Ah, tekniikka. Kuten kaikki hyvin tietävät, suoritan juoksulenkkini juoksumatolla. No.
Juoksumatossahan on se hyvä puoli, että sitten kun joku nivelistä sanoo "kiitos, tämä riittää", ei tarvitse tallustella takaisin koko juoksemaansa matkaa, vaan voi ihan vaan kavuta alas ja keksiä jotain muuta tekemistä.
Mutta mitä sitten kun vehkeimelle tulee ikää? No. Se rupeaa käymään epätasaisesti. Ihan vähän vain, mutta kuitenkin huomattavasti, niin että toisinaan askeleen alla tuntee alustan hidastuvan hetkeksi. Tulee lievästi turvaton olo siinä. Meinaako tämä tyssätä hetkenä minä hyvänsä ja nuljauttaa jalat lopullisesti sijoiltaan?
Tai mikä metkointa: kun olet spurtannut sillä pikavalinnalla nopeimman vauhdin ihan vain vetääksesi itsesi ihan piippuun, ja sitten toteat että nyt riittää, ja valkkaat hitaamman vauhdin sieltä pikavalinnoista, niin hidastaako matto? Ei hidasta! Se vain jatkaa samaa saatanallista rullaamista siinä kohtaa kun verenkierto aivoihin on parahultaisesti loppumassa, ja happi myös.
Että ikääntyvät vempeleet on juuri sitä, ansoja. Tiesittehän, että sana "vempele" tarkoittaa ansaa alunperin. En tiedä millaista ansaa, mutta ansaa kuitenkin. Tämä ansamalli on hyvinkin pitkälle funtsittu: totutetaan ansaittava [ihan relevantti sanamuoto tämäkin] siihen, että ihan voi tässä juoksennella ja vetää itsensä turvallisesti piippuun, ja sitten ruvetaan toimimaan loogisesti kuin laitteet (klassikko)elokuvassa Maximum Overdrive.
Joku insinööri on varmasti ihan huvikseen suunnitellut nuokin ominaisuudet. Niin kuin tulostimen musteet, jotka loppuvat ennenkuin oikeasti loppuvat. Siellä hykertelee pöytänsä äärellä nyt hän ilkeästi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti