On tätä odotettukin. Nimittäin kun tuo juokseminen on ollut aivan tolkuttoman työlästä/rasittavaa/kolhoa viimeiset kuukaudet, on ihan mukavaa vihdoin löytää askelluksesta semmoinen rentous jota siitä kaipaakin.
Jumankauta että oli raihnaista varmaan koko kesä. Happi loppui, jalat prakailivat, kyllästytti. Mutta tänään löytyi semmoinen liito jossa tuntui että tämähän jumprahuiti toimii, tämä kroppa.
Nöyryyden kauttahan tähänkin piti taas tulla. Piti laskea vaatimustaso niin alas ettei kehtaa edes kertoa miten alas. Rupesin jälleen ottamaan juoksut punttitreenien tapaan, eli progressiivisen kiihdyttelyn malliin: ensin ihan kävellään, sitten kävellään vähän rivakammin, sitten hölkätään, sitten juostaan, sitten juostaan vähän kovempaa, ja sitten vielä kovempaa, ja loppuun vielä spurtti. Löysätään kävelyyn siksi aikaa että hengitys tasaantuu, ja sama uusiksi. Ja sitten vielä kerran. Eli käytännössä kolme sarjaa. Pidennellään juoksuvaiheita sitä mukaa kuin kunto alkaa antaa myöden.
Tämä metodi nosti edelliselläkin kerralla aerobisen kunnon melko rivakasti, mutta ehdin unohtaa tuon jossain välissä ja sompailin mitä sattuu, täysin suunnittelemattomia lenkkejä. Ja täytyy kyllä myöntää että meikäläisellä mentaliteetilla sellainen pitempi jolkottelu käy perin tylsäksi. Jotain mielenmalttia pitäisi varmaan sen suhteen jossain kohtaa opetella.
…Edelleenkin "lenkit" tapahtuvat juoksumatolla, koskapa ikinä ei tiedä missä kohtaa hajoaa nilkka tai polvi tai toinen nilkka tai toinen polvi. Mutta josko nyt alkaisi taas olla hermotukset suht kohdillaan ja nivelille tarpeeksi tukea, jänteet ja lihakset kunnossa? Ans kattoo, ei voi yhden sukseen jälkeen vielä samppanjoita poksautella...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti