torstaina, lokakuuta 10, 2013

Rampin kuumeinen palelu

Niinpä niin. Välivuosi piti olla, ja siltikin enskari kolkuttaa ovella. Melko monta tarjousta torpattuani suostuin vihdoin paria pikkuroolia vetämään, ja kynsiä pureskellen voidaan siis pari kuukautta painaa menemään shöy shöyn perään.

Olen lopettanut näyttelemisen varmaan kymmenen kertaa. Sitten suostunut johonkin pikkurooliin, ja kohtapuoliin huomannut saavani enemmän ja enemmän lava-aikaa... Ja hermot… En tiedä ovatko ne riekaleiksi asti päässeet, mutta ei-niin-harvoin huomaan tenttailevani itseltäni josko vaikka hermosto tässä prakailisi. Että onko minulla stressiä vai kuvittelenko. Psykosomaattisuuden äärellähän näiden kanssa ollaan.

Ja mietin jälleen josko lähtisin siedätyshoidon tielle: rupeaisin ihan tuelta näyttelemään, niin paljon että ei kerkiäisi enää miettiä – että stressitasot yksinkertaisesti liudentuisivat ja sulaisivat arjeksi. Kun yhdessä on esitykset niin toista harjoitellaan, ja kolmatta suunnitellaan… Yhtäältä minulla on kyllä keväälle ohjelmaa tiedossa ilman turboahteluakin. Vaan ehkä tietty turboilu on toisinaan ihan paikallaan?

En ole koskaan saanut päätettyä pidänkö minä esiintymisestä vai vihaanko sitä. Sen tiedän, että mitä rutinoituneemmaksi sen saa, sen enemmän siitä saa irti. Mitä pidemmälle itsensä altistaa, sen helpommaksi heittäytyminen käy – ja sitä enemmän touhusta alkaa nauttia. Minkähän tähden nämä ensimmäiset kynnykset ovat aina ne korkeimmat?

3 kommenttia:

- S - kirjoitti...

Noh, oletko päätynyt johonkin lopputulemaan jaakobinpainissasi. Että esiintyäkö vai ei... :)

Jos veri vetää lavalle, ramppikuumeella tai ilman, niin sinne vaan, sanon mä.
nimim. ei esiintymispelkoinen, vaan -kauhuinen!

kasbach kirjoitti...

Myöhäistä painiskella, kun kaksi esitystä on jo takana... ja parikymmentä edessä...

kasbach kirjoitti...

...mutta sitähän en ole saanut ratkaistua, että lähdenkö tuolle siedätyshoidon tielle. Sen voi kertoa varmaan vasta postuumisti parin vuoden päästä, että tuliko vai eikö tullut. Jokaisen projektin kanssa on kuitenkin aina omat tuskailunsa sekä ei-koskaan-enäänsä...