Taivaanseinän maalintaa

Hosuminen ei kumuloidu briljanttiin jälkikasvuun, kuten vanha kansa sattuvasti on lohkaissut. Siksipä tuo seinänmaalausoperaatio, jonka aloitin edellisten lumien aikaan (käymällä hankkimassa maalit, kuten kaikki elävästi muistavat [vaikka en nyt millään löydä kirjoittamaan reportaašia aiheesta {koska harhautusotsikointi ja sanojen yli-innovatiivinen väärinkäyttö sen eliminoi}), päätyi seinälle saakka vasta tänään.

Pedantin pensselöitsijänne jäljiltä väriä päätyi toki vähän viereisillekin seinille, ja oviin. Ja lattialle ynnä matoille (kattos kun, hah hah, siinähän toki on sanomalehteä, mutta, hah hah, tallasin pudonneeseen maaliroiskeeseen ja tallustelin sitten, hah mä sanon hah, ympäriinsä ennenq huomasin mitään), mutta ei puhuta siitä nyt (eikä mainita sitä hosumista, koska moisesta ei koskaan ole kyse meitzin kohdalla [pelkään nimittäin hysteerisesti kusipäisiä kakaroita ei-briljanttia jälkikasvua, ja teen kaikkeni sellaisten olentojen välttämiseksi {hyvin huolellisesti vältän minkään tekemistä koskaan ettei vain yhtäkkiä ole semmoisia vipeltämässä siellä täällä}]).

Vähän siitä näyttää nyt tummempi tulleen (seinästä[kin]), mikä yllätyksenä merkille pantakoon (että jos laittaa tuollaista ei-kovinkaan vaaleaa maalia sangen beessikkään tapetin päälle, niin näin voi tosiaan käydä!). Että ei niin valoisa huone enää ehkä. Mutta ilmeikkäämpi heti paljon. Ihan oli dorka tapetti, vaan ei ole enää. Siitäs sai.

Toisen kerran pitäisi varmaan sutaista, mutta tuskin nyt tämän vuoden puolella kuitenkaan moiseen repeää. Tuossakin meni varmaan lähemmäs puoli tuntia elämästä, ja sitä aikaa ei koskaan enää saa takaisin. Ja pitäisi vastapäinen seinäkin maalata. Ja sitten olisi aika monta muutakin seinää. Kaikenlaista siirrellä pitää ennen kuin pääsee edes toimeen, ja listoja irrotella ja mitä kaikkea. Että eiköhän tuo nyt riitä vähäksi aikaa.

Kattellaan. Seinää. Maalin kuivumista.