tiistai 30. lokakuuta 2012

Jälleen yksien lumevaalien jälkeen

Kuten jokainen tietää, demokratia tarkoittaa joukkojen valtaa. Meidän niemellä näitä joukkoja ovat puolueet, jotka kahmivat (automaattisesti) itselleen masinointitukea sitä enemmän, mitä suurempia ovat.

Mitä enemmän masinointitukea puolueilla on, sitä enemmän niillä on valtaa. Mitä enemmän niillä on valtaa, sitä kernaammin äänestäjät heille äänensä antavat. Eivät paremmastakaan ymmärrä. Luulevat, ettei vaihtoehtoja ole.

Puolueiden edustajat voivat vaalilupauksissaan maalailla mitä paratiiseja tahansa, mutta päätöksentekotilanteissa puhuu puolue, ei yksilö. Ja puolueet puhuvat eturyhmiensä suilla.

Täällä landella valinnanvara näytti olevan täysin noiden suurimpien kabaalien hallussa, joten oli myöskin hyödytöntä äänestää. Ei ollut Muutos2011 valittavissa, eikähän tuolla possella ole vielä minkäänlaista vipuvoimaakaan. Kohti kansanvaltaa ei siis olla menossa, vaan pitäydytään hyvävelijärjestelmässä.

Joten nyt kun kovasti syyllistetään meitä nukkuvia, kannattaisi kääntää katseet siihen, mistä ihmiset haluavat äänestää: asioista, ei tyhjistä lupauksista. Kansanvalta ei ole puolueiden valtaa. Se ei ole alueosuuskauppojen valtaa. Se ei ole virkamiesten valtaa. Se ei ole budjetin debet taikka kredit. Kansanvalta on sitä, että kansalaiset saavat vaikuttaa itseään hotsittaviin asioihin.

Sitä me emme saa tehdä. Me saamme äänestää kumileimasimia, jotka valituksi tultuaan ryhtyvät tekemään kaikkensa, jotta tulisivat valituiksi seuraavankin kerran. Minua sellainen ei huvita.

tiistai 23. lokakuuta 2012

Steitmenttejä näköalattomuuksista

Kaksi asiaa: Estelle ja Kataisen "puukottaja". Aloitetaan jälkimmäisestä.

Jo eilen tapaus vaikutti epämääräisestä uutisoinnista huolimatta ihan muulta kuin minä se otsikoitiin, ja tänään on jo saatu luettavaksi, mitä puukon kanssa paikalle tullut tyyppi oikeasti sanoi.

"Voisitko sinä lopettaa minut?"

Avuttomuuden ilmaus, jonka jatko voisi kuulua "…koska niinhän sä teet joka tapauksessa masinoimalla kurjuuden maksimointia."

En kuulu varsin köyhälistöön, joten en tiedä millainen on nykyään tuilla elävien todellisuus. Sen tiedän mitä näköalattomuus

lauantai 20. lokakuuta 2012

Loppumattomien valintojen suossa

Että Netflix? No, hetihän minä sen hommasin, kun nimittäin kätevästi olin Spotifyn premiäärijäsen (eli maksan kympin kuussa siitä etten kuuntele juuri koskaan mitään) ja sain siten koko loppuvuoden ilmaiseksi – ja senkin jälkeen hirmu läjä leffoja maksaa vähemmän kuin se Spotify (oletettavasti ihan yhtä kustannustehokkaalla ignoroinnilla).

Runsaudenpulaa! Aivan liikaa leffoja ja sarjoja.

Muttei kuitenkaan kaikkia maailmassa koskaan tehtyjä, joten aivan liian vähän. Minä haluan katsoa koska vain mitä tahansa, enkä vain rajattua (joskin rajattoman näköistä) valikoimaa. Miten niin ei ole mahdollista kun levitysyhtiöt vartioivat oikeuksiaan? Mutku mä haluun!

Ainuttakaan kokonaista leffaa en kuitenkaan

perjantai 19. lokakuuta 2012

"Niettä mitäettä?" -hetki

Noita puun takaa päin näköä mätkähtäviä kulminaatiohetkiä sattuu eteen onneksi melko harvoin, koskapa niillä on tapana kääntää maailmanjärjestys – hyvin epätodellisesti ja epäuskottavasti – täysin ympäri. Melko moneen kertaan ja monella tavalla sai poliisisetä väitteensä "Ajat sitten autoa joka ei ole rekisteröity sulle" muotoilla ennen kuin ymmärsin mitä oli tolkuttavinaan.

Ihan sujuvasti olen vuoden ajan vakuutuksia ja autoveroja maksellut – katsastamassakin on käyty – mutta jostain syystä biili on edelleen rekisteröitynä liikkeelle jolta sen ostin. Asian laita ei mennyt millään jakeluun tuossa illalla, eikä se mene vieläkään, mutta jokatap, katsastuskonttorille on suunnattava tänään jos haluaa että kilvet eivät lähde kävelemään.

Miten helvetissä tämä näin on mennyt? Enkö muka ole käynyt siirtämässä tuota omiin nimiini? Ei ole mitään muistikuvaa mistään, mutta ei tuo nyt aivan ensimmäinen ostettu autokaan kyllä ole. Ja miten omistajavaihdos on kulkeutunut kaikkiin muihin tiedostoihin mutta ei tuonne? ...Missähän se luovutusosa taas mahtaa majailla?

Ei ihme että viime aikoina on ollut tapana herätä keskellä yötä parin tunnin goisimisen jälkeen – ihan niin kuin aina kun tuntuu että maailma on jotenkin sijoiltaan eikä todellisuus vastaa päänsisältöä. Kiroiluttaa tämmöinen.

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Hokkuspokkusvälistävetoa

Himputin jumpe, totesin kun vilkaisin kohtapuoliin erääntyväksi pamahtanutta laskua. Onko ajoneuvovero ennen ollut noin pihkanan kallis?

No, eipä ole, saatoin pienen googlailun jälkeen todeta. Sitä on hillitysti nostettu vain noin 25% kertarysäyksellä, eli ihan säällisesti – varsinkin siihen nähden, että kyseessä on tuollainen "ilmastonmuutoksen" nimellä kulkevan verukkeen ilmentymä.

Jeah, lisää vain tällaisia fiktiivis-konkreettisia hömppälaskuja, joidenka suhteen ei vain ole valinnan mahdollisuutta. Innolla odotan milloin tulee jotain homeopatiaperusteisia vetreysveroja, vaikkapa. 

Ai, mutta sieltähän on jo valmiiksi lankeamassa hetikohta tuo haja-asutusalueiden jätevesiratkaisu"päivitys", jolla saadaan nyhdettyä myöskin täysin kosmeettisilla perusteilla rahaa niin, että kyseistä toimenpidettä ei voi välttää. Ja kun korvaavaa systeemiä ei ole tokikaan suunniteltu loppuun saakka, vaan laitteet hajoilevat säännöllisen epäsäännöllisesti… sampo on keksitty, jälleen kerran.

maanantai 15. lokakuuta 2012

Venähdyksiä todellisuudessa

Hähä. Hä. Tiäntynki. Juuri kun tuo käsi on vihdoin vertymässä siihen kuntoon, että voi ruveta kunnolla treenaamaan, herään aamuviideltä siihen, että vastapuolen lapa on täysin jumissa.

Siinä unenpöpperössä piti tietysti ensin tunnustella josko meneillään oli sydänkohtaus tahi keuhkon kasaan painuminen, mutta lopulta taivuin DOMS:iin diagnoosina. Joskaan tuossa kohtaa en ollut kuullutkaan moisesta, satuinpahan herättyäni vain passelisti törmäämään käsitteeseen.

Jätinkö sitten reenit väliin? No en todellakaan. Aika nopeasti kyllästyin siihen joka-toinen-päivä-lepoa-meininkiin, joka lähinnä ryydytti viimeisenkin tarmokipinän. Juuri tuota venähtänyttä lihasta vähän koitin varoa, mutta miten onnistuneesti – se selvinnee huomenna.

Kyllä on vaivaista tämä meikäläisen urhottelu, vaan näillä mennään. No rest for the wicked, vaikka mikä olisi.

---

Ai niin, ajankohtaiskatsaus: en jaksa uskoa enää yhtäkään terveysuutista jonka yhteydessä haastatellaan jotakuta THL:stä. Nyt halutaan ihmiset flunssarokotukseen – laitos pelkää että 1000 ihmistä kuolee muuten. Flunssaan? Tasan tuhat, vai?

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos pelkää, että kun ihmiset pelkäävät narkolepsiaa, he kuolevat sen takia. Se on se pelon kierre. Ja media elää pelosta.

Ehkä turhat rokotukset ovat tehneet pöpöistä niin ärhäköitä että koituvat nykyään kuolemaksi, mutta pientä liiottelun makua olen havaitsevinani taas kerran.

sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Maailman pelottavin pastissi

Antakaas kun selostan. Siis kuusivuotiaan mielestä tämä oli jopa pelottavampaa kuin Hello hello hello. 

Siinä odottelet että varmaan se Erkki Liikanen taas jotain hassua tekee, niin eikös yhtäkkiä hermot pirstaleina pidäkin mennä sohvan taa piiloon maailmaa paraikaa valtaavalta pahuudelta:

Puoleen neljännettäkymmenettä vuotta en sitten tullut tarkistaneeksi notta mitenkä pelottavasta performanssista oikeasti oli kyse. Saw:n, Hostelin, Manaajan ja vastaavien karaisemana en enää toistamiseen joutunut pakenemaan kokemusta, vaan kykenin kylmän analyyttisesti havainnoimaan millä keinoin kauhu oli aiheutettu.

