lauantaina, heinäkuuta 30, 2011

Interluudi: autollani on asiaa

Universumi taas päätti käyttää autoani mediumina; sillä on jämptinä tendenssinä hajota (siis autolla, ei universumilla – jollei renun pellin alla sitten uinu musta aukko, mikä saattaa kyllä hyvinkin olla mahdollista) aina siinä vaiheessa kun henkilökohtainen talous näyttää tasoittuvan.

Ei mitään isompaa remppaa ole tiedossa, (kai), huoli pois, mutta jotain pientä taas vaihteeksi. Nimittäin mittaristoon ilmaantui disko. Öljynpaine-, -taso-, ja lämpöanturin valot rupesivat skitsoilemaan jotain. Luulen tietäväni mistä on kyse, mutta kelataanpa vähän taaksepäin.

Viikko pari sitten onnistui joku hasardijänis juoksemaan alle niin, että en ehtinyt tehdä yhtikäs mitään. Jalkaakin nostin kaasulta vasta sitten kun tilanne oli jo ohi.

Pari päivää myöhemmin huomasin etupuskurista irronneen jänönmittaisen palan. Ja eilen sitten alkoivat vilkkua varoitusvalot. Sikäli ihan hyvä, että alkoivat, koskapa öljytikku näytti vajaata – mitä en olisi tullut tarkistaneeksi.

Vilkunta ei kuitenkaan lakannut nesteen lisäyksen jälkeen.

Tuon satunnais-stroboilun alkamisen jälkeen panin merkille moottoritilan alla roikkuneen johdonpätkän – joka oletettavasti aiheutti tuon diskoilmiön. En jaksaisi taas mennä korjaamolle, joten ajattelin vain poimia tuon piuhanpätkän laahaamasta jahka kotiin pääsisin ja moottori olisi jäähtynyt – sitä kun piti kurotella juurikin moottoritilan läpi.

Tosin sitä ei enää ollut siellä siinä vaiheessa kun sitä rupesin syynäämään – jonnekin oli pudonnut matkalle. En tiedä mistä mihin sen pitäisi kulkea, mutta oletan ettei mitään krusiaalimpaa ödeemaa ole odotettavissa. Valot vain kirkuvat piuhan ottaessa maakosketusta. Tai siis, enää eivät rieku kun ei ole mitään, khem, maadoitusongelmaakaan.

Mutta tuo universumin mediavalinta: jostain syystä jotain jupinaa ilmaantuu aina nimenomaan talouden uhatessa tasapainottumisella. Jos vehiikkelistä ei inherenttiä potentiaalia löydy, otetaan käyttöön ulkoiset voimat: jänis, kettu, järjettömän korkeaksi jätetty salaojaputken päällinen tai huomiokykynsä äkkiä kadottanut kanssa-autoilija (tämä on tapahtunut kahdesti). Osa noista ex tempore -tyyppisistä vikaantumisista aiheuttaa uinuvia, salakavalia vikoja, joihin törmää vasta määräämättömän ajan kuluttua.

Mutta että mikä se varsinainen viesti on? Se, jota kovasti koitetaan takoa kalloon. "Älä hyvä ihminen tasapainota talouttasi; materiaalinen turvallisuus on siis tiätsä niin passé"? Vai jotain ihan muuta? Miksei sitä viestiä voi toimittaa vähän vähemmän turhauttavilla keinoilla? Sanoa vaikka ihan suoraan? En minä mikään autokuiskaaja ole, eikä se selvästikään ole ihmis-.

torstaina, heinäkuuta 28, 2011

Aikaa ah niin rajallisesti

Teatterituotoksen loppurypistys alkaa taas viedä tilaa kaikelta muulta tekemiseltä. Ensi-iltaan on kuukausi, ja sen jälkeen tahkotaan pari kuukautta esityksiä.

Energiaa ei juuri riitä muuhun kuin produktion loppuun saattamiseen. Tällaisina kausina on tapana pudottaa muut rutiinit alta pois – ja niiden uudelleenkäynnistäminen vaatii sitten polkemista kun kone on uinunut riittävän pitkään.

Jotkut sinänsä hyvinkin viihdyttävät kuviot on aiemmissa rykäyksissä valitettavasti pudonneet kokonaan pois; toivottavasti tällä kerralla ei niin kovin moni jää matkan varrelle.

Ajattelin pitää kiinni ainakin aamusivujen kirjoittamisesta; on kivaa kun ajatukset eivät ole kovin solmussa, vaan siistillä kerällä.

Blogaaminen kylläkin vähentynee väistämättä kun ei ole sillai tarpeeksi tilaa märehtiä asioita – ja juuri kun melkein sain kiinni päivittäisestä postausrytmistä. Täytyy silti pitää tatsia yllä jonkinmoisella taajuudella, jahka saa jotain hahmoa aihelmiinsa tämä.

Kuntoa täytyy myös muistaa pitää yllä. Toki näyttämölläoleminenkin sitä kannattelee, mutta sitä mukavampi niitäkin kuvioita on tehdä mitä enemmän on ylimääräisiä paukkuja. On se merkillinen tuo kroppa: sitä pitää muistaa veivata käyntiin jatkuvasti.

Bänditouhuthan jatkuvat myös, kun juuri hetikohta aletaan olla keikkakunnossa. Elämä taitaa tulla pyörimään kaikenlaisen esiintymistoiminnan ympärillä seuraavat kuukaudet. Yhtäältä ajattelinkin blogahdella vähän esiintymisvietin kieppeiltä (jahka siis jotain tolkkua ajatuksiin tulee).

maanantaina, heinäkuuta 25, 2011

Pimiää. Ei näje mitn.

Ja taas on sähköt poikki. Ukkosesta ei tällä kertaa ole tietokaan, mutta virta ei virtaa. Tarkistin pääsulakkeen, mutta siellä ei näyttäisi olevan mitään vikaa. Hauskaahan tässä on tietystikin se, että tapahtuma valitsi hetkekseen iltayhdentoista jälkeisen ajan. Ja taas saa miettiä onko ongelma laajempi, vai menikö jostain syystä oma lyhyt piuhanpätkäni poikki.

Enää ei juuri näe mitään. Sen puolesta voisi mennä nukkumaan, mutta nyt ei tietysti toimi tuokaan cpap-laite, joka siis helpottaa apneallisen hapenkulkua. Eikä tuohon ilmapatjaan, jolla nukun niin kauan kuin tuolla ylhäällä on löylylämpötilat, saa lisää ilmaa, sähkökäyttöinen kun on. Onpahan pehmeä ainakin.

Ei viitsisi Fortumillekaan soittaa. Missä se mokkula on? Voisi netistä koittaa tarkistaa josko täällä olisi joku laajempi katko tiedossa, ja voisi siis olettaa että asialle tehdäänkin jotain. Ikävämpi on painua höyhensaarille, ja herätessään todeta pakastimen sulaneen.

Ach, miksi meidän on pitänyt tehdä itsestämme näin riippuvaisia sähköstä?

"Vikailmoitusnumeromme on 0800 1 95011. Numeroon kannattaa soittaa vain hätätapauksessa tai jos tiedät vian aiheuttajan." Mikä helvetin ohjeistus tuo on? Jos tietäisin mistä on kyse, ei tarvitsisi varmaan soitella. Ja hätätapaus tarkoittaa mitä? Sydänkohtausta?

Ok, täällä siis on vika jossain. Arviolta menee kaksi tuntia, ja vianrajaus on menossa. Kertoi automaatti. Käyhän se noinkin tietysti. Mutta siltikin tuo vikailmoitusnumeron käyttöohjeistus on jokseenkin omituinen. Hetken aikaa tosiaan harkitsin jättäväni soittamatta, ja silloin olisin edelleen samassa epätietoisuuden tilassa kuin tätä kirjoitusta aloittaessani.

Aggregaatti pitäisi olla tällaisia tilanteita varten. Tai oma tuulimylly. Tai hillittömän kokoinen ups, joka varastoisi virtaa nimpal kauhiaste. Voi tätä elämää.

sunnuntaina, heinäkuuta 24, 2011

Palamaton jääkaappi

Äh, tämä on taas tätä sarjaa: huomaan monitulkintaisen kirjoituksen, ja päätän heti naljailla siitä täällä. En minä tälle mitään voi! Jonkun täytyy kantaa huolta kansamme kielenhuollollisesta tulevaisuudesta, notteivät tulevat sukupolvet löydä itseään tilanteesta, jossa kukaan ei ymmärrä ketään. Mitenpä viestit sitten, kun kaikki vain sönkkäävät sekavia?

Helteellä jääkaapin ja pakastimen moottorit käyvät kovilla kierroksilla. Imuroi pöly pois koneen takana olevasta jäähdytysputkistosta, jotta se ei syty palamaan. Kone jäähdyttää silloin tehokkaammin.

M'olen kanssa huomannu ton, että sillon ku toi jäkis ei pala, ni täytyy sanoo et safkat pysyy paljon paremmin viileenä.

Pitäisikö pitäisi-sana kieltää

Pitäisi. Valitettavasti sana vain on mutku-/sitkujohdannainen. Pitäisi saada tuokin tuosta jollekin holtille, mutku just nyt ei; sitku sattuu semmonen sauma, niin... juu, kyllä niimpal pitäis.

Miten paljon sitä tulee itseparkaa rasitettua pitäisi-ajatuksilla! Kenen mielestä pitäisi? Kenen elämää tässä tulee eläneeksi?

Jos lakkaisi ajattelemasta pitäisi-ajatuksia, niin millä ne korvaisi? Voisi-ajatuksilla? Mitäpä jos vaihtaa konditionaalin ihan vaan poiesseen, ja toteaa, että "pittääpä tuota justiinsa nyttenniin hoiella tuo homma tuosta lojumasta" ja siihen ajatukseen sisältyisi automaattisesti kinesteettinen toiminta. Olisi jotenkin olemassa psykosomaattinen yhteys, että heti kun tulisi mieleen tuommoinen, niin sitten tekisi yhtäkkiä sen.

Aika monta konditionaalia taisi mahtua edelliseen kappaleeseen. En uskalla laskea.

Entäpä jos vaihtaisi paradigmaa: "tippuuko taivas niskaan jos jätän tekemättä tämän joka muka pitäisi tehdä"? Harmi vain, että nuo pitäisi-ajatukset ovat sangen sinnikkäitä luonnoltaan. Onko olemassa ihmisiä, jotka eivät joudu moisen itsesyyllistämisen valtaan koskaan? Miten ovat nuo sankarit päässeet nirvaattisen tilaansa? Ruojat.

Ja sitten sana on vielä samaa juurta kuin pitää-verbi. Tuosta en kyllä pidä. Pitäisikö?

lauantaina, heinäkuuta 23, 2011

Ikuisia harjoittelijoita

Harjoituksista toisiin ja kolmansiin harjoituksiin rientäessä tuli mieleen jonkun selfhelppaajan motto: "Life is not a dress rehearsal". Olen eri mieltä tuon tokaisun kanssa. Päivästä toiseen me
  • tälläydymme odotusten mukaiseen kuosiin
  • puhumme toisten meille syöttämiä ajatuksia
  • toimimme niinkuin meitä on opastettu toimimaan
  • pyrimme tekemään vaikutuksen
  • odotamme kiitosta vaikka minkälaista käytöstä olisimme osoittaneet.

...Ai juu, mutta että pitääkö elämän olla tuollaista? Kappas, että kompastuin taas omaan nokkeluuteeni, joka olikin vain matalamielisyyttä.

Sikäli olemme kyllä ikuisia harjoittelijoita (kuinkahan monta kertaa olen kirjoittanut tuota sanaa hakiessani "herjoittelusta"; hmm), että valmiiksi ei tulla vaikka kuinka reenattaisiin.

Ja siis vastalauseeni olikin sitä lajia, että "elämä ei myöskään ole esitystä", vaan nimenomaan ikuista kentsua (ja jos nyt saivartelemaan lähdetään, niin esitystähän se nyt ei ainakaan saisi olla?). Melkein ollaan valmiita vaikka mihin, mutta ihan valmis on... no, kuollut.

perjantaina, heinäkuuta 22, 2011

Luonnon kosto (vai jotain muuta?)

Eipä tässä taas muuta, kuin että silloin kun muiden logiikka mättää kirjoittaessa, sitä saa irviä. Onnexi itseltä ei ikinä mene sanat niin, että lopputulos tarkoittaisi muuta kuin kirjoittaja. Tässäpä kuitenkin Pasi J. Matilaisen kömmähdys (boldaus minun):

Me siis tiedämme, että ihmisillä on tiettyjä perustarpeita, kuten muun muassa nesteen ja ravinnon saanti sekä suojautuminen luonnonvoimilta, joiden tyydyttämättä jääminen johtaa väistämättä hyvin suureen epämukavuuteen, sairauksiin ja lopulta kuolemaan.

Kuulostaa aika fatalistiselta: jos luonnonvoimat jätetään tyydyttämättä, seuraa väistämättä epämukavuutta, sairauksia ja lopulta kuolema. Kyllä jotain pitäisi muistaa aina uhrata luonnonvoimille, ettei käy kalpaten. ...Niin se vain yhden sanan vikavalinta muuttaa koko virkkeen luonteen...

En itse kirjoitukseen ota kantaa, kun aivojen kapasiteetti juuri nyt riittää vain naljailuun. Ihan asiaa taitaa kirjoitella siellä – en kai minä muuten syötettä seuraisi.

Rimbaud vs. Rambo

Ramboud

...Tämä ei ehkä varsin räjäytä kenenkään tajuntaa, mutta tuossa telkkaria toljottaessani panin merkille, että ameriikkalaiset lausuvat molemmat nimet samalla tavalla: Rämbou ja Rämbou.

Siitäpä syystä intouduin tekemään tuon kollaasin, jossa siis on Rimbaud itse, ynnä Rambo, sekä Caprion esittämä Rimbaud. Vielä kun tuossa Gimpissä (jota siis kuvankäsittelyyn käyttelen) olisi järkevämpi käyttis, jaksaisin ehkä pusailla niin ettei tuohon ylälaitaan tulisi tuota tumma/vaalea-rajaa... Vaan kun photoshopittain on oppinut ajattelemaan, eikä juuri tällä koneella sitä ole käytössä, niin sitten tulee notkahdeltua viimeistelyssä.

Mutta miten lausuvat ranskalaiset Rambon? Eivät ehkä samalla tavalla kuin Rimbaudin, vaan ehkä suomalaisittain jättävät aan aaksi eivätkä käännä sitä ääksi. Riippunee ranskalaisesta: mitä enemmän on populaariviihteelle altistunut ranskalainen, sen varmemmin kääntää.

"Olekste lukeneet sitä runoilijaa, Ramboa?" voisi joku onneton yrittää päteä siellä ameriikassa, ja sitten kaikki nauraisivat, että daiju, sehän on fiktiivinen hahmo.

Mutta olen melko varma, että Rambo rustasi tankoja – enkä tarkoita nyt painotankoja, ahahhaha (paitsi että tankarunoudessakin lienee painollisia tavuja, ehe'ehehhe) – siellä jossain erakkona pyöriessään (– siellä mietiskeli että mikähän himputti siinä on, että aina kun erehdyn menemään ihmisten ilmoille, on ihan pakko ampua joku konekiväärillä kahtia – että saisiko tuon tiivistettyä haikuun kenties joku päivä). Kuitenkin on sisimmältään runoilija hän. Kaltoinymmärretty taiteilija.

Onko Rambo muuten ruotsalaisperäinen nimi? Ja jos on, niin mitä se ram siinä tarkoittaa? (Pikaisella googlauksella muistutin itseäni, että sehän on raami eli kehys – mutta mikä hemmetin sukunimi se nyt sitten on: Raamiston Jomppa?). Muistan elävästi jostain töllöohjelmasta bonganneeni jonkun suomalaisen ameriikansiirtolaisen nimen olleen juurikin tuo (no, ei Jomppa, eikä Raamisto, vaan Rambo, siis).

Ja jotta mentäisiin vielä kauemmas pöpelikköön: on kyllä jännä, miten sanat muuttavat merkitystään kun siirrytään kielialueelta toiselle. Otetaan nyt (taas, muistelen) esimerkiksi sana ryssä – joka siis viittaa venäläiseen, paitsi että alkujaan (rautakaudella) sana rus on viitannut venäjän suunnalla ruotsalaisiin, ja ruotsin suunnalla juurikin venäläisiin. Kun nimittäin oli se nimitys niille sotaisille kauppamiehille jotka mereltä tulivat, jotka eivät olleet "meikäläisiä". Ja sitten meillä on naapureina Rossija sekä Ruotsi.

Mutta miksi Irlannissa on sangen yleisenä miehennimenä Finn? Koskapa meikäläiset kävivät siellä vähän ovelta ovelle myymässä (karmit kaulassa) kaikenlaista silloin joskus. Ihan yhtä lailla oltiin öykkäröimässä kuin naapuritkin ympäriinsä.

torstaina, heinäkuuta 21, 2011

Liikaa sähköä -> ei sähköä

Ukkosta. Sen verran yltiösti, että piti hetki kuvata siltä varalta että saisi jokusen salaman talteen. Sitten hoksasi katkoa virtayhteyden kovalevyihin, kun upsi oli riittävän monta kertaa ulvahdellut. Sitten meni sähköt – mutta tässä läppärissä on sentään melkein kolme tuntia vielä akkua jäljellä. Saas nähdä ehtiikö pakastin sulaa.

Samana päivänä on myös kattoremppatarpeita alkanut putoilla pihaan. Ihan ensimmäiseksi herättäydyin vajaan neljän tunnin unen jälkeen puhelimen sointiin. Haluttiin tietää mahtuuko rekka kääntymään pihassa. Aivot eivät kovin syviin analyyseihin taipuneet, mutta veikkasin että joo kai. Mahtui.

Hyvin mahtuivat sisäänsä myös tuomisensa: tikkaat, jotka tulevat sille katolle sitten kunhan ensin tulee itse katto. Jokusen tunnin päästä ilmaantui puutavaraa, joka ei ollut ihan niin hyvin suojattua kuin saisi olla, kun tuota vettäkin tulee. Muovilla peiteltyä juu, mutta yksi kulma vähän miten sattuu. Kylläpäs tuota vettä muuten tuleekin roimasti. Minä kun luulin että pahimmat myräkät menivät jo ohi.

Sähköt. Edelleen poikki. Sen verran paljon on salamoinut, että tuhojakin on varmasti viljalti – joten niitä sähköjä saattaa joutua odottelemaan pidempään kuin yleensä. Toivottavasti en ole ainoa jolta ne on poikki – olen pahasti linjan päässä, joten sekin on mahdollista. Toivomme parasta (jos parhaudeksi voi laskea sen, että sähköt on muiltakin poikki).

Safkaa ei varsin voi tehdä. Paitti salaattia voi. Nälkä hiipii, mutta yhtäältä: kun tässä ei kovin monia aktiviteetteja voi harrastaa, voisi vaikka syödä. Sitten kerta. Tai kirjoittaakin toki. Tai lukea. Tai mennä sateeseen – se on kuitenkin kivaa, se. Hyvässä lykyssä voisi saada salaman niskaansa; oletan kokemuksen olevan aika jännä. On siinä tietty se vaara ettei ole jälkikäteen kokemuksestaan kertomassa. Mutta sähköä kaipailisi kyllä. Onneksi on akkuja keksitty, sellaisia jotka kestääkin nykyään jonkin aikaa.

iMacciini hommasin uusimman käyttiksen, Leijonan nimellä kulkee se, jos satutte olemaan umpiossa Applen kuvioiden suhteen. En ehtinyt erityisen paljon katsella mitä muutoksia oli tullut, muuta kuin että jokunen ohjelma ei tietystikään tue kyseistä käyttistä. Mutta ei siinä valtavan isoja muutoksia kaipaakaan, sellaista jossa pitäisi opetella systeemejä uudestaan. Nopeutta toivottavasti tuli lisää, ja kätevyyttä. En minä tiedä. Tiikerikäyttiksen puolella tätä kirjoitan.

Sehän on kyllä harmillista, että kun tämän MacBookin käyttistä en uusinut Leopardiksi, enkä siten tietysti myöskään Lumileoksi, en voi hypätä Leijonan selkään. iMacin asennuslevyt eivät suostu tähän asentamaan, joten pitäisi jostain hommata ne edelliset käyttikset – joiden hinnat ovat oletettavasti kohtuuttomia nykyään, eikä niitä ihan tuosta vain löydäkään kun Applekaupat vetävät myynnistä kaikki vanhat tuotteet heti kun uutta tulee tarjolle – tai sitten tehdä tästä koviksesta levykuvake ja jyrätä kaikki, ja sitten duunata clean install. Kai. Tuo kolmikirjaiminen sana ehdottaa, että jätän jälkimmäisen vaihtoehdon toteuttamatta.

Hmm, hmm. Laajakaistayhteyttä ei ole, joten ei voi postata tätä. Paitsi että mokkula löytyisi kyllä. Mutta jos sähköt on laajemmin poikki, ei mastoon välttämättä saa yhteyttä. Hmm. Hmm.

...Haha, löytyi yhteys. Kyllä langattomuus on hianoa! Eläköön tekniikka!

sunnuntaina, heinäkuuta 17, 2011

Keskeneräisyyden sietäminen

Scribylväily

Kuinka monta blogausta jää julkaisematta siksi, ettei tunnu saavan niitattua asiaansa koherenttiin asuun? Ja kuinka monta julkaistua blogausta tulee luettua jälkikäteen sillä mielellä, että mitähän minä olen tässäkin koittanut oikein sanoa?

Molempiin sama vastaus: monta. Mutta blogi on vajaiden alusta. Jos kuvittelee saaneensa aikaan kovinkin definitiivisen manifestin, on syytä tutkituttaa päänsä. Blogaajalla on oikeus kääntää takkinsa ja todeta olleensa väärässä.

Ylipäätään oikeassa- ja väärässäolemisen konsepti on rikki. Riippuu kuka katsoo ja mistä. Ja mitä. Monesti katsotaan ohi vaikka kuvitellaan tuijottavansa juuri sitä mistä on puhe.

Yleisönosasto, monopolisoitu sellainen, on tämä. Ja kaikki muutkin blogit. Tulee hölötettyä sivu suun ja aiheen vierestä; todettua jälkikäteen, tai jo peräti kirjoittaessa, että en kyllä yhtään tiedä mitä olen sanomassa, mutta koitanpa kuitenkin saada jotain tolkkua tähän.

Ehkä tämä on toisen asteen selkiyttämistä – aamusivujen ollessa ensimmäistä astetta (niitä olenkin viimeaikoina saanut ihan kiitettävästi rustailtua). Unclutterointia, jotta mahtuu oikeasti ajattelemaan. Jos tiellä on kaikki mahdolliset ennakkoluulot, ei pääse asian ytimeen ikinä. Blogi ei tule valmiiksi sen enempää kuin ajatteluprosessitkaan.

Monilla tosin tuntuu olevan valmiita ajatuksia paljonkin. Eikö sellainen ole vaarallista? Jos kannat on kovin juurtuneita, ei ole kehittymiselle tilaa. Keskeneräisyyttä pitää paitsi sietää, myös itse asiassa haluta.

Mutta siltikin jää eräs asia. Jostain syystä ainakin itsellä tulee hirmu hinku julkaista heti kun on saanut jotain kirjoitettua, vaikka kokonaisuus olisi miten utuinen. Kyllähän toki tekstin pitää edes vähän näyttää siltä kuin sitä olisi kirjoittaessa myös jäsentänyt, vai?

Yhtäältä keskeneräisiäkin tekstejä voi julkaista, eikös? Mietin tässä nyt vaikkapa tuota yhtä romaanikässäriä, ja leffakäsistä, jotka voisi pakata pdf:ksi ja pistää jakoon. Molemmat ovat pariin otteeseen läpi kirjoitettuja, mutta eivät valmiita. Ehkä niiden valmistuminen saisi buustia siitä, että laittaisi ne julkisiksi? Kenties joku jopa antaisi palautetta?

Tuota täytyy vähän vielä miettiä. Aika rohkeata on pistää raakileita julkisesti alttiiksi. Mutta toisaalta: molemmat ovat levänneet koskemattomina sen verran pitkään, että jotain niille olisi syytä tehdä jotta joskus valmistuisivat.

Leffakässärihän ei tietystikään ole valmis ennen kuin leffa on, mutta jos sitten loppuvuodesta vihdoin kävisi kuvaamiseen käsiksi, kun kalenteriin ilmaantuu tilaa. Kun ensimmäisen version kirjoitin joskus kymmenisen vuotta sitten, alkaisi olla vähän ninq aika.

Yksi aihe täällä puitavaksi onkin se, miten moni projekti jää polkaisematta kunnolla käyntiin siksi, että työmäärä näyttää ensivilkaisulla turhan valtavalta... Ehkä yksi askel tämänkin leffan eteen olisi se, että tosiaan funtsisi ihan teoreettiselta kannalta inertian olemusta, täsmäosoitettuna. Ja sitten voisi käydä vaikka sen vielä pidempään lojuneen kertaalleen kirjoitetun kimppuun – se kun on potentiaalisesti parempi, peräti, polanskilaisine sävyineen.

torstaina, heinäkuuta 14, 2011

Kansakunta nousuun, fiuuhh!

Scriblapio

Kumpi on olennaisempaa: se, että ihmisillä on töitä, vai se, että asiat tulevat hoidetuiksi? Miksi ollaan jatkuvasti hirmu huolissaan työllisyydestä, mutta yhteiskunnassa on koko ajan vaikka mitä rempallaan? Olisi mitä tehdä, mutta siitä ei makseta – miksei?

Kaikki tekeminen säädellään ylhäältäpäin, vaikka jokainen (ja tarkoitan tällä nyt ihan jokaista) pystyy kehittämään ympäristöstään sata mahdollista kohdetta, joille juuri hän osaisi tehdä ja kykenisi tekemään jotain, josta olisi yleistä hyötyä, ja hänelle itselleen iloa. Miksi kaiken pitää olla niin himputin säädeltyä?

Nämä ovat tietystikin kovin tyhmiä kysymyksiä, mutta joskus ei malta olla skrivaamatta mitä sattuu...

Töissä olevat ovat siksi niin ylityöllistettyjä, että raha. Asiat hoidetaan nopeasti ja heikosti siksi, että raha. Olennaista ei ole se, että huolehdittaisiin asioiden järkevästä hoitamisesta, vaan raha.

Ei ole varaa budjetoida, koskapa rahaa on rajallisesti. Kuitenkin samaan aikaan oletetaan asioiden hoituvan ilman panostusta, jos ei muuten niin vapaaehtoisvoimin. Aina sen joku hoitaa. Ulkomaalaiset vaikkapa (kun eivät ymmärrä olevansa orjatöissä) – kunhan eivät vaan asumaan jää?

Kysyntä ja tarjonta eivät oikein kohtaa, ja luulen sen johtuvan siitä, että katsotaan vääriä suureita – siis että ihan yleismentaliteettina on katsoa ohi maalin (eli diskurssi kylvää rospuuttoa, jos annos runollista lööperiä sallitaan). Jos budjetinteko on ensisijaisesti rahanjakamista, ei nähdä sitä, mitä varten se budjetti ylipäätään on olemassa.

Hyvinvointi on tyhjä sana, budjetoinnissa, mutta suorassa korrelaatiossa vaikkapa nyt tuottoisuuteen, tuottavuuteen. Tuottoon. Onnellisten ihmisten munauksetkin on maukkaampia kuin häkki-ihmisten liukuhihnatuotokset.

Tuottavuutta ei synny kuristamalla, vaan avartamalla – mutta tämä meidän oma pikkuinen niemennokkaiskansa ei tosiaan rohkaise kurottamaan (siitähän seuraa kapsahtaminen).

Jos oikeasti ensin huolehdittaisiin siitä, että ketään ei kurista ympäristön paineet (mitä edellyttäisi ihmisten kohteleminen yksilöinä – joita me olemme –, eikä massoina – mitä me emme ole), saataisiin vaivattomasti aikaan niitä kovasti kaivattuja innovaatioita ja sitä kasvua. Se olisi väistämätöntä.

Sen sijaan että etsitään jatkuvasti uusia tapoja rajoittaa kaikkea mahdollista (koska "tilaisuus tekee varkaan [ja me olemme siis laiskoja opportunisteja kaikki]"), pyrittäisiin jo kakarasta lähtien rohkaisemaan omaa ajattelua, omien intohimojen toteuttamista ja tuntemattomaan kurkottamista... ehkä tästäkin maasta vielä jotain kumuloituisi.

Noo, tämä nyt oli tämmöinen naiivin ikimurrosikäisen joutava purkaus... Anteeksi.

...Jännää, muuten, on se, että poliittisesti formuloituna (ja käsijarru varmuudeksi koko ajan päällä) samat asiat eivät enää näyttäydykään naiiveina. "Hyvinvointiyhteiskunta" on ihan käypä sana kaiken budjettiäherryksen keskellä, vaikka sitä käytetäänkin fiktiivisen hiekkalinnan kasassa pitämiseen.

Tai se, että liike-elämässä pelataan loputonta Monopolia, jonka arvo lakkaa heti kun törmätään todellisuuteen, kun force majeur kaataa pelilaudan. Yhtään ei olla naiiveja, vaikka päivästä toiseen ollaan pihalla kaikesta siitä, mitä ollaan pyörittävinään, ja elellään aivan hypoteettisten todellisuusoletusten varassa.

Miksi korjata jotain joka toimii paperilla? Koska kaikki innovaatiot syntyvät valmiin korjaamisesta, uskalluksesta ajatella väärin. Oikeinajattelu on epäajattelua, peruuttelua, ajattelun välttelyä, valmiiden käsikirjoitusten toteuttamista – kaikuna toimimista. Parhaiten täällä menestyvätkin ne, jotka lakkaavat noudattamasta sääntöjä, ja kehittävät niiden sijaan omansa – joita vähemmän viitseliäät sitten saavat noudatella... Laki ei ole kaikille sama.

keskiviikkona, heinäkuuta 13, 2011

Linnakkeesta turistinähtävyydeksi

Scriblinna

Alitajunta vie meitä kuin litran mittaa – mitä tuo nyt sitten onkaan tarkoittavinaan. Otetaan esimerkiksi vaikka tämä Kasbach.

Kun aikoinaan otin nimen tälle blogille, en tiennyt yhtään josko se mahtaisi tarkoittaakin jotain. Tiesin olevan paikan nimeltä Kasbach, jossain Casablancan tietämillä (Marrakechissa, näemmä), mutta minulle tuo oli vain hyvänkuuloinen kaksi tavua – jotenkin siinä oli semmoinen oikeanlainen klangi.

No, Kasbach-nimisiä paikkojahan on useampiakin, ja sana tarkoittaa linnaketta – kuten joku vanha lukija saattaa muistaa minun ennenkin todenneen. Mutta blogin nimen valinta kertoo antajastaan ehkä enemmän kuin hän osaa arvatakaan.

Linnake. Varautuneet ihmisethän rakentavat muuria ympärilleen, jotain läpäisemätöntä, joka blokkaa ulkoa päin tulevat tunteiden tuulettimet. Ei halua kokea mitään, jottei holahtaisi jonnekin ragnarök-tyyppisiin tunnehelvetteihin – ja kanssakäynti muiden ihmisten kanssa hyvin potentiaalisesti aiheuttaa sellaisia.

Toki myös päinvastaisia tunteita, mutta kuten vanha kansa sanoo: "itku pitkästä ilosta". Ei kannata heittäytyä noidenkaan tunteiden vietäväksi (kyllä, tuossa oli annos ironiaa tai satiiria vai mitä näitä piilohuumorin lajeja nyt onkaan – mutta yhtäältä, tunteiden vietäväksi heittäytyminen ei erityisen suositeltavaa ole hykerryttävämmissäkään tapauksissa).

Ja näin on myös allekirjoittanut tehnyt, vuosikausia suojautunut maailmalta lakkaamalla tuntemasta mitään. Oli tietysti erheellistä kuvitella ettei mitään tuntisi: jos ahistaa, tuntee jotain – ei vain hahmota mitä se jotain on.

Mutta sitten joku päivä kaikkien lukkojen takana kun huomaa, että on olemassa sellainen alusta kuin blogi, rupeaa käyttämään sellaista. Tästähän on yli kymmenen vuotta. Mitä ulkomaailman itsensä ulkopuolelle muurannut tekee blogilla? Kaikki huolellinen rakentaminen, ja sitten rupeaa tekemään aukkoja muuriin...

Blogaaja kommunikoi, tietysti – ehkä vähän yksisuuntaisesti, mutta kuitenkin. Avaa linnaketta, tekee siitä turistikohteen. Siinä se edelleen on, mutta ei enää tervapadat valleilla kiehuskellen.

Että kaikkea se alitajunta kehittää. Vielä kun selviäisi, miksi piti valita ulkomaankielinen nimi, ja vieläpä sellaisesta kulttuuripiiristä josta ei isommin omakohtaista kokemusta edes ole.

Mutta siis, mitähän kaikkia jekkuja tuo aivokellari on oikein viritellyt, ihan huomaamatta? Mitä kaikkia valintoja sitä on elämässään tehnyt, muka ihan vain hatusta vetäisemällä, ja samaan aikaan syvempi minä on koko ajan pedannut jotain syvempää merkitystä sille? Ja kuinka monia tasoja yhteen pikkuasiaan voikaan kätkeytyä.

Tämä on tietysti puhtaan narratiivista pisteiden yhdistelyä, mutta sitähän me teemme, jatkuvasti. Ja jostain kaikki valinnat aina kielivät, pienimmätkin.

maanantaina, heinäkuuta 11, 2011

Matalia kynnyksiä, rukseja seinällä ja tyhjä pää

Scribajo

Rutiinit on ihaneja! Niiden luominen vain osoittautuu kerta toisensa jälkeen yllättävän hankalaksi. Aina homma hyytyy alkumetreille, kun jotain tiätsä tulee siihen silleen että tota.

Itselläni on paha tapa tuunata elämää jatkuvasti uusilla rutiininrutistusyrityksillä, mutta tulee edelleen kompasteltua, jos ei ihan alkumetreillä, niin jossain matkan varrella – kun pääsee unohtumaan minkä takia mitäkin tekee.

Toisilla sitten on siitä onnellinen sisäinen rakenne, että rutiinit jämähtävät päälle loppuelämäksi, ja niistä ei lipsuta. Mutta heillä ei välttämättä uusia kuvioita ilmaannu, kun taas itse kaipaan jatkuvaa muutosta.

Ykkösohje näissä hommissa on aloittamiskynnyksen laskeminen niin alas, että lipsuminen on mahdotonta. Jos kuntoilun esimerkiksi aloittaa – sen sijaan että pinkaisisi joka päivä kymmenen kilsan lenkille – sillä, että nostaa kerran päivässä puntit lattialta (ja jos sitten tuntuu siltä, että enempi ei huvita, laskee ne takaisin alas), on huomattavasti helpompi pitää kiinni siitä, että ylittää kynnyksen joka päivä. Helposti juolahtaa siinä mieleen, että kun nämä nyt on käsissä, niin jospa sitä vähän hetkuttelisi niiden kanssa, kerta. Siitä se lähtee.

Rasti seinään -metodi on toinen kannatettava systeemi. Jos päivät sattuvat muistuttamaan toisiaan, tulee helposti unohdettua mitä on milloinkin tullut tehtyä – mikä edesauttaa rämettymistä eli luisumista ulos rutiineista. Senpä tähden on paikallaan hommata joku GTD-softa, johon lykätä duunattavia asioita.

Itse tein vastikään sen virheen, että lykkäsin taulun täyteen kaikenlaista pientä, ja homma rupesi tuntumaan urakoinnilta. Jos niitä pikkuisia kynnyksiä on parikymmentä päivälle, lispahtaa homma lintsailun puolelle. Seitsemän jobia päivälle lienee maksimi. Sieltä ihan ilokseen ruksii, vähän jotain tehtyään, hommia päiväjärjestyksestä. "Jesh, siirsin tuon lojuneen judanssin pois keskeltä lattiaa: päivän siivoilut suoritettu!"*

Kolmantena metodina on hyvä pitää myös pääntyhjennystä. GTDstä huolimatta saattaapi takaraivolla makailla kaikenlaista epämääräistä lojumassa. Joten kirjoittaminen, ihan puhtaalla assosioinnilla, vapaalla pudotuksella, on mainio työkalu. Selkenevät ajatukset, ja lakkaavat poukkoilemasta joka välissä tajuntaan.

Tarkoitus ei ole pusata painokelpoista matskua, vaan yksinkertaisesti kirjata alas mitä päässä sattuu viheltämään. Noita tuherruksia ei ole tarkoitus lukea kenenkään, joskin saattavat hyvin sinkauttaa ilmoille aihelmia, joita voi sitten tarkemmin käsitellä vaikka blogissa jos sattuu vauhtiin pääsemään.

Mutta tuotakaan kirjoittamista ei kannata virittää edes siihen suositeltuun parinkymmenen minuutin slottiin – se kun on aika pitkä tovi silloin kun päässä ei vain liikahda mikään. Kun jotain on saanut kirjoitettua – vaikkapa vain että "Nyt ei kyllä huvita yhtään tämä", se on siinä. Ruksi seinään. Parisen viikkoa samaan tahtiin, niin rutiinit ovat valmiit, ja todennäköisesti tulee tehtyä muutakin kuin vain ne pakolliset kvasitoimet.

---

*Ma siis vihaan siivoilua, sydämeni pohjasta, joten tuohon toimeen täytyy tarttua erityisen varovasti ettei hermot napsahtele poikki...

lauantaina, heinäkuuta 09, 2011

Helvetin seitsemän (palvelu)tasoa

Niin, tämä Soneramaratoni jatkuu... Sähköpostit eivät edelleenkään kulje, ja niinpä taas kerran aloin kaivella että löytyisikö tuolta sivuilta jotain käyttökelpoista. Ensimmäinen sivuhan tarjoaa riemunkiljahduksia:

Sonera1retusoitu

Alalaitaan on kuitenkin jemmattu ("Miten voimme auttaa?" Sitä minäkin ihmettelen...) jotain palveluvalikon tyyppistä, kuitenkin niin, että sinne pitää ensin scrollata nähdäkseen sen kokonaan.

Sonera2retusoitu

...huomatakseen, että sivu jatkuu vielä toisen mokoman verran. Alhaalta (jonne siis kattavampi valikko on piilotettu) ei kuitenkaan löydy sellaista kuin "vikailmoitukset" – eikä varsinkaan "reklamaatioita". "Anna palautetta" vie anonyymiin ja kenellekään kohdentamattomaan, siis hyödyttömään lomakkeeseen, jolla vierailemme ekskursiomme lopussa. Nyt klikataan "yhteystiedot"-linkkiä:

Sonera3retusoitu

...jolloin emme päädy yhteystietoihin, vaan jälleen valikkoon – jossa voikin sitten arpoa, mihin mahtaisi liittyä kolme vuotta sitten irtisanottu sopimus, jonka puolinainen toimeenpano aiheuttaa soneran suunnalla hylkimisreaktion sähköposteille.

Sonera5retusoitu

Tjah, että yksi porras vielä? Mutta että nyt saa "aloittaa" – toisen kerran? Edelleen ongelma on se, että pohjimmiltaan kyse ei ole laajakaistasta, vaan siihen jotenkin väljästi liittyvästä ongelmasta...

Sonera6retusoituAh, vielä yksi porras? Mutta siis se "aloittaminen" tapahtuu vissiin täällä? Itse ongelmahan liittyy tietysti irtisanomiseen, mutta ongelmat ovat teknisiä, joten kokeillaas tuota "vikatilanteet"-kohtaa...

Sonera7retusoitu

Sitten pääsee – paitsi "aloittamaan" jo neljännen kerran – soittamaan siihen numeroon, jota tässä olen koittanut vältellä, myöskin neljännen kerran saa "aloittaa", eli kertoa uudestaan samat asiat... ei kun viidennen kerran? En minä tiedä enää.

Palvelupyynnön voisi jättää jos sattuisi olemaan asiakas ja voisi siis kirjautua sisään – toisin kuin entinen asiakas, jolta jäänyttä skräpää palvelimelta ei pitäisi löytyä, mutta löytyy (tai no, löytämisen kanssa tuntuu olevan vähän niin ja näin...).

Tuosta Helpsonista ei ole tässä kohtaa apua (tiedän kokemuksesta), joten seuraavat askeleet olisivat siis ne samat vanhat: äänitunnistus; näppäintunnistus; odottelu; pihalla oleva asiakaspalvelija, joka kyllä löytää tiedot edellisistä soitoista, mutta ne tiedot ovat pikemminkin "tietoja" – joten saat jälleen kertoa samat asiat uudelleen, ja sitten uudelleen kun sinut yhdistetään seuraavalle...

Sonera4retusoitu

...En itse asiassa tiedä mitä kautta tuolle sivulle eksyin, mutta tässä välissä tuli oltua luova... Vaan ei hyötyä tästä.

Joten annoin lopulta sitten ihan vain yleistä palautetta (kolmeportainen proseduuri oli se, joten kymmenen hyödytöntä sivua tuli kahlattua – mutta tässä vain lopputulos):

Sonerapalauteretusoitu

Anonyymi palaute, joka ei aiheuta mitään toimenpiteitä. Mutta huomaattehan, miten olen jättänyt kaikki kirosanat pois? Niin olen nöyrä, kaikesta huolimatta.

Ei noin saa sanoa, eikä noin

Augh

Tehtyäni tuossa bändin pojille parin biisin demot, ja niitä kuunnellessani tuli mieleen että "juupeli, kyllä on sekopäisiä tekstejä näissä". Monesti sangen narsistiset päähenkilöt turvautuvat aivan vastuuttomaan toimintaan, väkivaltaankin toisinaan ihan oletusarvoisesti; puolustelevat holtittomia valintojaan, jopa glorifioivat niitä – taipuvat juuri sellaisiin toiminta- ja ajattelumalleihin, joita koitan parhaani mukaan välttää täällä reaalimaailmassa. Tarkistakaa vaikka.

Että eivät vallan täyspäisen ihmisen nupista voi olla peräisin nuo. Ja mietin, että eikö laulujen lyriikkain pitäisi olla sellaisia positiiviseen pyrkiviä? Kauniita? Vaikka musiikissa pyrin koko ajan sellaiseen endorfiineja nostattavaan vaikutukseen, tunnun teksteissä kuitenkin ruoppaavan melkoista kaislikkoa. Eivätkä nuo ole noin sanoitusteknisestikään erityisen ansiokkaita; riimit ovat toisinaan alkeellisia, tai loistavat poissaolollaan peräti. Sanavalinnat voisivat olla toisinaan paljon "lyyrisempiä". Rumia sanoja, rumia asioita.

Näinhän ei tietystikään julkisesti saisi mennä sanomaan. On ihan kirjoittamattomassa ohjesäännössä moneen kertaan toitotettu, että omia tuotoksiaan ei pidä mennä haukkumaan, saati anteeksipyytelemään. No, en minä niitä anteeksi olekaan pyytämässä, enkä varsin haukkumassakaan. Toteanpahan vain, että parantamisen varaa olisi – monessakin suhteessa –, ja siltikin annan olla rujossa muodossaan. En, varmaakaan laiskuuttani, lähde noita uudestaan kirjoittamaan kun kerta valmiiksi ovat kerran tulleet.

Ja sitä varsinkaan ei saa mennä sanomaan, että tekisi tekstejä vasurilla, ihan vaan siksi että olisi jotain laulettavaa. Että ihan ammattiylpeyden takia on syytä pitää suunsa supussa moisista. Vaan kun minä teen musaa nimenomaan itsensä musiikin vuoksi, ja sanat tosiaan on pakkopullaa, jotain mitä tulee heittäneeksi jokseenkin vastentahtoisesti ja inspiraatiota toisinaan hyvinkin pitkään manaillen.

Että sinne tulee sitten heitettyä mahompaa matskua ihan vain siitä ilosta, että jotain sentään syntyy. Saa pakolliset kuviot alta pois. Vaan kun ihan lööperiä ei kuitenkaan tee mieli päästää paperille saakka, niin väkisinhän sinne myös jotain substanssia eksyy – ja noiden valmiiden tuotosten ruotimisessa olisi kyllä psykoterapeuteilla sarkaa: mikä tämän ihmisen traumatologiassa saa aikaiseksi tällaista tekstiä?

Yhtäältä pidän materiaalia kuitenkin sen verran validina, että änkeän sitä julkisesti esittämään, vaikka samanaikaisesti toisaalta tuntuu, että hypin aidan matalimmasta kohdasta. Perin ambivalenttia toimintaa. Mutta eivätkö sangen monet laulutekstit ole vähän sutaistuja kuitenkin? Tuolla eetterissä soi kaikenmoista kuraa, jonka funktiona on nimenomaan olla melodian täytettä. Jotain on pitänyt saada aikaiseksi, ja "tämmöistä nyt tuli tällä kertaa".

Ja myöskin seassa, siis tuolla ihan etabloituneessa tekstimaailmassa, on myös paljon rumaa laulunsanoitusta – sekä ilmaisullisesti että teknisesti. Toki sille tilansa löytyy, ja osaa tuosta matskusta nimenomaan kiitetään rumuudestaan.

Tämänkin täytyy olla jonkinlaisen sisäisturbulenttisen anarkian ilmausta. "Minähän en kaunistele asioita, vaan sanon välillä vähän vinksahtaneitakin höläytyksiä"? Ja sitten vielä menen tunnustamaan, että en välttämättä ihan tuotosteni takana seiso. Tupla-anarkismia!

Jokatap, hiukan tuli mieleen pistää tuonne sanoitussivulle disclaimeria, että "älkää hyvät ihmiset ottako ihan tosissaan näitä juttuja, soopaa ovat toisinaan ne". Vaan mitä tulisi siitä, jos vaikka kaikki taiteilijat tunnustaisivat, että toisinaan tulee tehtyä jotain ihan vain siksi että, no, pitää vain tehdä. Minä luulen, että takaraivollaan aika monikin ajattelee noin. Eivät vain uskalla sanoa kun kuvittelevat että luotto katoaa. Että kynsin hampain on pakko pitää julkisivua pystyssä, uskottavuuden vuoksi.

Minä sanon siihen että lällällää.

perjantaina, heinäkuuta 08, 2011

Kuluttajansuojelusofta, silkkaa utopiaako?

Scribtv

On varmastikin teknisesti täysin mahdollista duunata sellainen koodinpätkä, jolla digiboksin tallenteista voi hyppiä mainosten yli – ihan skippaamalla, altistumatta hölinöille edes sitä vähää kuin nyt tuurilla yli hyppiessä – tai jopa jättää ne kokonaan tallentamatta.

Ohjelmissahan kulkee aikakoodi, joka katkeaa mainoskatkolla, korvaantuen ryppäällä lyhyempiä aikakoodeja. Jos boksi toimisi aikakoodien mukaan, ei haittaisi sekään, jos sattuisi niin kuin usein sattuu, että ohjelma alkaakin myöhemmin, ja päättyy mahdollisesti varatun aikaslotin ulkopuolella. Värkki alkaisi nauhottaa aikakoodin alusta, ja jatkaisi loppuun, pudottaen aivopesumateriaalin välistä pois.

Tuollaisen softapätkän voisi tehdä jälkikäteenkin, plugariksi. Se olisi kyllä hienoa! Vaan eipä moista varmaan ole kukaan edes harkinnut – tai jos onkin, ajatusta ei ole pidemmälle viety, koskapa elinkeinoelämä ei varsin tykkäisi. Ehkä EKsta joku kerkeästi säntäisi kertomaan, miten moinen sensuuriväline rajoittaisi sananvapautta?

Vai onko sellainen sofistikoituneempi luxusboksi, jolla voi jälkikäteen hygieenisesti jättää aistit altistumatta kulutussaasteeseen, olemassa? Kaupoissa eivät osanneet varmaksi sanoa kun edellistä lootaa olin hommaamassa. Mutu-pohjalta en viitsinyt sitten investoida laitteeseen, joka ehkä saattaisi niin tehdä; olisi kuitenkin ollut liian hyvää ollakseen totta sellainen.

torstaina, heinäkuuta 07, 2011

Uupunutta kapinaa


Ja sitäkin siinä silloin tuli pohdiskeltua, että mistä tämä taipumus yövalvontaan oikein kumpuaa. Jostainhan sen täytyy juontaa? Joku primaalimotiivi löytyä.

Ja kun aloin asiaa muistella, tulin siihen tulokseen, että aloitin aika lailla heti kun oman huoneen sain, silloin tenavana. Sitten koko loppukoulu-urani univajeessa vaelsin päivät, kun en vain malttanut mennä nukkumaan.

Enkä tästä taipumuksesta koskaan ole irti päässyt. Toisinaan tulee illusorisia kausia, jolloin muka menen nukkumaan silloin kun normaalitkin, mutta enin aika menee niin, että käkin hereillä yöt, eikä tunnu minkäänlaista vetoa tuonne punkan perukoille. Suurin osa pakollisista menoistakin ajoittuvat strategisesti illoille.

Jonkinlaista henkilökohtaisen vapauden lunastamista sen täytyy olla. Että "minähän se muuten nukun juuri silloin kun sattuu siltä tuntumaan". Sitä varmemmin vanuttaa nukahtamista, mitä aikaisemmin pitää olla jossain tekemässä jotain. Kummallisen käänteistä touhua. Ääri-individualismia: kun muut nukkuvat, minä olen hereillä, ja kun muut ovat hereillä, minä nukun.

Mutta kun tämä ei ole yhtään tietoista. Tälle ei oikein tunnu voivan mitään. Vuorokausi vain on yli 24 tuntia. ...Meinasin kirjoittaa, että elän oletettavasti Marsin aikaa, mutta näemmä siellä on vuorokausi suurin piirtein saman mittainen kuin täälläkin. Ehkä olen Siriukselta saakka tänne eksynyt?

Onko kyse jotenkin siitä, että alitajuisesti koen asioiden jäävän kesken? Että en ole saavuttanut sitä, mitä pitäisi? Että en ole kasvanut ihmisenä siihen mittaan, että katsoisin ansaitsevani levon? Tällaista sitä saa miettiä, jos sattuu olemaan tämmöinen. Vae victis [voi vitsi].

keskiviikkona, heinäkuuta 06, 2011

Pawned

Niin siinä kun yönkähmässä astahdin taas ulkosalle hengittelemään, tapahtuikin jotain poikkeuksellista. Kun yleensä noista kulkukissoista näen vain mustan viuhahduksen singahtamassa jonnekin autotallinperukoille, se viuhahtaja jäikin paikoilleen – melko lailla varautuneesti edelleen, ninq että "jos vielä seitsemän askelta tähän suuntaan otat, niin vähänkö hilpaisen haneen taas". Mutta ei singahtanut.

Ja hetkeä myöhemmin paikalle tepasteli sitten se maantiecamouflagekuosinen katti muina petoeläiminä, ja pasteeraili lähes metrin etäisyydeltä, yhtään kiirehtimättä, mahdollisia saalisotuksia pälyillen – mistä päätellen ei ollut sokea, vaikka ei ollutkaan huomaavinaan allekirjoittanutta.

Että ehkä toisten kolmen vuoden jälkeen jo uskaltavat kaikki hengailla tuossa pihassa yhtään sätkyilemättä. Katsovat vain, että tuossa on taas tuo tyyppi, joka luulee omistavansa nämä seudut, vaikka meillehän tämä kulmakunta kuuluu...

Otsikko on assosiaatio. Piti ihan googlata, että mitä tuo pawned oikeastaan tarkoittaa, kun assosioin sen sanan paw, eli tassu, kanssa. Kun siis, mitä kissa tekee jos sattuu diggaamaan ihmistoverista (tai siis, noin toiminnan voi [mahdollisesti väärin] tulkita)? Käpälöi.

Itse asiassa en nyt ihan heti muista onko tuolle anturoilla tönimiselle joku oma verbinsä suomeksi, ja ainakaan se ei englanniksi ole sitten pawnausta, vaikka kyseistä ilmausta kissavideoiden ihmemaassa viljelläänkin – mutta toisaalta, kissathan joka tapauksessa ownaavat meidät vähemmät olennot mennen tullen. Eli vahingossa, vaikkakin väärin perustein, ihan pätevän rubriikin tälle eri merkittävälle huomioryppäälle valkkasin. Kurnauskis.

tiistaina, heinäkuuta 05, 2011

Juovuttava arvoitus


Teeveestä oppii niin monia asioita. Niin kuin vaikka että mikä oli se juoma siellä tsekkiläisen sillan alla*, jota pyytämättä tuotiin pöytään pikkulasilliset; joka oli hyvää, mutta josta ei ollut aavistustakaan että mitä tuli juoneeksi. Jota on sitten vuosikaudet saanut miettiä että mitähän mahtoi olla.

Niin sitten kun katsoo jälleen yhden jakson Terapiassaa, niin siinä ihan ohimennen mainitaan kirsikalla maustettu votka, joka saattaisi ehkä hyvinkin vastata makumuistikuvaan. Nalewka on tosin puolalainen innovaatio Wikipedian mukaan, mutta ei kai nuo ihan maanrajojen mukaan mene, nuo napanterit.

Ehkä seuraavassa jaksossa paljastetaan vielä pidempään askarruttanut kysymys siitä, mitä oli se virkistävä limpparityyppinen juoma Madeiralla, joka muistaakseni näyttää lähinnä omppulimpparilta hillitymmällä kuplinnalla (vai oliko siinä mitään kuohuntaa lain?), ja maistuu... joltain muulta. En muista enää miltä. Kyllä EU voisi kiintiöidä juomat niin, että kaikissa maissa juotaisiin ihan samoja litkuja. Ei tarvitsisi vuosikausia vaivata päätään joutavilla.

Eikä joutuisi vimmassa ("ja tämähän selvitetään nyt vaikka henki menisi!") keskellä yötä nettietsivänä jäljittämään, että tätä se varmaan oli... Brisa Maracujà, ei soita mitään kelloja tuo nimikään, niin vaipuu unholaan asiat kuin levadaan pudonnut passiohedelmä...
---
*sijaitsevassa baarissa, höhlät. Ei sillä lailla sillan alla kuin... jotkut votkaturistit, ehkä – jollaisena en kuunaan ole, pois se minusta, matkustellut. Ihan sivistyneesti aina kulttuuria ja taidetta ja atmosfääriä ja historian siipien havinaa kaikkialla siemaillut olen ma, hyvin hillitysti sekä nonchalantisti dandyillen.

maanantaina, heinäkuuta 04, 2011

Epävarmuuden sietovarmuus

..on varmasti hieno ominaisuus. Mistä sen saa päälle?

Näin näyttelijänä ja keikkailevana muusikkona olen tullut vähän siihen tulokseen, että asiaan auttaa vain siedätyshoito. Ja sitä tuntuisi tarvitsevan roimasti lisää jo sikäli, että molemmat toiminimikkeet tekee aina mieli laittaa omasta itsestä puhuessa lainausmerkkeihin.

Oikea näyttelijä on tietystikin sellainen, joka näyttelee päätoimisesti päivät pääksytysten, ja oikea muusikko soittelee jatkuvasti – eikä kummallakaan ole aikaa tehdä toisen lisäksi toista, saati sitten ihan muita asioita. Vaan tämä yksi taiteilija ei malta olla räpeltämättä lyhyen pinnansa kannustamana sitä sun tätä, ja vähän jotain muuta siinä sivussa. Ei ole ammattimaista semmoinen yhtään!

Ja sitten kun siinä h-hetkellä, kun pitäisi olla ihan vaan läsnä, huomaa ajattelevansa, että "olenkohan minä ihan paska?" – niin silloin toivoisi että voisi painaa sellaista nappia josta sietovarmuus menee päälle. Ettei kovin usein löytäisi itseään stagelta ajattelemassa joutavia.

Mutta luulen että ihan oikeillakin artisteilla on aika korkeat epävarmuuskertoimet päällään jatkuvasti. Ja artisteilla tarkoitan taas laveasti jokaista oman elämänsä arkkitehtia. Kenellä sitten mitäkin epäilyksiä on, minäkuvansa tai osaamisensa tai taloudellisen turvallisuutensa, tai mikä nyt kenenkin mukavuusalueita venyttää, kanssa.

Ja periaatteessahan jokainen tietää mitä tuolle pitää tehdä. ...Hetkinen, noinko minä kirjoitin? Jos jokainen tietäisi mitä omille epävarmuuksilleen tekisi, emme koskaan tapaisi tiuskivia ihmisiä tai mököttäjiä. Nuo molemmat taitavat olla aika pitkälti oireita juurikin samasta asiasta. Vai yleistänkö taas liikaa? (Ihan kuin jonkinmoista epävarmuutta olisi tunkemassa tähän postaamiseenkin, taas...)

Niin, mutta kaikkihan hyvin tietävät, että epävarmuutta ei tarvitse kärsiä silloin kun tietää täsmälleen mitä tekee. Harmi vain, että tuollaiseen tilaan päästäkseen täytyy jatkuvasti altistaa itsensä tilanteille, joissa ei ole harmainta aavistusta hallinnan tunteesta. Kantapääopisto, se tekee karismaattisia ihmisiä. Sieltä ei vain valmistu koskaan. Hitto.

sunnuntaina, heinäkuuta 03, 2011

Napanuora poikki

Eilisestä lähtien on laajakaista ollut pimeänä. Itse asiassa kuulin täsmälleen sen hetken jolloin yhteys katkesi; oletin napsahduksen aiheutuneen jälleen yhden hajonneen kovalevyn protestista, kun nimittäin kone ilmoitti yhden koviksen luvattomasta irrotuksesta. Ja sen jälkeen jyrähti.

Sitten olikin yhteys mennyt – ja napsaus kuulunut itse asiassa pois kytkeytyneestä äänikortista. Kätevästi katkos tuli juuri viikonloppuna, jolloin on turha soitella peräänkään. Ja muutenkin ongelmakohta saattaa olla nyt missä tahansa parinkymmenen kilometrin matkalla – tai jopa tuossa modeemissa. Sähkö on niin arvaamatonta.

Onneksi on myös mokkula*, joten elämä ei ihan hyrskyn mennyt. Olisi kuin autiolla saarella muuten.
--
*joka tosin on hitaampi ja epäluotettavampi kuin viidentoista vuoden takaiset mopomodeemit. Jumankauta tämä on hidasta...