keskiviikko 13. kesäkuuta 2018

Pim! Olet hypnotisoitu.

Jokunen viikko sitten hieraisin silmiäni: uutissykli toisti edellisen vuoden narratiivia aivan kuin siinä ei olisi muka mitään epäilyttävää.

En tiedä, josko ihmiset noin yleensä yhä seuraavat nk. "uutisia", mutta aina silloin tällöin kyseisiä fabulointeja vilkaistessa tulee hyvin virtuaalinen olo. Viralliset totuudentorvet jauhavat tarinoita, jotka eivät vastaa todellisuutta juuri millään tasolla – jotka nippa nappa hipaisevat arjen pintaa ponnahtaakseen heti seuraavassa virkkeessä johonkin hyvin teollisesti valmistettuun höttöön, jota on perin vaikea sovittaa reaalimaailmaan.
"Et kyl sit sille Assadille pistä mitää viestii tai meitsi tviittaa vähä ohjuksii kotiovelle."
Kovin eksistentiaalista. Tokihan jokaisen yksilön kokemus on yllättävänkin poikkeava jokaisen toisen yksilön kokemuksesta, mutta elääkö tässä jokainen ihan omassa kuplassaan? Ja miksi kuvittelemme kuplamme niin yhteiseksi, ettei sitä itse asiassa edes ole, koska todellisuus on kaikille sama?

Miten ihmeessä johonkin maahan voidaan ampua sata ohjusta täsmälleen samalla verukkeella kuin vuosi aiemmin? Verukkeella joka on täsmälleen yhtä valheellinen & järjenvastainen kuin aikaisemminkin?
Ammuttiinko ne ohjukset oikeasti? Päätyivätkö ne perille vai ammuttiinko ne alas? Tähdättiinkö ne todellisiin kohteisiin, vai kulissimaaleihin? Tapahtuiko se kaasuisku? Tapahtuiko se niin kuin väitetään? Kenen toimesta?
Jokainen vaihe tuossa uutisrotaatiossa on enemmän tai vähemmän huijausta; jo narratiivin lähtöpiste on metsässä kuin käki. 

Missä määrin todellisuuteen voi luottaa? Onko tuolla merkitystä? "Uutiset" ovat tarinoita, joita voimme valita olla kuulematta – joskin se vaatii työtä ja valppautta, koska itse kukin kokee olevansa kovinkin karaistunut journalisti resitoidessaan milloin mitäkin kohujuttua. 

Luulemme tietävämme mitä tapahtui ja miksi; tuntevamme tarinoiden pää- ja sivuhenkilöt; näkevämme toisten sieluun – vaikkemme tunne edes itsejämme. Meillä ei ole hajuakaan siitä, miksi itse toimimme niin kuin teemme hetkestä toiseen – ja silti luulemme olevamme hirmu eksperttejä muiden ihmisluonteiden tuntemuksessa.

Ehkä tällä on jotain tekemistä sen kanssa, ettemme edes fyysisesti ole kuin suunnilleen kolmannes muuta kuin ulkopuolista bakteriaa. Että me emme todella ole itse edes oman kropan ohjaimissa – mutta maanisesti kuvittelemme olevamme, samalla kun mahdollisesti meitä ylivoimaisesti fiksumpi loinen puskee kroppaamme tekemään kollektiivisesti yhä suisidaalisempia päätöksiä – koska lopputulos on tuolle loiselle juuri passeli.
Me olemme vain kulkuneuvoja, jotka kuvittelevat olevansa tietoisia ja ohjaimissa? Paljon mahdollista, jos minulta kysytään; on tämä yhteiskunta semmoinen hullujenhuone.
Toisaalta, tuo selitys on kovin materialistinen, konemainen suorastaan. Ehkä sekä "minä", että haamukuskina toimiva loinen on kaikki osa suurempaa tietoisuutta, joka ei ole materiaa, vaan käyttää konkreettista ulottuvuutta jonain kokemusrajapintana? 

Kuulostaa hörhöteorialta.

Itse asiassa kaikki eksistentiaaliset teoriat kuulostavat hörhöilyltä. Ehkä juuri siksi meitä viihdytetään syrjähtävillä sarjakuvahahmoilla, joilla on muka olevinaan maailman kohtalo käsissään. Näillä karikatyyreillä! For realz, fowks?
Yritin etsiskellä josko tyypit olisi saatu napattua samaan fotoon, mutta näemmä meemitehtailijat ovat liikkeellä kaksoisolentojen kanssa. Politiikan viihdeluonnetta ei juuri paremmin voisi summata kuin lähettämällä lauma näköispatsastelijoita varastamaan show – koska esitystähän se kaikki on muutenkin...

Ei kommentteja: