Sosiaalisen meedioston alustoilla on tapana toimia kuin inkvisitio: ensin banni, ja sitten pitää perustella miksi tämä banni ei ole validi. Heidän ei tarvitse perustella mitään koskaan. Tämä on henkistä kidutusta:
Please respond to this email with the reason you believe your account suspension was in error and/or the reason you are requesting an appeal.
Kun painostuksen kohde ei tiedä mistä häntä syytetään, "ainoa" tapa edetä on kertoa mitä on tullut tehneeksi, että olisiko tämä ehkä syy tälle kaikelle että tuli sanottua jotain tällaista minkä ehkä joku voi tulkita jotenkin, vai kenties tämä toinen tokaisu jonka muistaakseni tulin höläyttäneeksi ja olihan se vähän ajattelematonta ja voi minua syntistä... Tai yrittää puolustaa sanomisiaan, että eihän tämä nyt ole väärin ja tässä on kyseessä kaksoisstandardit. Tai sitten voi suunnata huomion siihen, ettei todellakaan tiedä mistä on kysymys – mutta joka tapauksessa tässä ollaan jo ohitettu se plakaati, jossa luki "Ken tästä käy saa kaiken toivon heittää."
...Ja samaan aikaan Google on jo aloittanut oman hivutuksensa. En saanut lisättyä kuvaa twatterin venkoilusta tuohon ylle ennen kuin olin kirjautunut uudestaan Göögleen – jossa siis olin jo valmiiksi kirjautuneena –, mikä ei lopultakaan ollut kirjautuminen, mutten myöskään saanut kuvaa edelleenkään lisättyä tarkoituksettomien koukeroiden jälkeen.
Saapas nähdä saanko koko tekstiä koskaan julkaistua vai katoaako koko essee virtuaaliavaruuteen nappia painaessa. Kuten todettua, tämä on henkistä kidutusta, jota aikanaan käytti inkvisitio ennen fyysisen kiduttamisen aloittamista. Ja katolisten ripittäytyminenhän on aina ollut ihan samaa settiä.
Inkvisition "pehmeitä" keinoja käyttävät myös poliisit ja tuomioistuimet: viedään väkivallan uhalla kohde vieraaseen tilaan, josta hän pääsee pois vain ripittäytymällä, tunnustamalla syntinsä. Annetaan ymmärtää että vaihtoehtoja ei ole – mutta tätä ei luonnollisestikaan sanota ääneen, paitsi sitten kun tilanne uhkaa eskaloitua (eli kohde kehtaa olettaa olevansa suvereeni henkilö ja voivansa toimia oman mielensä mukaan).
Herkempi kaveri tunnustaa tässä tilanteessa ihan mitä hyvänsä, aivan miten keksittyjä tarinoita tahansa. Hän ei tiedä minkälaisessa pelissä [court] on sisällä, mitkä säännöt pätevät ja mikä on vain leikkiä. Mitä tarkoittaa "puhuttaminen", "kuulustelu" tai "kuuleminen"? Päteekö juuri tässä tilassa samat lait kuin ulkopuolella? Koskevatko samat säännöt kaikkia läsnäolijoita {eivät todellakaan}, vai ovatko toiset aivan eri ominaisuudessa paikalla? Oletko "luonnollinen henkilö"™ vai "laillinen henkilö"™? "Vastaaja"™ vai "kantaja"™? Olkiukko vai variksenpelätti?
Voisiko olla, että mikään ei etene mihinkään ennen kuin olet tunnustanut, suostunut ottamaan tietyn roolin tässä pelissä johon tulit valikoituneeksi enemmän tai vähemmän sattumalta – vain koska tätä peliä nyt vain pitää pyörittää; jotkut saavat elantonsa siitä? Vasta sitten kun olet omaksunut annetun roolin, pääset limbosta takaisin maailmaan jossa on taas varmuus.
Kun missään ei ole mitään järkeä; kun "sivilisaation" säännöt eivät enää yhtäkkiä pädekään... mitä muuta on tehtävissä kuin myöntyä kaikkeen? Pullikointi vain vaikeuttaa tilannetta, ja liikkumavara (fyysisesti) pienenee koko ajan. Mutta koskaan ei kerrota mikä tilanne todellisuudessa on (olevinaan).
Miksi omasta mielestäsi olet muka syytön rikoksiin, joita emme erittele? Mihin sinä olet syytön? Nyt tehdään niin, että vietät tässä betonisellissä aikaa niin pitkään että kerrot "totuuden".
"Älä pistä vastaan!" Rentoudu. Eihän sulla ole mitään salattavaa?
En usko että pääsen enää millään ilveellä takaisin eX-Twatteriin – tai siis käyttämään sitä (johan minut sisään päästettiin ja hetken kuvittelin että voin edes vähän joitain postauksia peräti selailla {mutta sekin riemu lakkasi hetikohta}), ja näyttää vahvasti siltä, että todnäk olen kohta ulkona myös Bloggerista – mutta seinillehän tässä on muutenkin saanut puhua ties kuinka monta vuotta. Lopullista niittiä odotellessa: »Matkaan, Rosinante!»
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti