2020 – holhouksen kaipuu

Yhtäkkiä, vuoden 2020 alussa, katosi kaikkien maailman ihmisten kyky huolehtia itse itsestään. Meistä tuli avuttomia taaperoita, joita pitää taluttaa kädestä pitäen käsipesulle viiden minuutin välein, kuonokoppa naamalla. Koska muuten 0,001 ihmistä saattaa kuolla siihen että pesi kätensä väärin. Miksei tankit jo ole kaduilla? Miksei väärin ajattelevia ihmisiä ole vieläkään viety tyrmään? Mitä siitä, että vaikka koronatilastoja miten yritetään ruuvata ylöspäin, ihmiset kuolevat kaikkeen muuhun ylivoimaisesti enemmän? Tärkeintähän on saada ihmiset irti toisistaan, hyvänen aika! Koska hygienia! Tai jotain.

keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Pyykkikoneen lunnaat

Ah, arki ja sen haasteet.

Pesukone kidnappasi viimeisimmän pyykkilastinsa: ”Hähähä, täällä homehtuu aimo annos tyypin garderoobista, hähähä.” Mietin mitä se haluaa, mutta se ei kerro. Pieni punainen valo vaatii huoltoa, mutta nykyään kaikki pikkuprobleemit pitäisi muka luovuttaa ammattilaisille.

Mitään korjaajaa en kutsu ainakaan heti. Enkä mihinkään huoltoon rupea roudaamaan. Avaamaan konetta rupean.

Minä olen yhden koneen avannut ja korjannut, mutta nämä uudemmat mallit tietysti tehdään niin, että ne on mahdollisimman hankala purkaa. Kun saat kyljen auki, huomaat että siellä puolen metrin päässä on vielä joku ruuvi, joka pitää ilmeisesti avata jollain teleskooppiruuvaimella. Kiva.

Eikä tuolla raottamisella vielä selvinnyt ollenkaan missä on ne hiilet jotka mahdollisesti pitäisi uusia. Hihna näyttäisi olevan ehjä, eikä mikään siis edelleenkään selitä miksi rumpua ei saa edes manuaalisesti käännettyä niin että saisi ne kosteannihkeät vaatteet ulos. Yhden klipsin olen jo katkaissut siitä värkistä kun en ajoissa hiffannut mitä kaikkea tuota peltiä oli kiinni pitämässä.

Näissä tilanteissa minulla aina tulee ponnekas ”pitäkää tunkkinne” -reaktio. Keräilen inspiraatiota ja duunailen jotain ihan muuta. Kiroilen ehkä vähän. Silleen zenisti. Om mani padme hum.

torstai 9. tammikuuta 2014

Sietää sietää

Niin, kirjoitin syssymmämmällä siitä, miten on syytä jatkossa taas tunkea itseään lavalle enemmän, jotta stressitasot normalisoituvat ja lakkaavat piikkaamasta aina kun stagelle päätyy – kun sieltä jokatap aina ennemmin tai myöhemmin itsensä kuitenkin löytää. Sieluhan tuollaisessa haasteisuuden maksimoinnissa sinelmille päätyy, mutta sielun kai kuuluukin olla kauttaaltaan sinimusta? Hailakan tärveltymätön sielu kärsii elämyksettömyydestä?

Kyseisessä siedätyshoidossa on haastetta myös – ja ehkä nimenomaan sekä erityisesti – sosiofoobikkominälleni, joka mieluiten hautautuisi sohvan syleilyyn ja tilaisi safkatkin kotiin vailla inhimillistä kanssakäymistä. Kiihkeästi unelmoi tuo sisäinen sabotööri siitä, miten joku päivä vielä voi tilata kaiken netistä ja ruksata tilauksesta kohdan: ”Jättäkää lähetys oven eteen ja poistukaa."

Työn alla on nyt sitten vähän isompi rooli kevääksi, ja kesällekin tuli jo lupauduttua yhteen ainakin alustavasti – ja syksylle aion ainakin yhden proggiksen ahtaa, jos en kahta. 

Tämä kesän rooli tosin on sen verran pienempi, että jätin varauksen: jos jotain mellevämpää tulee vastaan, saatan loikata eri tuotantoon. Mutta toisaalta kevään ja kesän ajallehan oli jo valmiiksi tiedossa myös ohjauksellisempaa duunailua, joten aikataulut saattavat hieman ryssiintyä jos kesällekin vielä löytyisi keskeisempää roolia.

Yhtäältä tuokin suven judanssi on sellainen, että vaikka reploja ei erityisen paljon ole – niitä on ripoteltu harvakseltaan sinne tänne – niin lava-aikaa kuitenkin on, no, enemmän kuin tässä viimeisimmässä, josta vielä muutama esitys on ekstrattu tämän kuun lopulle. Eikä ole kauaakaan siitä kun jollekulle tulin sanoneeksi, että olisi mielenkiintoista kokeilla mitä on olla lavalla koko esitys ilman ainuttakaan repliikkiä. Tämä kesän rooli on vähän sinne päin. 

Ja yhtäältä olen sillä lailla fatalisti, että jos pyydetään joihinkin ihan uusiin ympyröihin, eli siis vaikkapa työryhmään joka on uppo-outo, on sinne syytä mennä. Universumi se siellä punoo juoniaan, ja täytyy käydä katsomassa millaisista punoksista on kyse.

Viime vuonna, ja ehkä edellisenäkin, tuli tosin torpattua noitakin mahdollisuuksia – mutta kyllähän tässä vuosien varrella on pitänyt myös opetella sanomaan ei, koskapa lopulta kuviot alkavat toistaa itseään ja löydät itsesi tekemästä aina samoja asioita hyvin pienillä modifikaatioilla. Ei sovellu allekirjoittaneelle semmoinen liukuhihnailu. Jos pitää valita tutun ja turvallisen tahi uuden ja jännittävän välillä, meikä valitsee jälkimmäisen. Ja koko ajanhan noita valintoja eteen tulee. Which is nice. Ei tiedä mistä sitä itsensä taas löytää ihminen.