Huomaan traumakokemuksille tyypillisesti muistaneeni asioita väärin: ensinnäkään väriefektejä ei tehty valoilla vaan pöydästä keyaamalla, ja toisekseen biisin nimi ei ollut Paholaisnainen vaan Piru mieheks (tuohon väärinmuistamiseen kiteytyy ehkä useampiakin patoumia).

Kyökkipsykologina pystyn myös vasta nyt yhdistämään Irina Milanin sekä nimen että ulkonäön Milla Magiaan – ja noituushan siis on sangen pirullista toimintaa, kuten jokainen päiväkerhossa mustilla enkeleillä peloteltu tietää – ja jo pelkkä sana: "piru" aiheutti sellaisen olon kuin kyseinen mielikuvitushahmo olisi läsnä (sanamagiaa tämä, muuten).

Ja tätä en ollenkaan tiennyt: Irina oli tehnyt kyseisen biisin sanat Cliff Richardin Devil Woman -viisun… öh, "käännöksenä". "Originaaliin" törmäsin vasta jokunen vuosi myöhemmin velipojan kasetilla, yhdistämättä sitä mitenkään tuohon kauhukokemukseen, jota parhaani mukaan olen siitedes koittanut unohtaa. 

Ei ihan yhtä pelottavaa. Eivät osanneet engelsmannivideoteknikot keyata vissiin, eikä Cliffin – mahdollisesti maailman parasta –  ääntä oltu muilattu epäinhimillisen sähköiseksi kertsissä.

Itse asiassa Irinallakin on kyllä melko lailla hyvä ääni, nyt kun tuota uskaltaa jo kuunnella. Aika heviä matskua kyllä.

perjantai 12. lokakuuta 2012

Piano pena di pianoforte

Alkaa palailla mieleen miksi vihasin pianonsoittoa skidinä. Ja kitaran-. Ja miksen lopultakaan opetellut viulua, enkä haitariakaan. Ja miksi rumpujen soitto on jäänyt vähän tiäks mielikuvaharjoitusten visioimiseksi lopulta, ja kannut löytyvät eri puolilta kämppää.

Jokaiseen soittimeen liittyy nimittäin omanlaisensa kipu. Jos vaikkapa kilkuttaa pianolla 24 minuuttia päivässä skaaloja – ninq allekirjoittanut nykyään –, siinä joutuu pitämään itsensä staattisehkossa asennossa tuon ajan, ja samaan aikaan tuo asento kuitenkin muuttuu pikkiriikkisen jokaisella nuotilla.

Seuraa epämääräistä kipua – mm. tuonne lapaluiden välimaastoon – joka sabotoi jokaisen vasaranlyönnin viimeistään neljännestä asteikosta lähtien. Eikä nykyään ole edes käytössä oikea piano, vaan paljon kevyemmin soitettava kiippari – ja takana paaa.aaaljon soittamista, minkä luulisi tehneen immuuniksi. Ei ole tehnyt.

Meinaan vaan että

sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Putkinäköepisodien jälkeen, tai välissä

Eipä reteetä: aivoihin mahtuu taas muutakin kuin teatterintekoa – hetken ajan. Kumma miten sitä obsessoituu ihminen kun on sellainen kausi. Pari viikkoa meni siinä kun ajatteli pelkästään auditiivisesti, ja pari viikkoa ennen sitä lähinnä luminäärisen (Mitä? Ettei ole sana? On se.) projektiilin* ilmentymänä.

Käsikin alkaa vähitellen toimia. Vähitellen. Ei tuolla vieläkään varsin repiviä liikkeitä voi tehdä, mutta voinen vähitellen palata rivakampaan treenitahtiin. Ja skaalojakin voi soitella ihan molemmilla käsillä.

Harmi vain että jatkuvasti hajoavat tuolit alta. Universomolla on taas jotain kerrottavaa, mutta minä en vielä jummarra mitä. Ensin hajosi toimistotuolista pyörä, ja sitten kun korvasin sen [tuolin – ei ole ehtinyt pyöräkauppaa metsästellä] rumpupallilla, siitä väsähti tuo… en minä tiedä miksi sitä kutsutaan, mutta tuo judanssi jossa on reikiä joiden avulla voi määrittää istuimen korkeuden… No, ei voi määrittää enää.

Nyt alla on kevyemmän kaliiberin toimistotuoli, jota ei enää saa tarpeeksi korkealle, ja tuota kiipparia taas ei saa alemmas. Niin tulee lapsuusajat mieleen.

Paitsi että saahan tuon alemmas, koskettimiston. Tuossa vieressä lojuu toinen jalusta. Kolmaskin jossain taitaa jouten jäpittää. Voi näitä aivoja.

Oli muuten sikäli