87/100 Rasismia, kehitysapu

Rasismi on moniulotteisempi asia kuin miksi se mielletään. Valitettavasti asiaan joutuvat ottamaan kantaa nekin jotka eivät ole asiaa juuri ajatelleet, mutta jotka haluavat – tietysti – antaa itsestään moraalisesti hyväksyttävän kuvan. Siinä ollaan ristitulessa, jossa oikeiden ongelmanratkaisujen sijaan kiistellään siitä kumpi on missäkin poterossa ja kuinka syvällä.

Mutta jos asiaa rupeaa urakalla avaamaan, leimautuu helposti saivartelijaksi – ja tietystikin rasistiksi (mutta sellaiseksi joka ei tunnusta olevansa rasisti: siis samalla vieläpä valehtelijaksi [joka ei edes ymmärrä miten selvästi muut näkevät hänen valehtelevan – kieltää todellisuuden moninkertaisesti, koijari]).

Eli kun sanon, että kehitysavun kannattajat ne vasta rasisteja ovatkin, on hyvin epätodennäköistä että siitä eteenpäin kiinnostaa ketään enää kuulla perusteluja väitteelle. Kerrotaan ne silti.

Kehitysapuhan on jotain, jota kerätään hyvinvoivilta, ja josta (olemattoman pieni) murto-osa päätyy kriisialueille. Tätä apua kerätään vuosikymmenestä toiseen koska ei uskota heikäläisten pärjäävän ilman. Ovat niin reppanoita että eivät osaa järjestää omia asioitaan.

Joten kohdealueilla on kokonaisia sukupolvia, jotka ovat täysin riippuvaisia kehitysavusta, joka ei toimi niin kuin sen on alunperin kaavailtu toimivan. Ihmiset asuvat leireissä, joiden vesihuolto on mitä sattuu ja asuminen muutenkin ala-arvoista.

Sen sijaan että annettaisiin ihmisten setviä omat kriisinsä, mennään paikan päälle ja pistetään keskitysleiri pystyyn. Eikö ole rasistista olettaa että tietyssä kulttuurissa ei vain osata hoitaa asioita – ja että mikä tahansa räpellys on parempaa kuin paikallisten oma yrittäminen?

Yhtäältä sitten taas, kun tässä on ikänsä seurannut vaikkapa Lähi-Idän taukoamatonta kriisipesäkettä, tulee helposti sellainen olo, että sikäläiset eivät todella, kerta kaikkiaan, osaa elää rauhassa. Eivät edes ymmärrä mitä rauha on, koskapa sellaista ei ole ollut sukupolviin.

Ja kun väkivalta on koodautunut kulttuuriin niinkin syvälle, on helppo nähdä, että ihmisten raijaaminen kriisialueilta rauhallisemmille seuduille ei auta mitään – sillä vain tehdään näitä rauhallisempia alueita väkivaltaisemmiksi. Eikö näin ole käynyt?

Puolten ottaminen vaikeissa asioissa ei ole keskustelua. Vaikeita asioita pitäisi voida nostaa esiin, mutta epäilemättä tämänkin tekstin ensimmäisistä riveistä moni on jo vetänyt johtopäätökset, että tätä "ihan v*ttu selvästi mamuvastaista blogia" ei ylipäätään kannata lukea – pikemminkin on kansalaisvelvollisuus boikotoida sitä? Eivät ole tälle riville asti päässeet, joten eivät myöskään kommentoi mitään. Täällä.

Vaan mitenkä konfliktit sitten pitäisi ratkaista, siellä jossain, missä milloinkin epäoikeudenmukaisuus rehottaa? Pitäisikö kansat jättää oman onnensa nojaan, ja vain luottaa siihen että selviävät, keksivät itse omat ratkaisunsa? Eikö ole parempi tehdä edes jotain puolivillaista kuin jättää heitteille?

Valitettavasti bisneslait jylläävät diktatuurienkin kanssa. Asioihin ei puututa niin kauan kuin kauppa käy – ja asekauppahan on se kaikkein tuottoisin transaktion alue. Joten sen sijaan, että vallan kahmineet vedettäisiin pois yhtälöstä, annetaan tilanteen kaikkine makaaberiuksineen mennä omalla painollaan – kunnes tulee tilausta laajalle hyökkäykselle, joka taas jyrää nimenomaan siviilit maan rakoon; tappaa infrastruktuurin rippeetkin – kunnes ollaan sen kehitysavun kanssa rakentamassa raunioille uutta uljasta yhteiskuntaa, joka ei paikallisen kulttuurin kanssa synkkaa. Tämä on kaikki vain bisnestä – johon valitettavasti ilmaantuu moraaliheristelyn vivahde vasta sitten kun ollaan jo armotta jälkijunassa.

Yhteiskunnat ovat kaikki jollain tasolla rikki. Jotkin seudut ovat niin pahasti epäkunnossa, että ahneimmat pääsevät jylläämään muiden katsoessa vierestä. Naapurivaltiot seisovat tumput suorina, keskittyvät omiin konflikteihinsa, ja mitä kauemmas mennään, sen epätarkemmin asiat nähdään. Ja kun mennään tarpeeksi kauas, ruvetaan väsäämään kehitysapua. Paikallisesta kulttuurista ei ymmärretä mitään, mutta halutaan nähdä mustavalkoisesti joko hyvyyttä tai pahuutta – ei kulttuurin tuomia piirteitä.

Eivätkä ne paikallisetkaan tee mitään millekään, kun ei ole tapana puuttua tuommoisiin pikkujuttuihin. Pikkujutuistahan ne suurimmat epäkohdat paisuvat eeppisiksi kansanmurhiksi – joita suorittavat kansalaiset itse.

Ja mikä pahinta, avustusjärjestöjen eturintamassa kulkevat aina kirkot. Kuljetaan siis valmiiksi moralismi edellä, tyrkytetään etiikan koodistoa fantisoitujen tarinoiden muodossa. Rikkinäiseen maastoon tämä vaivihkainen aivopesu uppoaa parhaiten – kyllä riittää uskollisia sanan seuraajia. Ja kun konfliktit ovat jo valmiiksi uskontosidonnaisia, ollaan taas kaivamassa kuoppaa syvemmäksi.

Mutta se, mitä koitan sanoa, on, että meidän täällä bruttokansatuoton huipulla pitäisi – vaikka irrationaalisia luonnoltamme olemmekin – pystyä katsomaan asioita asioina, ilman primaalisia heimoutumisia. Meidän pitäisi olla kulttuurisesti jo sen verran valveutuneita, että ei tarvitsisi kaivautua juoksuhautoihin osoittelemaan eri mieltä olevia verbaalisilla tähtäimillä.

Helppoahan se ei ole. Niin on mukava vähän tölväistä kun huomaa jonkun puhuvan ohi suunsa. Teen sitä itsekin toki jatkuvasti, mutta en mielestäni kuitenkaan visko ihmisiä – saati ihmisryhmiä – pohjasakkaan, alempaan kastiin, vain sen takia että eivät jaa maailmankuvaani. En halua tehdä näyttäviä pesäeroja ryhmittymiin niiden oletettujen poliittisten kantojen takia – koska sellainen on siltojenpolttelua (ei lämmitä pitkään, mutta kuumentaa kyllä).

Välikevennykseksi maailman kriisialueilla kuljeskelevan toimittajan blogaus sanoilla leikkimisestä. En ole vielä tarpeeksi pitkään seurannut kaiffaria voidakseni veikata mitä mieltä vaikkapa hän olisi tästä omasta tekstistäni.

Ja täällä pohditaan kirjoittamattomia sääntöjä – jotka laajemmalti muodostavat yhtenäiskulttuurin – joka väistämättä törmää toisiin kulttuureihin – ja sitä kovempaa mitä vähemmän noita kirjoittamattomia sääntöjä nostetaan esiin ja tarkastelun alle. Tuolla linkin takana ei suinkaan puhuta politiikasta, vaan ihan arjesta – mutta arjesta muodostuu politiikkaa hyvin kerkeästi.

Mutta että mitä klonksuvan kehitysavun tilalle? Minä näkisin, että tietotaidon lisääntyminen tuo hyvinvointia kaikkein tehokkaimmin. Kuten vastikään jossain päin pimeintä Afrikkaa todettiin: jos annat vekaroille tietokoneen – jollaista eivät ole koskaan nähneet – he selvittävät sen käyttömahdollisuudet alta aikayksikön ja käyttelevät värkkiä hetikohta kuin vanhat konkarit. 

Jos ihmisille annetaan mahdollisuus selvittää itse asiat jotka sattuvat kiinnostamaan, syntyy huikeita innovaatioita. Joten täällä Pisa-kisojen palkintopallimaassa on turha röyhistellä tuon suhteen rintoja.

Me opimme vain sen minkä haluamme oppia. Tunneilla istuminen on ajanhaaskuuta silloin kun vastaanottimet on pois päältä. Koulut ovat lasten keskitysleirejä. Niistä pitäisi muodostaa pikemminkin kirjastoja, työpajoja, temmellyskenttiä, joissa itse kukin voisi oman kehityskaarensa huipulla kulkea juuri niitä informaation polkuja jotka kulloinkin sattuvat hotsittamaan. Opettajien tehtävä olisi lähinnä mahdollistaa uusien tiedonhakumenetelmien suuntaan. Ja kun vielä ihmisellä on temperamentistaan riippuvat tavat oppia – kuka lukemalla, kuka kirjoittamalla, kuka kuuntelemalla, kuka puhumalla, kuka kinesteettisesti… kuka mitenkin – kullakin pitäisi olla mahdollisuus toteuttaa omaa tapaansa kehittyä.

Vaan saattaa olla vähän liian pelottavaa päästää lapsityövoima pelloilta ja tehtaista toteuttamaan potentiaaliaan – siinä saattaa käydä niin että länsimainen kulttuuri tulee jyrätyksi. Joten pitäydytään kehitysavussa. Annetaan rautakautisten käytänteiden sanella olosuhteet, kuilujen syventyä. Sehän ei ole meiltä pois. Mitä nyt moraalisesti vähän sattuu välillä sydänalaan – mutta siitä voi sentään syyttää aina jotakuta muuta.

Loppuun jokunen kysymys. Jos luulet tietäväsi mitä joku ihminen ajattelee, tiedätkö todella? Tunnetko ihmisen jota arvostelet? Oletko viettänyt hänen kanssaan aikaa ja keskustellut? Entäpä se ryhmä johon mielessäsi kyseisen henkilön sidot? Onko yksittäinen ihminen tyhjentävä eksemplaari koko tuon viiteryhmän ajattelusta? Oletko syntymästäsi saakka ollut telepaatikko?

Kappas. Tuhat sanaa, yhdestä aihepiiristä. Oho.