttumaan maan ulkopuolelta – ja päättäjillä ei ole mitään käsitystä paikallisista ruohonjuuritason realiteeteista, joten direktiiveissä näperrellään enimmän aikaa merkityksettömiä yksityiskohtia, jotka riistäytyvät hallinnasta jalkautuessaan.

Edes kansallisilla päättäjillä ei ole enää kosketusta reaalimaailmaan – ja tämä on ongelma kaikessa edustuksellisessa legisloinnissa: lakeja säätävät ihmiset, jotka ovat kasvaneet puolueorganisaationsa simuloidussa todellisuudessa, jossa tavallisen ihmisen elämä on ladottu omituisesti painotettuihin tilastoihin. Syntyy kaiken keskustelun sivupoluille syrjäyttäviä iskusanoja jotka eivät tarkoita mitään: kiky-sopimus, sotealueet, vihapuhe, hiilijalanjälki, kestävyysvaje.

Jo pelkästään valtiomuoto on toimimaton rakennelma, jossa täysin vihjeettömät ummikot koittavat sorvata monimutkaisia järjestelmiä sen mukaan, mitä äänekkäimmät etujärjestöt korviin kuiskivat. Valtioliitto kumuloi tuon toimimattomuuden, ja puskee arkeen omituisia hankauskohtia joita ei aiemmin ollut olemassa. Päätöksenteko laahaa vuosia jäljessä, ja kieltäytyy näkemästä aiheuttamiansa tahattomia ongelmakohtia.

Vaan aiheuttaako brexit sen, että hallinnon rakenteita ruvettaisiin tarkistamaan? Tuskin, sillä ongelman ytimessä ei yksinkertaisesti nähdä ongelmaa.

lauantaina, kesäkuuta 25, 2016

Failuurispektaakkeli

Olen tullut vahvasti siihen tulokseen, että futismatsit kannattaa katsoa tuplanopeudella; tällöin pelaaminen näyttää erehdyttävästi siltä kuin kentällä tapahtuisikin jotain.

Jalkapallo on yksi tylsimpiä teeveelajeja: puolitoista tuntia parikymmentä tyyppiä säntäilee ympäri aivan liian isoa kenttää, ja lopputuloksena ei välttämättä ole yhtään maalia – vaikka pelissä luulisi olevan kysymys nimenomaan maalin tekemisestä.

Vaan kyse on pikemminkin maalin tekemisen ehkäisemisestä. Enintäänkin viisi minuuttia koko peliajasta ollaan maalintekosektorilla, ja sielläkin enemmistö pelaajista on nimenomaan estämässä maalintekoa – ja myös hyökkääjistä enemmistö on samaan aikaan ehkäisemässä vastahyökkäystä.
Mitä lähemmäs hyökkäyspäätyä siirrytään, sitä todennäköisemmin kuljetus epäonnistuu – tai jos kuljetus onnistuu, epäonnistuu syöttö – tai jos syöttö onnistuu, epäonnistuu haltuunotto – tai jos haltuunotto onnistuu, epäonnistuu keskitys – tai jos keskitys onnistuu, epäonnistuu laukaus.

Tai jos laukaus onnistuu, sen torjuu maalivahti – mikä tekee tyhjäksi kaikki siihen johtaneet onnistumiset. Onnistuminen kumoaa onnistumisen.
Tai huomataan että ollaankin paitsiossa, tai joku muu rike on tapahtunut – ja tuomarithan enimmän aikaa näkevät rikkeitä joita ei tehdä, tai sitten eivät näe rikkeitä joita tehdään. Vaikka miten harjaantuneilla silmillä katsoo, on sallitun ja virheellisen toiminnan erottaminen toisistaan enimmäkseen mahdotonta.

Joten katsojille tarjotaan sarja jatkuvia epäonnistumisia hillittömän hitaaseen tahtiin. Vaikea on ymmärtää miksi lajia seurataan enemmän kuin mitään muuta; selittyykö se ihan vain kentän koolla? Kun on iso kenttä, on myös katsomot isoja – mikä puolestaan mahdollistaa voimakkaamman massapsykoosin?

Ja katharsis jostain jossa ei tapahdu mitään... Ehkä kyse on siitä, että kun aikaa on kuitenkin tullut törsättyä pari tuntia, sille alitajuisesti annetaan kohottava merkitys siitä huolimatta, että oikeasti mitään ei olekaan tapahtunut?

keskiviikkona, huhtikuuta 20, 2016

Äärikonformistin konversio

...on kuulkaa hidas rotaatio. Selittäkäämme käsite: äärikonformisti on ihminen, joka pyrkii kaikin mahdollisin tavoin olemaan herättämättä pienintäkään ärsyyntymistä kenessäkään. Hänestä tulee hiljainen hissukka, tossukka ja jees-mies. Hänellä ei tunnu olevan mielipiteitä, ja koska mikä tahansa lausuma voidaan kokea poikkipuoliseksi, hän on hiljaa – lopulta siinä määrin, ettei enää osaa puhua.

Jos halutaan hakea psykologista määrettä, epävakaa persoonallisuus lienee lähimpänä totuutta. Kysymys ei ole mistään rajatilaskitsofreniasta, vaan ainoastaan tunnetason ristiriidasta, jossa kyseinen äärikonformisti ei kerta kaikkiaan kykene sisäistämään sosiaalisia pelisääntöjä. Pitäisi olla tahdikas, mutta kaikki ympärillä toimivat täydellisessä dissonanssissa kyseisen säännön suhteen: mitä räikeämmin sosiaalisia sääntöjä rikotaan, sen äänekkäämmin rikkureille aplodeerataan.

Äärikonformisti leimaantuu sangen varhaisessa vaiheessa "ujoksi". Hän kuulee olevansa sellainen, joka "vierastaa" ihmisiä – ja kun hän kuulee olevansa ujo vierastaja, hän pyrkii toimimaan ulkoa annetun identiteettinsä mukaan. Hän on siis täysin hukassa aina kun samassa tilassa on muita ihmisiä. Hän kokee olevansa vääränlainen ihminen. Rikkinäinen ihminen. Huono ihminen. Epäihminen.

Kun sanon "hän", tarkoitan tietysti itseäni. Mutta kun en ole ainoa, pysyttelen yleisellä tasolla. Meitä on monessa junassa – matkalla todennäköisesti jonnekin johon emme halua mennä, mutta menemme kun se kuuluu asiaan (mikä "asia" nyt sitten lieneekin). Kotona haluamme ihmisten ilmoille, ihmisten ilmoilta kotiin.

Äärikonformistista on perin vaikea saada mielipidettä ulos mistään asiasta. Hänellä on mielipide – todennäköisesti myös hyvin tarkkaan perusteltu – mutta hän ilmaisee sen passiivisen vastarinnan kautta. Edes mielihyväänsä hän ei ilmaise, sillä kell' onni on... Reaktiot hän pitää visusti sisällään, mutta mitä pidemmälle tämä asioiden patoaminen etenee, sen räjähdysaltiimmaksi poloinen ressukka käy.

Onni muille, että räjähdys tapahtuu lopulta sisäänpäin ja äärikonformisti tappaa itsensä. Jälkeenjääneet ihmettelevät miksi näin pääsi tapahtumaan; hänhän oli niin säyseä ja tasapainoisen oloinen – ei koskaan rähjännyt (mitä nyt vähän mökötti ja oli kärttyisä välillä), aina oli valmis auttamaan eikä koskaan puhunut pahaa kenestäkään. Mikä ihme hänet sai tekemään jotain noin itsekästä?

Tai sitten äärikonformisti onnistuu diagnosoimaan itsensä, ja ryhtyy määrätietoisesti (mutta kivikautisin työkaluin) poisoppimaan sisäistämiään tapoja reagoida ympäristöön. Hän pyrkii olemaan ylianalysoimatta kohtaamistilanteita puhki, profetoimatta maailmanloppuja tulevista interaktioista, kuuntelematta mitättömistä vastoinkäymisistä laukeavaa pakene-tai-leiki-kuollutta -impulssia – väistämisen sijaan kulkemaan kohti. Avoinna, tietoisena. Tietoisena siitä, että vain 8% kuvittelemistamme kauhuskenaarioista on millään lailla mahdollisia, ja loput 92% pätevät vain luonnonlakien lakatessa olemasta.

Hän altistaa itsensä haasteellisille tilanteille, venyttää mantelitumakkeen kokoista mukavuusaluettaan, opettelee hengittämään, opettelee avaamaan suunsa, opettelee olemaan epämukavuutta aiheuttavissa tilanteissa hiukan pidempään kuin liskoaivot haluaisivat. Sekunnista toiseen, minuutista toiseen, tunnista toiseen, päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen hän opettelee.

Mutta hänellä ei ole sosiaalista verkostoa (koska on kaikissa ympyröissä ollut lähinnä ulkojäsen), ja sellaisen rakentaminen ja ylläpitäminen uuvuttaa; jokainen ponnistus on nimenomaan ponnistus. Hän ei rentoudu hyvässä seurassa, koska kokee olevansa huonoa seuraa. Edelleen.

Hänellä on vuosien ja taas vuosien aikana rakentuneet neuroniyhteydet katkottavana ja uudestaan rakennettavana. Hän työskentelee sisustansa kanssa yrittämällä pitää itsensä keskittyneenä ulkoiseen. Kerta kerran jälkeen hän luisuu takaisin siihen monttuun josta koittaa kiivetä kun voimat eivät vain riitä. Eikä kukaan voi tuossa urakassa auttaa, sillä kukaan ei tunne hänen sisintään.

Aina joskus vastaan tulee ihminen, joka haluaa tuntea äärikonformistin sisimmän – hän kokee vaitonaisuuden salaperäisyytenä, mysteerinä joka houkuttaa purkamaan välissä olevan muurin. Tätä tapahtuu ehkä useinkin, mutta vain harva osaa tuon kivisen seinän läpi ujuttautua.

Koska alkuun puhutaan rakkauden kansainvälistä kieltä, ei löytöretkeilijä ymmärrä, että puretun muurin takana on rauniolinna. Hän näkee kajastusta jonka täytyy olla roihu: intohimoa josta hetkenä minä hyvänsä tulee jotain suurta ja merkittävää – mutta joka paljastuu vain kituliaasti palavaksi päreeksi jossain kellarin uumenissa. Päreeksi jonka pieni tuulenvire saa lepattamaan levottomasti: avaa ovi ja sammuta mysteeri.

Tämä ihminen on tyhjä ja valoton, ja löytöretkeilijä kokee imeytyvänsä mustaan aukkoon jossa aika pysähtyy ja minuus lakkaa olemasta. Tästä gravitaatiokentästä täytyy irtautua.

Ja äärikonformisti valuu taas aika-avaruus-monttunsa pohjaa kohti. Hän jo näki mitä reunalla odottaa, muttei koskaan onnistunut todella nousemaan tasamaalle.

Pohjalla täytyy olla rikkoontunut avaruusalus, ja minä olen muukalainen. Olen vain saanut sen sortin aivotäräyksen, etten muista. 

Enkä halua mennä tarkistamaan. Haluan kavuta ylös, nousta tantereelle, oppia tuntemaan millainen on ei-viettävä maa. Mutta sen tehdäkseni minun pitää muuttua muuksi: itsekseni.

Ja vaikkapa blogata aiheesta.

Aamun tanka

viideltä herää
keittimen työtä tehneen
yön yli löytää 
haaleaa polttoaine
oloni yhtä lailla

sunnuntaina, syyskuuta 20, 2015

Itsensä esittelyn ongelmakenttä

Niin eikäku.
Rupesin jostain syystä tekemään esittelysivua tälle blogille. Ei siitä nyt ihan esittelysivua tullut kyllä. Se näyttää suunnilleen tältä:


Mikä kasbach? Mikä Olïver Kaïma? Mikä järki?


Hyviä kysymyksiä, kaikki. Itse keksin :D

Joo, kasbach. Itse asiassa olen asian jo käsitellyt, joten en toista itseäni. Mutta että Olïver Kaïma? Kyseessä on luonnollisestikin alias, erään henkilön virtuaalinen julkisivu. "Erään henkilön?" kysyt sinä. "Kuka on tämä eräs henkilö?"

Ketä kiinnostaa?

Enivei. Hra OK selvästikin kirjoittaa, ja tekee musiikkia, ja jotain teatterihommia tuntuisi olevan myöskin työn alla päntiänään, ja elävää kuvaa - sekä sitten luulee olevansa jonkinasteinen poliittinen tiedostaja ynnä joutavien jorisija hän, muiden muassa. Ja nyttemmin juuri tämä itseensä kolmannessa persoonassa viittaava harkitsee itsensä pilkkomista vielä useampiin osiin.

Kun siis sisältöhän on ollut hillitöntä sillisalaattia; koskaan ei tiedä mitä vastaan tulee. Eli kohderyhmä on ollut sangen hajallaan ynnä hakusessa. Kasbach voisi siis keskittyä tuohon maailmankatseluun, ja musiikit olisivat ihan omassa blogissaan - ainakin ne. 

Voisi kuvitella että jotakuta saattaisi kiinnostaa musiikintekeminen noin niinku prosessina. Tämän alueen avaaminen on viimeaikoina tullut mieleen, kun on tullut aktivoiduttua jälleen biisintekopuolella. Ja sitä Mielensoittaja -nimikettä on tullut pidemmän aikaa pyöriteltyä kielen päällä.

Samalla saisi ehkä itselleenkin avattua jotain missä on tarvis parantaa. Sellainen ei koskaan ole pahitteeksi.
Tässä nyt kyllä sangen vahvasti havaitsen kirjoittavani blogipostausta esittelysivun sijaan.
Esittelysivu. Mikä se sellainen on? Eikös blogi ole jo yhdenlainen käyntikortti itsessään? Ei kauheasti tarvitse silmäillä kun jo saa muodostettua jonkinmoisen kuvan sen tekijästä. Ei toki välttämättä oikeaa kuvaa, mutta ei sitä saa kyllä erikseen rustatusta esittelysivustakaan.

Yhtäältä tämmöinen rönsyilevä ja asiassapysymätön esittelysivu antaa omalla tavallaan hyvinkin sattuvan luonnehdinnan. "Tätä tämä on aina tällä tyypillä," on ihan osuva... En keksi nyt synonyymia sanalle "luonnehdinta" tai "kuvaus". Onko minulla näin kapea sanavarasto? ...On siinä kanssa kirjoittaja.

Mutta nyt minulla on ongelma. Haluan laittaa tämän sekä esittelysivuksi että blogipostaukseksi. Niin teen. Blogipostaukseen joku muu otsikko, ja lyhyt ingressi. Tai jotain.

Ja esittelysivuahan voi muuttaa sitten kun tulee jotain tolkullista mieleen. Hjoo.

Oliko minulla muuta asiaa nyt tähän hätään? Varmaankin, mutta kadotin punaisen langan aikaa sitten. Joten
Tai niin! Enhän minä edes tiedä missä tämän esittelysivun linkki tulee sijaitsemaan. Mutta kerrankos sitä

Niin, tuommoinen. Ja nyt se on täällä jossain, mutta sitä linkkiä en kyllä mistään löydä. Että tota. ...Mikäs tuo "pysyvä linkki" -kohta täällä postaussivulla oikein on? Ja mikä on "automaattinen pysyvä linkki"? Tai "oma pysyvä linkki"? Onko se sellainen postaus joka pysyy aina ylimpänä postauksena, jompikumpi noista? Miksen minä tiedä mitään näistä vaikka olen koko vuosituhannen blogannut? Omituista löyhäpäisyyttä taas havaittavissa...

maanantaina, elokuuta 31, 2015

Sydän jota maailma kiertää

Sydän defenestroitu jota maailma kiertää kaukaa vestibulissa kenkäparin kokoinen luhistunut aika-avaruus sakea ilma ja seinät, seinät kasvoillasi tapetoitu kaikissa holveissa hetkiemme lakkaamaton jälkikaiku lakkaamaton jälkikaiku aortta karhii nuohoamatonta karstaa lattiat katot raskaina poissaoloasi pinnat pintaani leimattuja näkyjä. Ei vereni sinussa enää kiehu. Ääreltäni maailman ääreen taivaanrannasta horisonttiin, sinä ja tässä tapahtumahorisontissa 88 päivää sulkasatoa teillä nuorilla vain 79 on yritettävä hahmottaa kadut parveilevat murmuroivia rintakehiä pöntöissään rimpuilevia kottaraisia niiden kaikkien mukana jonkun sykkyrän sisällä kai
vielä joku jota vasten synkronoitua jonka virtaan huppeloitua kulkeutua perille saakka joskus piilossa yhtä lailla sokeutunut sydän

torstaina, elokuuta 06, 2015

"Me olemme unessa" l. hypoteettinen skenaario

Nyt kun ihmisillä on hirmuinen hinku niputtaa muita ihmisiä mielivaltaisiin kasoihin joissa useimmat kokevat olevansa jakaantuneina mitä merkillisimpiin ismeihin joihin eivät mielestään kuulu - ja sulkea silmänsä todellisilta ongelmilta maalaillessaan fiktiivisiä sellaisia...
Leikitään, että olisit syntynyt Suomeen, jossa jokaisen täytyy viisi kertaa päivässä (auringon noustessa ja laskiessa, lounastunnin alkajaisiksi, päikkärien päätteeksi sekä virka-ajan loppuessa) resitoida Mannerheimin Miekantuppi-päiväkäsky - suomeksi, koska muilla kielillä viesti ei välity oikein - kohti oletettua Lemminkäisen temppeliä.

Jokainen resitointihetki tapahtuisi sata-asteisessa saunassa rytmikkäästi vihtoen. Sauna olisi aina rakennettu niin, että kiuas, eli alttari, löytyisi Lemminkäisen temppelin suuntaiselta seinustalta. Miehet suorittaisivat nk. saunasolmun ainakin kerran päivässä siinä rituaalien tiimellyksessä. Ja naiset luonnollisesti olisivat selänpesijöinä.

Lisäksi maassa olisi kaksi kilpailevaa kulttia: toisten mielestä vihtominen pitää suorittaa rauduskoivusta tehdyllä vihdalla, ja toisten mielestä hieskoivusta valmistetulla vastalla. Nämä eriävät kannat olisivat enemmän tai vähemmän verisessä sodassa jatkuvasti. Singoilla ammuskeltaisiin koulujen, sairaaloiden ja päiväkotien pihoilta ynnä katoilta kohti vastakkaisten leirien saunoja, tai mitä nyt sitten räjäytettäväksi sattuisikin.

Juutuubiin ladattaisiin videoita joissa kannustetaan tappamaan kaikki jotka ovat eri mieltä tai syövät kasviksia; luettaisiin lainauksia Seitsemästä veljeksestä ja Kalevalasta tai Kekkosen Myllykirjeistä tukemaan viestiä, jonka mukaan hies- tai rauduskoivu on ainoa oikea tapa puhdistautua synneistä, ja joka tämän kiistää, kuolkoon.

Ja erityisesti ne, jotka piloillaan menevät imitoimaan löylyn ääntä, heidät paistettakoon hiilloksella. Ajan myötä siis s-kirjaimesta olisi tullut kielletty äänne: tabu. Hengellään leikkisivät ne, jotka uskaltautuisivat jossain kuiskaamaan "vesihiisi sihisi hississä".

Molempia kultteja muista skismoista huolimatta yhdistäisi seuraavat asiat:

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...