tiistaina, helmikuuta 26, 2013

Roskaa Saunalahdella

Sehän oli tavallaan ihan kätevää, että puhelinliittymän lisäksi sai myös spostiosoitteen. Ei niin että tuota juuri olisin käyttänyt, mutta joissain tilanteissa ihan hyödykäs.

Vaan sitten emoyhtiö Elisa päätti myydä nuo postiosoitteet suomalaisille roskapostittajille. Kiitti! Tämän jälkeen on postia riittänyt. Semmoiset oikeat postit pitää käydä silloin tällöin siivilöimässä kaiken skeidan joukosta, ja enää ei ihan pikkusiivilä riitä.

Oi, mitä kaikkia tilaisuuksia olenkaan sivuuttanut kylmästi ja tunteettomasti: olisi pikavippiä ja kalsaria, sukkaa ja hokkuspokkushoitoja naistentauteihin (tai jotain, en kyllä kauhean tarkkaan syynännyt, sori), arvontoja, ties mitä alennuksia! Kaikkea mitä jokainen herkeämättä tarvitsee kokeakseen elävänsä. Ja ihan suomeksi, kiva!

Tämähän on sinänsä uutiseksi vanhentunutta, mutta viimeisin tarkistuskäynti oli jo sellainen maanvyöry, että voisin vähitellen ruveta harkitsemaan liittymän siirtämistä jonkun toisen firman kontolle. Että tosiaan, kiitos. Kyllä pisnes on hiano juttu – niin ajatellaan asiakkaan parasta aina.

perjantaina, helmikuuta 22, 2013

Arpahevosta niskaan

Tässä hepanlihakeskustelussa tuikkasi silmään eräs syyllistävä trendi: "Mitäs ostatte safkanne mahdollisimman halvalla? Ei silloin voi tietää mitä saa".

Miten sitten pitäisi ostaa? Mahdollisimman kallistako? Onko kallis yhtä kuin laadukas? Tietääkö silloin mitä ostaa?

Eikö olekin niin, että moni bulkkituote on ihan samaa kamaa kuin se merkkituotekin? Samasta tuotantolaitoksesta, eri pakkauksessa, eri hinnalla.

Valitettavasti kaupankäyntiin tuntuu kuuluvan asiakkaan kusetus, siinä kuin alkutuottajienkin. Pakkauskoot tehdään hämääviksi, hintaa hilataan sivuseikoilla ylöspäin, raaka-aineita lantrataan, veroja kierretään – kate maksimoidaan, ja maksimia koitetaan saada aina vain ylemmäs.

Minunko vikani se on? Minä haluan vain saada omat rahat riittämään elämiseen. Totta kai minä ostan halvemmalla mieluummin kuin kalliimmalla – jokainen tekee niin. Eettisen vastuun lykkääminen kuluttajalle on kusetuksen finalisointia, ja kun sen tekee kuluttaja itse, ollaan aivopesun luvatussa maassa.

Kysymys kuuluu: onko jalostus- ja loppumyyntiportaiden aivan pakko nostaa sitä katetta hillitömyyksiin? Onko? Pahan päivän varalleko ne sitä tekevät? Altruismistaan? Ja miten tähän yhtälöön liittyy vanha slogan: "Ei se ole tyhmä joka pyytää, vaan se joka maksaa"?

torstaina, helmikuuta 21, 2013

Tätä te haluutte.

Täytinpä huvikseni Netflixin palautekyselyn. Huhhuh. Aikovatko oikeasti saada noilla kysymyksillä jotain selvyyttä siihen mitä pitäisi palvelun suhteen tehdä? Aika moneen "tarkentavaan" kysymykseen jouduin kertomaan, mikä mättää kyseisessä gallupissa, ja mitenkä kyseinen kysymys ei ole millään lailla relevantti minkään asian suhteen.

Että jos jatkossa Netlixin gallupkäytäntö (edes) muuttuu, saatte kiittää minua. Ihan kuin siitäkin saatte, että Dansken nettipankki pistetään tässä kevään aikana uusiksi. Meikäläisen aloite, nimittäin. (Ei, en tietenkään usko että kukaan muu olisi epäkohdista maininnut.)

Mutta takaisin videopalveluun, ja sen alustan esanssiin. Laajennetaan vähän. En ole toistaiseksi nähnyt ainuttakaa tilauspalvelua, jossa ei jokin asia mättäisi. Käytössä on ollut Viaplay, Voddler, TV-Kaista, HBO, iTunes, CMore ja Netflix.

Noista pudotan

tiistaina, helmikuuta 19, 2013

Irti ruumiista

Ei ole sinänsä fiksua videoida itseään juoksemassa, tai pelaamassa kössiä – siis jos haluaa säästää itseään kivuliailta naamapalmuilta.

"Mitä toi pelle tekee?" "Miksei jalka nouse?" "Miksi köpöttelet siinä?" "Älä kramppaa tolleen!"

Ei kohota tuntemuksia taltioiden katsominen, ei. Mutta jos itseään kohtaan haluaa olla hienotunteinen, voi oikeastaan saman tien lopettaa treenaamisen.

Vaikka kuinka kokisi tarkkaan havainnoivansa mitä kroppa tekee, siihen ei pysty ilman tiettyä ekstraperseptionaalista näkökulmaa. Miten vääristynyt onkaan minäkuva, niilläkin (ja varsinkin ehkä juuri niillä) jotka kuvittelevat että kroppa on täysin hallussa.

Aika monta lihaskuntotreenin klappialuetta bongasin noin sekunnissa – alueita joista toki olin "tietoinen", mutta joita siitä huolimatta olen ignoroinut. Tai sanotaanko että en ole ryhtynyt tarvittaviin toimiin. Josko nyt sitten ruvettaisiin hankkimaan sitä ketteryyttä joka niiin kirkkaasti loistaa poissaolollaan? Herramunjee mikä vaari.

maanantaina, helmikuuta 18, 2013

Hiljaista tietoa. Siis hiljaista, kiitos.

Meikäläinenhän aina toisinaan parviälyilee kirjastoissa. Yhdessä noista oli yhteen aikaan duunissa eräs tolkuttoman äänekäs yleisönpalvelija, joka ei siis ollut juuri koskaan hiljaa, ja volyymi oli valtaisa. Kerran jos toisenkin kiristelin hampaitani hyllyvälikössä ja haudoin murhasuunnitelmia.

Mutta viimeksi kun kävin kyseisessä biblioteekissä, ihmettelin taivaallista hiljaisuutta – joka enimmäkseen on läsnä kaikissa kirjastoissa, mutta johon tuolla olin tottunut vain kun kyseinen henkilö ei ollut duunissa. "Tuo ihminen on täällä paikalla," totesin, "muttei puhu mitään. Koko aikana. Perin merkillistä."

Olisiko joku vihdoin maininnut hänelle, että kirjastojen esanssiin kuuluu hiljaisuus? Että informaatiotulvan suodattaminen vaatii melkoista ponnistelua, jos vieressä (tai salin toiselta puolelta selkeästi kumajavana) joku kailottaa ohjeita joistain perin triviaaleista judansseista, jotka eivät sattumoisin mitenkään liity lehteiltävään aineistoon.

Vaikka olinkin kovin, kovin iloinen yllättävästä käänteestä, jostain syystä jotain tuntui myös olevan rikki. Tuo ihminen ei enää saanut toimia itselleen luontaisella tavalla. Häntä oli rajoitettu. Oliko menossa mykkäkoulu? Lannistetun persoonallisuuden ilmentymä? Minä jos kuka tiedän miltä tuntuu kun ei saa olla oma itsensä. Oliko tässä havaittavissa Pyrrhoksen voitto?

Voi tietysti olla, että hänelle oli vain tehty nielurisaleikkaus, ja sama jöö jatkuu seuraavalla kerralla. Olenko sitten helpottunut siitä, että henkilökohtaisuuksiin ei oltukaan menty? Veikkaan, etten. Kyllä ihmisten pitää ymmärtää missä on syytä olla jotain muuta kuin itsensä.

sunnuntaina, helmikuuta 17, 2013

Miksei blogailu maita?

Sanotaan, että jos on joku ongelma, se kannattaa kirjoittaa paperin ylälaitaan kysymyksen muotoon, ja sitten täyttää loppu paperi koittamalla vastata tuohon kysymykseen – ja lopulta vastaus valkenee ytimekkäänä & kirkkaana! Joten sovitaan että tämä on paperi.

Kuten koko kansa on epäilemättä pannut merkille – muttei huomaavaisuussyistä ole ruvennut supisemaan asiasta – Kasbachissa on ollut melko hiljaista. Jokainen blogaaja havahtuu jossain välissä siihen, että mitään asiaa ei yhtäkkiä enää tuntuisi olevan, että mitäs hittoa.

Aiheethan maailmasta eivät lopu, mutta ehkä loppuu usko siihen, että sillä kirjoittamisella olisi mitään… suuntaa? syytä? kaikupohjaa? Epäilys on ponteva kompastuskivi, josta tulee niinkin voimallinen sillä, että siitä ei varsin saa otetta.

Monikin asia on hiertänyt

perjantaina, helmikuuta 15, 2013

Menttaalinyrjähdyksiä

Au. Rupesin ihan tehokkuuden nimissä pitämään listoja – akustisella kynä & paperi -käyttöjärjestelmällä, joka omalla arkaaisella tavallaan on kuitenkin kaikkein nopein systeemi. Päässä kun helposti – toisiinsä törmäillen – pyörii kymmeniä asioita tietoisen ja tiedostamattoman pintavesissä pärskien, ja välimuistiin mahtuu kuitenkin kerrallaan vain se seitsemän artikkelia. Siellä hukuttelevat toisiaan olennaiset ja vähemmän tärkeät niin että loiske käy.

Ajukopassa tapahtuikin hyvin lyhyessä ajassa tietty helpottunut henkäys, tilantuntu valtasi ohimolohkot. Maailmaan ilmaantui järjestys kera jämptiyden.

Mutta koskapa en vuosiin ole kirjoittanut pännää käyttäen jatkuvalla syötöllä (kun tuota tungosta sai varsinkin alkuun setviä ihan koko ajan – siis jumankauta on ajatus kerkeä, meinaan), seuraus kyseisestä skripturoinnista on luonnollisestikin jännetuppitulehdus.

En taida nyt ainakaan viikkoon käydä kössäämässä, kun kahvikupin kallistus jo kääntää sanan säilää ranteessa… Mutta tolkun toiminta vaatii omat uhrinsa, kai. Kasvukipuja.

Eikä tuo listojen käyttö ole ihan vielä joka soluun asti ehtinyt. Esimerkiksi niiden jälkikäteinen syynäily tuppaa unohtumaan, ja myöskään aktioon singahtaminen ei ole ihan räjähdysaltteinta – kun asioita toden totta on jäänyt nurkkiin nuohottaviksi. Kesken on myös listojen selkiyttäminen eri työvaiheisiin… Niin, hektinen, kirjoitanpa tuonkin nyt heti muistiin. Au.

Mutta siis että tässä tulee samalla pidettyä aivoriihtä käynnissä – avattua horisontteja äkkivääriin suuntiin – kun rustaa talteen ihan kaikki aivojen rusahdukset. Tulee selkiytettyä konsepteja ja hypittyä konventionaalisen, rajoittuneen, nysväilyajattelun ulkopuolelle. Melkoiseen liitoon pääsee toisinaan kun vetreytyy harmaa massa, kaiken sälän alla maattuaan.

Kvanttiajattelua, sanoisi tuotteistaja, vain lievästi todellisuutta muokaten. Nettoaisi tuhansia tukaatteja omalla "vallankumouksellisella" kvanttilehtiömetodillaan. Patentti olisi jo vetämässä, ja nettisivulla lukisi: "But wait, there's more!"