Arjen mysteereitä, taasen

Täällä erakkolinnakkeessa voi käydä näin. Ei usein, mutta joskus. Asukas istuu kotonaan kaikessa rauhassa, kun ikkunasta saattaa huomata poistuvan auton – mikä tarkoittaa jompaa kumpaa: 1) joku on pyrkinyt sisään, mutta jostain syystä ovikello on jäänyt kuulematta, tai 2) joku on eksynyt ja käynyt kääntymässä pihalla. Ja sitten miettii kummasta oli kysymys. Tarkistaa ovikellon (kappas, tässä vieressähän on hämähäkinseittiä [viimeinen haaste: "Haluatko todella, että tämä ovi avataan?"]) ja toteaa että kyllä se soi, aina joskus. Toisinaan ei. Edelleenkään ei onneton erakko tiedä onko kelloa yritetty soittaa vai ei. Kaapii otsa kurtussa seitit loitommalle seuraavaa yrittäjää – joka saattaa käydä tällä vuosikymmenellä, tai sitten ei – varten. Miksi ihmeessä kukaan tulisi tänne? Kaikin subliminaalisin (subliimein, peräti?) keinoin olen pyrkinyt siihen, että kukaan ei tulisi käymään ikinä – ja menestyksekkäästi, jos tuolla nyt varsin voi retostella. Ihan tuntematon auto. Voiko kyseessä olla se Ruotsista tilattu softapaketti, joka ei tunnu koskaan saapuvan perille? Tuo ei kuitenkaan ollut postiauto – jollei niillä juuri tänään ole tarvetta kuljettaa jotain tosi isoa, tai jos vakiauto on vaikka korjaamolla. Tai. Kuten sanottua, tätä ei usein tapahdu, mutta silloin kun tapahtuu... Ihan varmasti oli jotain todella tärkeää, ainutlaatuinen tilaisuus, kutsu universumilta*... johonkin... josta ei nyt ikinä saa tietää mistä oli kyse. Eivät näyttäneet pysähtyvän postilaatikollakaan jättämässä mitään noottia. Kylläpä saa perikunta mietittävää, kun Olïver Kaïma viimeisiksi sanoikseen – sitten joskus yli satavuotiaana – ähkäisee: "Mutta mitä helvettiä se paku oikein halusi?" --- *Ei missään nimessä mitään banaalia, niin kuin vaikka paperinkeräystä, vaan pikemminkin vaikkapa... Supon salainen missio kuussa! Ah, näitä hukattuja mahdollisuuksia...

Protestin ääniä

Eduskunta palasi joululomilta, ja välittömästi päästiin suuren draaman äärelle: puhemies sai vähemmän ääniä kuin mitä piti! Itse en kylläkään ymmärrä mistä tässä on kyse. Suljetussa lippuäänestyksessä kuvittelisi syntyvän paljon enemmän hajontaa; kun äänistä lähes puolet menee yhdelle ihmiselle, lienee kyse jonkin sortin ryhmäpaineesta. Ilmeisesti on kirjoittamaton sääntö, että yhden ihmisen pitäisi saada ainakin kaikkien hallituspuolue-edustajien äänet. Mutta kuka on päättänyt, kuka on tuo yksi ihminen? Missä vaiheessa asia on päätetty? Jos se on päätetty jo etukäteen, miksi ylipäätään äänestää? Miksi edustajat eivät voi äänestää sitä, jonka henkkohtaisesti kokevat parhaaksi? Ja minkä ihmeen takia joukossa oli kolmisenkymmentä tyhjää lipuketta? Kun sali on täynnä ihmisiä, jotka on valittu päättämään kansalaisten asioista, miten joukossa on kuutisen prosenttia sellaisia, jotka eivät kykene päättämään edes oman päänsä sisällä siitä, ketä äänestäisi puhemieheksi? Ja siihen vielä ympättynä 15 sellaista, joille lippuäänestys on niin monimutkainen toimitus, että heidän äänensä pitää hylätä. Protestiäänet, miten niillä mihinkään vaikutetaan? Ja miten vähän tuossa laitoksessa sallitaan oman pään käyttöä?

Mitä teit tänään vuonna -82?

Tämä on taas ihan silkkaa huuhaata, mutta tulipa vain mieleen tarkistaa, notta kuinka usein kalenterivuodet toistavat itseään – kuinka usein siis viikonpäivät napsahtavat samoille päivämäärille. Suomenkielinen Wikipedia ei tietenkään mitään asiasta kerro, mutta englannimmalla puolella on kätevä taulukko, josta asian voi tarkistaa: käy ilmi, että näin tapahtuu pääsääntöisesti 28 vuoden välein. Vuonna -82 elettiin juurikin sunnuntaita 3. tammikuuta. Sitten sinne huuhaapuolelle: voisiko olla, että ihminen elää tänään samanlaista elämää kuin 28 vuotta aikaisemmin? Siis oltaisiin kaikki virittyneitä samalle mentaalitaajuudelle kuin senaikainen minä. Omasta historiastani löysin erään hyvin, hyvin mielenkiintoisen kausaation, jonka kuitenkin yksityisen luonteensa puolesta pidän omana tietonani.

Mutta mitä tein vuonna -82 tänään? Millaista oli elämä, ja millainen oli henkinen statukseni silloin? Tämä vaatii melkoisen määrän tutkimusta, kun ei ole mitään päiväkirjoja eikä kakarana tullut kalenteria vielä täyteltyä. Hämärä aavistus yleisestä tilanteesta löytyy, mutta se pitää tarkistaa toisaalta...

Tässä joka tapauksessa olisi jollekulle uutteralle spirituaalituristille kätevän uskomusjärjestelmän ydin tarjolla: aina 28 vuoden välein olemme täsmälleen samassa karmisessa tilanteessa – josta kenties henkisen kasvun kautta olisi syytä vakaalla toiminnalla hankkiutua toiselle tasolle, ulos itseään toistavasta syklistä. Syvennetään vielä: seitsemän vuotta sitten sinussa ei ollut ainuttakaan samaa solua kuin nyt. 28 vuotta sitten olit siis fyysisesti ihan joku muu, neljän "sukupolven" takaa. Vai luuletko olevasi sama henkilö? Toistatko samat virheet uudelleen ja uudelleen?

Kun Neuvostoliitto muutti länteen

Sen verran epätodelliselta vaikuttaa Ruotsin operoima tietosuojan romutus, etten huomannut huolestua asiasta ennen kuin nyt – kun kaikki Ruotsin kautta kulkeva tietoliikenne on ensimmäistä päivää FRA:lle vapaata riistaa. Samaan aikaan kun Suomessa nujerrettiin lexnokiat, naapurin lintukodossa yksinkertaisesti lupia kysymättä päätettiin ruveta seuraamaan teletunnisteita, ja jos niissä sattuu jotain mielenkiintoista olemaan, voivat kuunnella puhelut, avata sähköpostit ja tekstiviestit – tuosta vain. Ei niin että omassa viestinnässä mitään kovin kiinnostavaa olisi, mutta yleistä paranoiaa varmastikin lisää kummasti tieto siitä, että kaikki viestintä on periaatteessa puolijulkista. Harvempi meistä jaksaa ruveta salausavaimilla pelaamaan – ja nehän auttavat vain sähköpostien suojaamisessa. Omituisen deedeeärräläistä toimintaa. Tai pohjoiskorealaista. Varmaan kirjepostikin tulee kohta perille avattuna. Puheluiden aikana kuullaan linjoilla ruotsinkielistä jutustelua: "Vad sa han? Du, finnjävel, kan du tala lite högre..."

Digitaalinen elämänkaari

Digiboksi lakkasi toimimasta. Tai oikeastaan kake. Tai sitten boksi lakkasi reagoimasta säätimeen. Joka tapauksessa: napeista ei tapahtunut mitään. Hetki sitten olin vielä kelannut kivasti, ja sitten ei mitään. Seuraavan illan vielä sulattelin onnettomuuden kriittisyyttä. Ilman kaukoa en pystynyt tekemään muuta kuin vaihtamaan kanavia – ja sekin piti tehdä seiskytlukulaisittain kävelemällä koko monen askeleen taival boksille. Järjetön duuni! Tallentaminen ei onnistunut, tallennettujen katsominen kyllä – ilman kelausta. Kaatuiko maailmani tuohon? Oliko kuvavirrassa jotain niin korvaamatonta että olisin halunnut varsinaisesti tehdä mitään asialle? Eikö tuossa boksissa ollutkin tallennettuna aika monta ohjelmaa joita en vain ollut viitsinyt lopultakaan katsoa? Olenko koskaan kaivannut jotain näkemättä jäänyttä ohjelmaa, ylipäätään muistanut enää seuraavana päivänä että jotain lipesi okuläärien ohi? Eikö tavakseni ollut tullut siirtää katsominen sellaisiin hetkiin kun ei sattunut olemaan energiaa mihinkään järkevään? Ja keskeyttää toljottaminen alkuunsa tylsistymisen vallatessa keskushermoston? Mutta eikös teeveelupa kohta veloiteta myös niiltä jotka eivät telkkaria toljota? Pakkohan se sitten olisi ratkaista tämä näkymäödeema! Kertoisiko netti jotain – jonkin helpon tavan oikaista ongelmakohta ja palauttaa kaikki ennalleen? Ei ihan helpolla, mutta viidakkoveitsellä ryteikköä samotessa se kertoi ainakin sen, että minua on ostaessani kusetettu – mikä ei sinänsä ole yllätys kun prosessorilla toimivasta vehkeimestä kyse on. Kyseisessä Kaonin boksissahan on usb-liitin mm. ohjelmiston päivittämistä varten. Se vain ei toimi ennen ohjelmiston päivittämistä. Siis: boksissa on usb-liitin ohjelmiston päivittämistä varten. Se vain ei toimi ennen ohjelmiston päivittämistä. Pitäisi olla vanhemmanpuoleinen sarjaportilla varustettu pc jotta päivittäminen siis onnistuisi. Kummallista: muistelen vanhemman ja simppelimmän boksin napanneen päivitykset antennin kautta, ihan automaattisesti niitä tyrkyttäneen aina kun tarjolla jotain oli. Tässäkin näyttäisi sellainen mahdollisuus teoriassa olevan, paitsi että mitään ei tunnu löytyvän – ja taajuudet pitäisi arpomalla löytää. Vaivannäkö nykyisen kertakäyttökulttuurin orjana tuntui ihan liian haastavalta. Voisiko huoltoon viedä ensin pelkän kaken, ja jatkaa rampautunutta hypnoosissa istumista toivoen ongelman hoituvan? Pitäisi vain muistaa mistä oli ostoksen tehnyt, mikä taas ei oikein tuntunut pälkähtävän. Ja kuitti, semmoiset menevät yleensä hyvin hyvään talteen, kukin ihan omaan piiloonsa. Takuuaikaa kuvittelin olevan vielä jäljellä, mutta kuittia ei tosiaan löytynyt, enkä millään saanut päähäni mistä olin rotiskon raahannut. Voisiko kaupan tilitysuumenista löytyä viite meikäläisen ostosta? Jostain alle kahden vuoden takaa – täytyyhän takuuajan olla kaksi vuotta? Ei ainakaan yhdessä kolmesta mahdollisesta Cittarista onstunut, enkä lopulta jaksanut kaikkia puolta tusinaa vaihtoehtoa lähteä kahlaamaan. Viitsisinkö siis maksaa huollosta, kun kyseinen boksi oli kuitenkin aika lailla paska. Tämähän oli oikeastaan onnenpotku! Kuinka monta kertaa olin kiroillut värkin tallennettua silkkaa pikselimössöä. Pääsipähän siitäkin riesasta. Mutta voisiko tehdasasetusten palauttaminen auttaa poloisen visuaalisesti rajoittuneesta tilastaan? Monesti homman alkuun buuttaaminen poistaa ongelman näissä nykyvempeleissä. Aina kannattaa kokeilla? Paitsi että tehdasasetuksienkin loppuunviemiseksi tarvittaisiin kaukosäädintä – minkä tajusin siinä vaiheessa kun olin pannut operaation jo liikkeelle. Prkl. Enää ei auttaisi kuin huoltoon vienti – vaan ilman kuittia huollon hinnalla tod. näk. kustantaa koko boksin. Ja korjattua odotellessa joutuisi varmaankin olemaan puolisen vuotta ilman minkäänmoista näköyhteyttä. Näin ainakin haluan tässä vaiheessa ajatella, uuden värkin ostaneena. Liikkeitä kierrellessäni huomasin, ettei koko Kaonia enää myydä missään. Ylipäätään digibokseja ei juuri ole myynnissä kun nykyään myytävissä töllöissä on viritin itsessään. Vähän pitkin hampain ostin tuon diVisionin boksin, jossa ei ole yhtään enempää tallennustilaa, ja joka ei ole testien kärjessä paljon kiikkunut. Takuutakin sille annettiin vain vuosi. Toisaalta, Kaon oli TMn testivoittaja. Ja siis paska. Ainakin toistaiseksi uusi vempele on toiminut paljon kivammin. Edelleen voi ihminen nuutua väräjävän ruudun ääressä kuin lehmä pilttuussaan.

Viikon MacGuffin

Eilinen "Poliitikon huoneentaulu" ei muuten ollut suunnattu Vanhasen viimeisimpään kompastuskiveen, vaan ylipäätään poliittisen keskustelun luonteeseen. Sattuipahan vain samalle päivälle tämä MacGuffin. Hitchcockhan määrittelee MacGuffinin tarinalliseksi elementiksi, joka aiheuttaa kertomuksen henkilöissä pakkomielteistä toimintaa juuri tuota elementtiä kohtaan [juu, käänsin juuri ihan oman tulkintani päälle – Hitch ei juuri noita sanoja käyttänyt]. Se voi olla aikapommi, viisastenkivi tai mikä tahansa objekti joka laukaisee toiminnan liikkeelle. Vanhasen MacGuffin on nyt joku paperi, josta käy ilmi onko tyyppiä lahjottu vai ei. YLEn lähteellä sellainen ehkä on. Sellainen joko on olemassa, tai sitten ei ole – kuten MacGuffinin ambivalenttiin luonteeseen sopii. Eilinen kirjoitukseni kuitenkin kirposi liikkeelle seuratessani tätä vaalirahajupinaa. Niin kauan kun saivarrellaan vaikkapa vaalitukien määrästä ja ilmoittamisrajoista, ei keskustella – ts. ei myönnetä että ongelmaa olisi olemassa, että liikeyritykset tuskin levittelevät rahojaan ilman konkreettisia tavoitteita. Ja niin kauan asialle ei tarvitse tehdä varsinaisesti mitään. Poliitikon erityiskykyihin kuuluu nimenomaan olla puhumatta käsillä olevasta aiheesta, mutta kuulostaa siltä kuin puhuisi. Toinen liipasin oli viimeisin MOT-ohjelma, joka näin haja-asutusalueen asukkina koskee allekirjoittanutta. Meitä landepaukkuja painostetaan vaihtamaan likakaivoratkaisu vuoteen 14 mennessä uuteen. Ohjelmassa kuitenkin todettiin että nämä uudet systeemit lyhytnäköisyydessään eivät aja asiaansa – tuovatpahan vain kivasti kaivourakoitsijoille pätäkkää. Parhaaseen poliitikkotapaan Hannele Pokka kiisti kaikki ohjelmassa esitetyt faktat, ilmeenkään värähtämättä. MOT on muuten siitä hyvä ohjelma, että jos haluaa opetella lukemaan ihmisistä, milloin nämä valehtelevat, juuri noista haastattelupätkistä löytyy hyvää matskua. ...Karaistuneista poliitikoista on tosin hyvin vaikea lukea noita merkkejä, he kun pitävät tapanaan puhua asian vierestä ts. "eivät valehtele".

Reboot

Jo muinaiset roomalaiset (en ole koskaan päässyt aloittamaan näillä sanoilla!) käyttivät sähkörauskuja päänsäryn ja ties minkä hoitoon... Katselin tuossa boksiin tallettamani dokumenttipätkän sähköshokkihoidoista, jotka ovat näemmä tehneet paluun lihasrelaksanttien ja nukutuksen avittamana. Shokkeja käytetään syvän masennuksen hoidossa, vaikka niiden toimintaperiaate ei varsinaisesti ole tiedossa. Itse viime vuosisadan puolella masennuksen alhossa rämpiessäni koitin ehdottaa lekureille, että määräisivät sähköshokkeja, kun masennuslääkkeet eivät tuntuneet juuri auttavan – mutta eivät ottaneet kuuleviin korviinsa, muistelen. Harvemmin taitavat potilaan ehdottamia hoitokeinoja isommin harkita, mutta oltaisiin ehkä vältetty erinäisiäkin kommervenkkejä, jos olisivat. En tosin tiedä, oliko tilanne vielä tuohon aikaan toinen, eli onko shokit otettu käyttöön vasta tämän vuosituhannen puolella uudestaan, ja kuljetaanko Suomessa eri tahtia kuin muualla. Netistäkään en löydä infoa asiasta – muuta kuin että niitä kyllä jossain määrin käytetään, ja että edelleen joku onneton kokee ettei häntä kuunnella kun shokkeja itselleen ehdottaa. Sähköshokeissahan on annos mystifiointia. Ne koetaan pelottavana, peruuttamattomana, aivoja tuhoavana toimenpiteenä, joka vielä kaiken lisäksi on tuskallinen operaatio. Tottahan se aiempina vuosikymmeninä on näyttänyt melko pahalta, ja lihaskouristukset ennen relaksanttien aikaa on aiheuttanut peräti murtumia ja sijoiltaanmenemisiä. Jokainen varmaan sähköshokista puhuttaessa saa silmiensä eteen tuskallisesti kouristelevan ihmisen – ja sitten rinnastaa lopputuloksen lobotomiaan, mikä on virheellinen päätelmä. Ja joskus sähköshokkeja on annettu pakkohoitona, mikä on tietystikin järjestelmäväkivaltaa. Täysin vaaratonhan tuollainen aivojen buuttaaminen ei ole – mikäpä tässä maailmassa riskitöntä olisi? Aivot ovat niin delikantti elin, että sen toiminnasta tiedetään edelleen perin vähän – mutta niinpä ovat masennuslääkkeetkin pitkälti arpapeliä. Sähköshokki toimii suurella prosentilla, mutta aina on niitä, joille se ei futaa. Sähköshokkihoito myös pienentää lääketehtaiden kassavirtaa, mikä epäilemättä aiheuttaa shokkihoidon vähäisyyttä. Ja sitten on ne lieveilmiöt: muisti voi kärsiä. Kognitiiviselle puolelle saattaa ilmaantua klappia. Muistista saattaa täysin kadota ajanjaksoja – et vaikkapa muista enää lainkaan omia ylioppilasjuhliasi. Tilanne korjaantuu, ainakin jonkin verran, puolen vuoden sisällä hoidoista, ja akuuteimmat muistiongelmat ovat pari viikkoa hoitojen jälkeen. Joku tuolla kirjoitti, että suuntavaisto heikkeni joksikin aikaa. Lähimuistin ongelmat ovat yleisiä, mutta ne siis enimmäkseen korjaantuvat jahka aivot taas pääsevät tasapainoon. Aivot ovat semmoiset, että niitä sörkkiessä voi tapahtua arvaamattomia asioita. Mutta pohjattomassa masennuksessa, kun tuntuu siltä, että mieluummin kuolisi pois, on ihan sama jos joku muistinviipale katoaa, jos masennuksesta pääsee eroon. Ja meidän aivojamme joka tapauksessa sörkitään ihan koko ajan, tietoisesti tai tiedostamatta. Harmi etten enää ole masentunut – ilmoittautuisin vapaaehtoiseksi koekaniiniksi shokkihoitoon heti, jos sinne vihdoin olisi mahdollista päästä. Minä olen aina ollut tällainen aivoturisti.