torstai 29. joulukuuta 2011

Riding the Ferriss wheel*

Olin törmännyt tuohon naamaan ennenkin, mutta todennut ilmeisesti liian ylienergiseksi ollakseen uskottava ja siis syvemmän tutkimisen arvoinen. En edelleenkään tiedä voiko tuota ottaa vakavasti, mutta testailen tässä – ja mietiskelen olisiko kirjan (4-hr body) hankkiminen vaivan arvoista.

Tim Ferriss siis on kehittänyt konseptin, joka tuntuu liian simppeliltä ollakseen toimiva – joten se ei varmaan ole sitä. Neljän tunnin kroppa tarkoittaa tuon alle länttäämäni esitelmän mukaan jotakuinkin sitä, että

jos teet kahdesta kolmeen toistoa, odotat kuutisen minuuttia ja sitten toiset kahdesta kolmeen vetoa, ja sitten vielä kolmannen kerran sama homma, olet kuukauden päästä järkyttävän loistavassa kunnossa, jos muistat toistaa sarjat pari kolme kertaa viikossa. Jollain laskutavalla tuosta tulee neljä tuntia kuukaudessa.

Jollain laskutavalla tuo tuntuu myös liian hyvältä ollakseen totta. Tyyppi tietysti näyttää siltä, että energiaa riittää vaikka mihin – mutta sen eteen on tehty vähän enemmän kuin neljä tuntia kuussa. Yhtäältä itsekin olen viime aikoina tehnyt aika paljon enemmän – ja joulupaussin jälkeen saanen itseni takaisin samaan tahtiin (vai saanko? Aika nopeasti sitä urvahtaa jos itselleen moisen sallii…)

Mutta se kokeilun arvoinen hippunen tuolta tarttui, että – puhuivat jetlaagista, joka itselleni on siis jatkuva olotila – melatoniinia jos nappaa unta kaivatessaan kuudesta yhdeksään milligrammaa, niin sillä oikenee. Minullahan on kauemman aikaa jo ollut hyllyssä kolmen millin tabuja, mutta ne eivät lopulta ole tuntuneet auttavan. Joten tällä kertaa otin tupla-annoksen – ja nukuin juuri niin kuin ihmisillä on tapana.

Tässä jatkuvassa vuorokausirytmittömyydessä saattaisi siis hyvinkin olla kyse oman kropan melatoniinivajeesta, joka korjaantuisi tuolla lisäbuustilla, jota olen vain turhaan liian pienellä annostuksella näihin asti kokeillut.

Joten tuon innostamana testaan tässä myös toista hippusta: 30 g proteiinia puolen tunnin sisään heräämisestä. Olen viimeisen vuoden ajan toki ollut sangen proteiinipainotteisella dieetillä muutenkin, mutta heräämisen kuvioihin on yleensä kuulunut pari kuppia kofeiinia, ja protskut sitten joskus kun on päivän kuntoiluannos tullut ajankohtaiseksi. Eli heräily on tapahtunut kaikessa rauhassa, kun taas tämä tapa saattaisi potkaista käyntiin vähän nopeammin. Seuraamme tilanteen kehittymistä.

Alla jokatap luento, joka saattaa antaa asioista hiukan ruusuisemman kuvan kuin olisi asiallista – mutta josta saattaa tarttua jotain ihan pätevääkin vahingossa:

---

*Kyllä kyllä, vapaa assosiointi on ehdottomasti suositeltava otsikointitapa...

 

keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Lentävää peltiä

Mutta jos nyt jotain postiivista hakee, niin oli ihan paikallaan syksyllä rempata katto. Päätellen siitä, että autotallin ovi oli kuoriutunut pelleistään tapaninpäivän myrskyssä, olisi jokunen entisen katon peltikin lähtenyt oletettavasti tuulen matkaan. Että lopultakin aika kaukonäköistä oli teettää se, mitä ei ilman markkinoitsijoita olisi tullut mieleenkään tehdä.

nuovimead.jpg

Mutta että edelleenkään ei joulumarkkinoille tullut lentoreppua! Käsittämätöntä. Kyllä viimeistään ensi jouluksi on syytä jonkun kehittää tuommoinen, jolla kätevästi sitten pääsee viilettämään ainakin tuollaisen puolensadan kilometrin pikkumatkan viidessä minuutissa.

Paitsi että tuossa vieressä ei taida kyllä olla lentämiseen tarkoitettu rensseli? Joku ihmeen yksipyöräinen menopelikö tuo on? Vähän kiikkerän oloinen konsepti, jos minulta kysytään.

No mutta leijuva auto nyt viimeistään vuoden päästä pitäisi olla joka talouden hankittavissa. Vuosi 2001 meni jo! Mikä näitä innovaatioita oikein viivyttää, muka?

Vanhan ajan joulua

Sparkee

Pimeää. Sivistys jossain kaukana. Villasukat ja pipo, sisällä.

Kävin kuitenkin porukoita moikkaamassa joulupäivänä, kun alkoi pahasti näyttää siltä että päivä menisi muuten täysin samaa rataa kuin aattokin: punttireeniä, leffoja. Ja oli odotettavissa kohtuullisen rauhallinen tie.

Kun sitten seuraava yö perillä meni kuitenkin valvoessa, ja päivä nukkuen, ei ollut paljon järkeä jäädä. Sähkötkin olivat oletettavasti poikki kotona, joten oli syytä lähteä katsomaan josko pakastin oli levähtänyt lattialle ja talon lämpötila pakkasen puolella.

Tokikaan en tajunnut matkalla sumpille pysähtyessäni hommata kynttilöitä mistään, joten jouduin ensitöikseni, kun talon tosiaan pimeäksi totesin, lähtemään valaistusmetsälle. Harmi vain ettei matkalla tullut mieleen myöskään tankata. Koskapa oli jo ilta, piti jälleen lähteä jahtaamaan abc-asemaa, jollainen tuosta noin kolmenkymmenen kilometrin päästä löytyy. Ei tunnu missään, vastahan tuota oli alle parinsadan kilometrin tullut köröteltyä.

Paitsi että sillä suunnalla oli koko kuntakeskus pimeänä. Häkellyttävää on tömähtää taajamaan jossa ainoat valot tulevat harvakseen ajelevista autoista. Ei tuikkuja, ei bensaa. Varasuunnitelma: exältä kynttilöitä ja löpön riittävyys herran haltuun.

Kun olin edellisen yön kiroillut sitä, ettei ollut juuri mitään tekemistä, että piti varoa herättämästä ihmisiä kun taas omassa kodissa voi pitää juuri sellaista jöötä kuin sattuu hotsittamaan, meni seuraava yö sattumoisin sekin kirjoja lueskellen, otsalampun valossa tällä kertaa – talon ainoaa tulisijaa hengissä pidellen. Harmi että tuo hella on toisessa päässä taloa; kun keittiön saa lämpimäksi, on muualla vielä alle viisitoista astetta. Mutta siinä viileydessä nukahtaa sangen helposti.

Niin uusavuttomaksi on ihminen tullut, että tovin jos toisenkin kerkisi siinä puuhellaa lämmittäessä kirota sitä, että kahvinkeitin ei toiminut. Jossain välissä sitten havahtui siihen, että vettä voi lämmittää ihan siinä liedellä. Monikohan nykyihmisistä kuolisi nälkään viikon sähkökatkon aikana?

Seuraavana päivänä oli ihminen täysin pimennossa – ei nettiä, puhelimestakin juissi vähenemässä. Bensaa oli enää sen verran, että pääsisi kunnan keskustaan, muttei (välttämättä) takaisin. Sitten kun muutaman varasuunnitelman tehtyään lähtee liikkeelle, huomaa jo viiden kilometrin päässä sivistyksen palanneen raiteilleen (ja vaihtuu kerronta preesensiin, niin on pysäyttävä kokemus tuo).

Melkein antiklimaattista: ei tarvinnut lähteä liftaamaan arvalla kymmenien kilometrien päähän hakemaan bensaa [jota ehkä ei enää saisi – kaikki olisi hamstrattu, ihmiset haulikoineen tappelemassa hernekeittopurkeista savuavien raunioiden varjossa]. Kun vielä kaupasta haki lisää kynttilöitä ja kirjastosta luettavaa, oli kotonakin jo sähköt odottelemassa.

Tylsää. Ihan kapinamielessä olen tämän illan vielä poltellut kynttilöitä ja hellassa tulta. Mutta vaikka sähköt pari kertaa vielä on hetkeksi kadonneet, ei enää ole sitä samaa epätietoisuuden tuomaa uudisraivaajahenkeä, joka hetken ehti elähdyttää. "Elähdyttää" – niin kuin tuota muka kaipaisi. Mitähän minä meinaan sillekin tehdä, että jäkis on ollut sulana tuollaisen vuorokauden? Pari ruokakokeilua tullut jo tehtyä ilman seuraamuksia...

---

Eri kätevästi sähköt menivät vielä kerran pariksikymmeneksi minuutiksi juuri ennen puoltayötä, ennen tämän postauksen lähettämistä. Ehkä universumi oli lukaissut jäljen, ja todennut liian heppoisaksi lähettämistä ajatellen.

…Ja sitten tarkistuskirjoituksen jälkeen vielä yksi katko. Montakohan kertaa tuo upsi tulee vielä ujeltamaan sen merkiksi että kohta sammuu kone?

lauantai 24. joulukuuta 2011

Aivopesukoneessa

Kyylätonttu

Tämä on taas hyvin autistista, mutta en edelleenkään kykene viettämään tätä aikaa yhtään mitenkään. Mitä enemmän jossain kollektiivisessa toiminnassa haiskahtaa hierarkia elikäs hegemonia, sitä enemmän potkii luontoni vastaan.

Se, että tänään kaikki jonkin vetovoiman johdosta pakkautuvat läheistensä ja perheidensä (jotka eivät ollenkaan välttämättä ole sama asia) kanssa samaan tilaan oleskelemaan, on jotain mitä soomani kieltäytyy tekemästä. En minä voi toimia kuin lammaslauman aivoton jäsen.

Herää varmasti kysymys, että miksi näin. Ja kun kaikki hyvin tiedämme, että kaikki toiminta viimekädessä ratkeaa fiilispohjalta: suuntaudumme siihen, mikä ennakko-odotuksissa tuntuu lupaavimmalta [mikä taas yleensä on juuri sitä mitä aina ennenkin on tullut tehtyä]… Ehkä itseni kohdalla kyse on jostain ääri-individualismin kaipuusta? Omituista härkäpäisyyttä.

Mutta omituista on kyllä joulunviettokin. Suurin osa väestä ei yhtään usko ristillisiin perusteisiin – eikä toki ole syytäkään, kun koko hulabaloo perustuu hirvittävään läjään valheita, jotka on pakkosyötetty tällekin kantille maailmaa väkivalloin. Mutta niin vain tungeksitaan ensin enenevissä määrin kauppakeskuksissa, ja sitten kotilinnoissa – varsin synkronisoidun parviälyttömään tapaan.

Äkkiseltään voisi kuvitella, että joulunviettoon kannustaa yhdessäolo ja sen tuoma liikuttuneisuus, joka jossain vaiheessa väkisinkin valtaa jokaisen – paitsi ne, joita koko touhu ahdistaa niin paljon että tekee mieli syödä haulikko (minkä tilinpäätöllisenä symbolina lopulta paukutellaan raketteja taivaalle, jotta saadaan karistettua kaikki hartaus seuraavaksi vuodeksi mahdollisimman kauas…)

Lopulta ainoaksi kannustimeksi kuitenkin jää joukkopaine: kaikki muutkin viettävät joulua juuri nyt, siispä minunkin täytyy – mutta ajatusmalli armollisesti unohtaa tuon "täytyy"-puolen pois, ja kääntää sen "haluamiseksi". "Minä haluan viettää joulua, minä tykkään joulusta. Joulu on sitten niin ihanaa aikaa."

Vähän samalta vaikuttaa kuin "Kim Jong Il oli sitten ihana hallitsija".

sunnuntai 18. joulukuuta 2011

Roolin hakemista

Pauö

Puhelin pirahti: olisi ollut roolia tarjolla. Varmasti kyseinen duuni olisi ollut hyvinkin mielenkiintoinen, ja hetken aikaa heittäytyminen kutkutteli, mutta valitettavasti olen vastikään mennyt tekemään päätöksen olla menemättä enää näyttämölle.

Olen tämän 13 vuotta kamppaillut sen viha-/rakkaussuhteen kanssa, joka vuoroin on vienyt näyttämölle ja vuoroin kieltäymykseen. Viimeisimmän näytelmän aikana koitin aktiivisesti analysoida mikä näyttämölle meikäläistä vetää, ja mikä sieltä työntää pois.

Asia kristallisoitui hyvinkin pelkistettyyn toteamukseen: olen liian individualisti näytelmäproduktion esiintyjäksi. Kuulostaa ehkä falskilta? En tiedä, mutta tämän olen tiedostanut lähestulkoon aina: en halua että minua ohjataan. Haluan että jokainen näyttämötilanne on tuore, ja kukin henkilö suhtautuu siihen kuin se tapahtuisi ensimmäistä kertaa – mikä paradoksaalisesti tapahtuu vain lähes loputtoman toiston kautta.

Minä en siis jaksa skeemoja enkä koreografioita, joihin suurin osa muista näyttelijöistä turvautuu kuin hukkuva naskaliin. …Kärjistän tässä nyt kovasti.

Parhaani mukaan pidän ohjaajaminäni erossa näyttelijäminästä: pyrin tuottamaan näyttämölle juuri sen mitä ohjaaja haluaa nähdä, silloinkin kun tuntuu että mukavuusrajat paukkuvat enkä saa itseäni taivutettua – tiedän hyvin ohjaajana, että se, mikä näyttelijästä tuntuu parhaalta, ei ollenkaan välttämättä näytä parhaalta vaihtoehdolta. Näyttelijän täytyy venyä, muuten hän jämähtää. Ja ohjaajaa pitää kuunnella, ja ohjaajia voi olla vain yksi (minkä toisinaan apuohjaajiksi äityvät näyttelijät unohtavat, ja ohjaaja saa sitten korjailla sivupoluille eksyneitä suorituksia…)

Kuten edellisestäkin kappaleesta huomataan… Vaikka pyrin eriyttämään ohjaajan ja näyttelijän, en täysin siinä onnistu – mikä ehkä tekisi minusta pikemminkin ohjaajan.

Paitsi että ohjaajana olen ihan saman ongelman toisessa päässä: en minä halua ohjata ketään. En halua kertoa mitä pitää tehdä, miten se pitää tehdä tai mitä pitää ajatella. Haluan että näyttelijä antaa itse itselleen tilaisuuden ajatella juuri ne ajatukset joita roolihenkilö läpikäy juuri annetulla hetkellä.

Tässä on se ongelma, että kun suurin osa näyttelijöistä nimenomaan haluaa tulla talutetuksi prosessin läpi, pitäisi löytää itsestään ohjaajana supermotivaattori, joka valaa itse kuhunkin näyttelijään uskon siihen, ettei ole vain yhtä tapaa tehdä asioita, että jokaisella on omanlaisensa prosessi, ja se oma tapa tehdä löytyy vain kokeilemalla, mikä väistämättä tarkoittaa kompastelua ja hämmentäviä tilanteita, jotka ovat kuitenkin olennainen osa kasvua ihmisenä, mitä näytteleminenkin parhaimmillaan on...

Äkkiseltään voisi kuvitella, että olen varsinainen laissez-faire-ohjaaja – ja huonoimmillani olen sitä ollutkin, mutta tässä "metodissa" ei ole kyse siitä, että antaa näyttelijöiden mellastaa miten sattuu, vaan… Tarkoituksena on 1) juntata teksti niin syvälle selkärankaan, että sitä on mahdoton esityksissä unohtaa, ja 2) tehdä harjoituksissa niin monella tavalla kukin kohtaus, että näyttelijä ei pysty sitomaan ilmaisuaan ulkonäytelmällisiin asioihin, niin kuin resitointiin tai koreografiaan. 3) Pyrkimys on siihen, että näyttelijällä on rento ja vapautunut olo näyttämöllä, jolloin hän kykenee olemaan valppaana ja hereillä joka hetki.

Joten yhtäältä kyse todella on mellastamisesta, ja toisaalta ei lainkaan. Haluan karsia esittämisestä esittämisen pois, ja kaivaa aitouden esiin. Sen, että tunteita ei tuoda framille, ei päätetä etukäteen miten mihinkin reagoidaan, vaan annetaan lupa autenttiseen kokemiseen, vaikka sama kohtaus on käyty sata kertaa läpi.

Tämä on samaan aikaan minäkuvallinen ja maailmankatsomuksellinen vyyhti. En ole kentällä törmännyt oikeastaan kehenkään joka tuntuisi ajattelevan samansuuntaisesti – käytännön tasolla ainakaan. Aina päädytään revittelemään angsteilla ja esikokemaan yleisön puolesta: näin sinun tulee nämä tilanteet kokeman! Kavennetaan kerrottavaa tarinaa johonkin muottiin, joka ei jätä rivien väleihin mitään, ei haasta ajattelemaan että "hups, emotionaalinen reaktioni oli juuri jotain muuta kuin mitä virallisessa gallupissa sen tunnustaisin olevan". …Jälleen kärjistän hiukan, mutta vain hiukan.

Mutta siis näyttelijällä ei oikeastaan saisi olla mielipiteitä näyttelemisestä, dramaturgiasta tai mistään. Näyttelijä on työkalu, joka muovautuu ohjaajan oikkujen mukaan: ohjaaja testailee mielikuviensa toimivuutta vaihtamalla ohjeistusta kerta kerralta niin, että tuntuu puhuvan itseään vastaan. "Viimeksi sanoit ihan päinvastaista?" "Juu, se oli silloin se."

Mitä minä siis teatterin saralla aion jatkossa tehdä? Päästänkö itseni helpolla ja siirryn päätoimisesti valo- ynnä äänitekniikkaan, musiikintekoon mahdollisesti? En usko. Tässä kohtaa loogisin vaihtoehto olisi se, jota olen vältellyt koko tämän taipaleen ajan: elokuvan tekeminen.

Kuten joku joskus on saattanut panna merkille, olen horissut chaplin-kompleksistani aika ajoin, saamatta lopultakaan aikaiseksi juuri mitään. Suurin kynnys on aloittaminen, ja sitä varten olen koittanut kasata itseäni, saada aivoja olemaan näkemättä tuota kynnystä… Ja edelleen roikun tässä, ilman mitään suunnitelmaa. Moni väärä askel on otettu pysymällä paikallaan, kuten joku joskus on tullut sanoneeksi.

Yhtäältä on siis se, että haluaa uusia ja uusia haasteita, suurempia kuvioita hallittaviksi, ja toisaalla värjyy pelko siitä, mitä seuraa jos ryhtyy toimeen. Toistaiseksi jälkimmäinen on voittanut ja ohjannut sivupoluille, joissa toki on saanut kerättyä voimaa ja uskoa itseensä – kaiken kaikkiaan hyvin tarpeellisia kokemuksia ja työkaluja – mutta nyt tällä radalla ennen pitkää tylsyys vie voiton… jollei ota sitä seuraavaa askelta, joka on vain askel, mutta joka johtaa moniin muihin askeliin, joita saa tarpoa tuntemattomilla tantereilla, arvaamattomien esteiden yli, toisinaan naama routaa kyntäen. Puuh.

Miesten taajuusalue ≠ naisten

Huuto

Satuin ohimennen lukaisemaan jostain, että naisilla on parempi ääreisnäkö kuin miehillä – mikä siis karkeasti tarkoittaisi arkihavainnon putkinäköisistä miehistä neurologisesti todeksi.

Asiaa googlatessani törmäilin alkuun vain toisen käden väittämiin, mutta sitten satuin sivulle, jolla oli paljon muutakin mielenkiintoista miehen ja naisen neurologisista eroavuuksista – niin kuin vaikka se, että naisen viesteistä osa ei tule perille, koskapa miehet eivät kykene erottamaan käytettyjä sävyjä puheesta.

Siis ihan fyysisesti me reppanat olemme sikäli vajaita, että vaikka nainen omasta mielestään sanoo asiansa hyvin selvästi ja selkeästi, meiltä se menee täysin ohi. Vähän niin kuin peura ei tajua kohti tulevaa autoa ennen kuin se hiljentää siihen vauhtiin jota kyseinen laji itse käyttää.

No. Lukemattomia kertoja tuon kyseisen koodeksin puuttumisesta johtuen olen ollut tilanteessa, jossa toinen on sanonut jotain, viestinyt omasta mielestään hyvin selkeästi asiansa, ja minä olen tulkinnut sen juuri väärin päin. Kun tilanteen vihdoin – aivan liian myöhään – on tajunnut, on vahinko tapahtunut, ja monesti toisen sieluun osuneen tahattoman – mutta nimenomaan julman tahalliselta vaikuttavan – haavan muodossa.

Eli naiset: jos vähänkään tuntuu, että miehelle ei ole mennyt ihan perille asti se, minkä mielestäsi rautalangasta väänsit… Väännä oikeasti rautalangasta. Ei ole poloisella harmainta aavistusta siitä kirkuvasta vihjeestä, jonka kuitenkin jätit rivien väliin, kun ajattelit ettei kukaan voi olla niin pönttö ettei tätä osaisi hiffata.

Kokeile! Kertaa: "…Siis se mitä juuri sanoin, tarkoittaa että todella haluaisin sinun toimivan tällä tietyllä tavalla, ja tämä on minulle tärkeää…" ja katso miten valo syttyy siihen asti toljottaneissa silmissä: "Ai? Eli se mitä sä just sanoit tarkotti siis just päinvastaista, mutta nyt ymmärrän miten voit kuvitella sen olleen kovinkin selvä viesti…"

Oikeesti, aika useasti tuntuu että pitäisi olla ajatustenlukija – mikä johtuu tietysti vaan siitä että ei kerta kaikkiaan leikkaa. Kun vastaanotin ei poimi niin se ei poimi.

lauantai 17. joulukuuta 2011

Tuskan rajoilla

Pain

Hmm, viidennellätoista viikolla vasta olisi osunut samalle päivälle sekä sulkapallo, wing tsun että squash – mutta jo heti aamusta oli huomattavissa, että nyt pusketaan vähän turhan kovaa. Tietystikin ignoroin tilannetta parhaani mukaan, vaikka ylös noustuani ensimmäiseksi suuntasin laappimaan Mobilatia ympäri kroppaa; näihin asti kivut on kadonneet ainakin joksikin aikaa kun kentälle on päässyt.

Vaan tällä kertaa ei tullut pelaamisesta kyllä yhtään mitään. Puolentoista tunnin kärvistelyn jälkeen totesin parhaimmaksi lopettaa, ja unohtaa muutkin riennot siltä päivältä. Nyt odottelen pari päivää josko ehtisin toipua. Ensi viikolle olisi buukattuna joka päivälle kenttää.

Sikäli ärsyttävää, että joku toinen ei ehkä olisi ollenkaan näin romuna – mutta kun jo valmiiksi on suunnilleen kaikki nivelet nurin, löytyy jatkuvasti uusia kipeytymiselle alttiita alueita. Tämähän itse asiassa, nyt kun tarkemmin ajattelee, on yksi syy sille etten ole aiemmin diggaamieni mailapelien pariin singahdellut: en uskonut että varsinkaan jalat sitä kestäisivät.

Nyt vaikuttaa pahasti siltä, etteivät kestäkään – eikä myöskään selkä. Mutta toisaalta, vastahan tässä on päästy alkuun, ja kun tuo kaikkein eniten arpomista aiheuttanut nilkka, ja toiseksi eniten arpomista aiheuttanut polvi, ovat molemmat osoittaneet vahvistumisen merkkejä, ei ole syytä vielä luovuttaa.

Ehkä tahtia on syytä hiukan pudottaa kyllä – mikä tosin on turhauttavaa sikäli, että taidot kehittyvät sitä hitaammin mitä harvemmin niitä harjoittaa. Kaikki mulle tänne nyt. Heti.

…Tästä kirjoituksesta ehkä saa kuvan, että olisin tyypillinen hampaat irvessä -suorittaja. Se on väärä kuva, mutta näen, että missä tahansa touhussa toiston maksimointi auttaa ekselenssiin pääsemisessä – ja kun siihen toden totta on matkaa jokaisella alueella… No, kukapa nyt ei haluaisi olla mieluummin hyvä kuin huono?

Vuoden päästä ei ehkä enää satu mihinkään (ainakaan jatkuvasti)? Pelivarmuuttakin löytyy? Wing tsunissa kroppa tulee olemaan toisinaan hallussa ja tekee sitä mitä pitääkin tehdä? Tähän tähtään, ja konsapa pystyn sangen tuskattomasti visualisoimaan sen, se on myös mahdollista. Kyllä tästä vielä.

torstai 15. joulukuuta 2011

Koli koli (ja klomp klomp)

Kun ilmalämpöpumppu alkoi pitää melkoista kolinaa, oli aika vilkaista pellin alle:

IMG 1596 Melkoinen määrä umpijäätä! Tuossa kohtaa on jo osa sulatettuna. Erinäisiä kastelukannullisia kuumaa vettä tuli kaadeltua, mutta tuolla toisessa päässä piti vähän hillitä, siellä kun on piirilevy, joka oletettavasti ei nesteistä isommin perusta. Kuumailmapuhallin pitää vissiin tätä varten hommata, jos kerran jo parin viikon lievä pakkanen pistää vehkeen jumiin noinkin totaalisesti. Merkillistä, en muista moista glaseerausta edellisiltä talvilta.

Aiheesta ihan toiseen: milloinkahan mahtavat skiidut tulla taas muotiin? Olisi korkea aika. Hyvin olisivat hyödylliset sikälikin, että olivat täyskumisina (kai se kumia oli?) niin painavat, että ajaisivat nilkkapainojen virkaa. Niin olisi kansalla jäntevämmät jalat kun lonttostaisivat noilla päivät pitkät.

En onnistunut netistä löytämään ainuttakaan kuvaa, enkä kirjoituksiakaan juuri lain – kun tässä kohtaa nuorempi kansanosa on ihan että "häh, mitkä himputin skiidut". Mahtoivatko olla vain yhden talven villitys? Koulun käytävät täyttyivät sangen raskaista askelista, mutta sitten vaihtuivat skiidut kuukenkiin, ja niistä talvilenkkareihin.

Noista kaikista kuitenkin puuttui talvikenkien olennaisin olennaisuus, eli olematon liukuesteisyys. Parhaat liukuominaisuudet löytyivät buutseista, jollaisia en koskaan saanut (vaan lapikkaat, mikä ei tuntunut yhtään coolilta), ja toisaalta huopikkaista, joita taisin ainakin yhdet kuluttaa juurikin liukumalla kaikki mahdolliset ei-hiekotetut väylät.

Yhdellä tasolla olen noita aikoja saanut näillä peltotaipaileilla muistella: ovat nimittäin peilijäässä nämä pikkutiet, mistä johtuen kääntymiseen pitää varautua hiljentämällä nopeuteen jossa ei tarvitse jarruttaa pysähtyäkseen. Vähän hitaasti menee perille taas se, että talvi on tullut, ja jotain tars tehdä tiekuntien.

keskiviikko 14. joulukuuta 2011

Hiljaa ajavien paretoprosentit

Hanginleanin

Kaikkihan tietävät Pareton lain: 20% jostain otannasta hoitaa 80% lopputulemasta, vai miten sen nyt oli. Jokatap. Leikitään että tällä on mitään tekemistä esiteltävän asian kanssa.

Tuossa kun jälleen kerran löysin itseni tilanteesta, jossa ohitin alinopeutta ajavaa, joka löysi siinä kohtaa kaasupolkimen, ja hetken aikaa mietin peukuttaisinko tyypille siinä vierekkäin ajellessamme… En jaksa enää edes ärsyyntyä tuosta, mutta olettaisin että tyyppi saattaisi vähän hiiltyä siitä, että ohittaja, jota hän ei päästä ohi, virnuilisi vierellä peukku pystyssä että "Just noin, ai että ootkin pätevä!"...

Asiaan: voisiko olla, että 20% alinopeutta ajavista tekee juurikin tuon – nostavat nopeutta siinä vaiheessa kun heitä ohitetaan? Ja voisiko olla, että 20% noista tekevät sen tahattomasti? Siis jopa täysin syyntakeettomasti; eivät edes huomaa tekevänsä sitä. Että loput 80% tekee sen sitten ihan vaan vittumaisuuttaan ja tahallaan? Ei, täytyy sen olla toisin päin tuon...

Ja 80% hiljaa ajavista ajaa hiljaa kaikkialla, ja 20% lähinnä sellaisella alueella, joka on melkein taajamaa, muttei ihan – ja sitten murtomaahiihtoalueella reipasta ylinopeutta. Ihan hatusta heittelen näitä prosentteja, mutta melko valideilta noin näppituntumana tuntuisi.

Ja kumpi nyt oli oikein? "20 %" vai "20%"? Onko tällä väliä? Jotenkin esteettisemmältä näyttää tuo tässä kirjoituksessa viljelemäni, mutta yhtäältä jostain muistelen että tuo toinen kuitenkin olisi sääntö. Veikkaan, että viidennes ihmisistä tietää, ja heistä viidennes välittää (joskin tuo prosentti tuntuu aivan liian suurelta nyt, tuo ensimmäinen siis; jos se meneekin toisin päin: viidennes "välittää", mutta heistä vain viidennes oikeasti tietää?).

Fragmentaarisen oloinen katsaus postvokalisointiin

Katsooomaoikea

En ihan osannut odottaa sitä. Kun olen kuitenkin ennenkin. Niin tämä on vähän uutta kuitenkin. Nimittäin.

Viimeksi on semmoinen kokemus. Ja näinhän sen pitäisi olla. Mutta tällä kertaa jotenkin päin vastoin.

Että siis paremmaksi lauluäänen luulin muuttuneen. Mutta en tosin ollut paljon luikautellut. Ja sitten olikin ihan karussa koko instrumentti.

Voiko tämän vaikeammin kertoa? Viikon kun olen ollut polttamatta, reilun ja rapiat, en ole laskenut erityisen tarkkaan, mutta että jonkin aikaa. Niin normaalisti, no, ehkä ei näin nopeasti, mutta että paranee äänen vakaus, on helpompi pitää vaikkapa nuottia pitkään ilman huojuttamista, joka on sitten tervaisemmalla kurkulla pakollinen kun ei suoraa ääntä saa siis pidettyä.

Vaan. No, ehkä johtui siitäkin, että oli parin viikon reenitauko siinä välissä. Ei ollut käyttänyt ääntänsä ihminen. Ja sitten kaikki kuona poistumassa vielä, ja varsinkin näin alkuun, että myöhemmin sitten vasta sillä lailla puhdistuneet on röörit sekä venttiilit. Mutta oli kyllä. Hassua.

Se, ettei tuntunut olevan juuri mitään hallintaa. Ihme pihinää vain lauleskelu, ja korkeammissa kohdissa mitä sattuu. En ole kirjaa pitänyt että en.

Tiedä että miten pitkään tässä pitää odotella. Mutta että varmaan kannattaisi kuitenkin pitää reeniä yllä notta tottuisi. Ei kai nyt kenenkään ääni kovin kummoisessa vireessä pysy kerran viikossa -tahdilla.

Mutta se tässä. On hienoa. Että. [No sekin kyllä että voi nykyään kirjoittaa ihan miten vaan kun kaikki muutkin niin tekee eikä varmaan ketään yhtään häiritse tämä holtiton tekstipurskuttelu, mutta siis] On jo kymmeneen piisiin olemassa rummut ja basso, että kohtapuoliin alkaa tulla ulos uutta Stupor Mundia.

Kohtapuoliin tarkoittaa tietysti jotain määrittelemätöntä. Mutta. On prosessi nimittäin käynnissä. Niin se hieno! Että ennen omia luikautteluja otin ja lopetin, ja sitten kohta heti on ääni kuin enkelillä, huiluäänillä lauleskelen vainen kun on niin siis kerta kaikkiaan.

maanantai 12. joulukuuta 2011

Kekkosen perintö

Jos tulevista vaaleista tehtäisiin graafinen actionromaani, ja siitä elokuva, juliste voisi näyttää vähän tältä:

Kekkosen perintö comics

"Heitä oli kahdeksan, mutta kuten vanha kansa sanoo: 'There can be only one!'"

---

Huoh. Tämäkö oli niin tärkeää, ettei ole malttanut mennä taas nukkumaan?

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Paperikäyttikset

Jokin on kyllä muuttunut: kun ennen ramppasin jatkuvasti kirjastossa torsonmittaisten kirjapinojen kanssa, en enää käy siellä juuri koskaan. Pöydällä on lojunut jo kahden muistutuksen ajan Stansilavskin teorioista kasattu, öh, magnum opus, jota ei taida voida uusia enää keskiviikon jälkeen. Lienen jo yli sadan sivun, mutta jokunen sataa pitäisi vielä kahlata.

Sinänsä omituista, että kirja on toki mielenkiintoinen – hiukan vanhahtava tietysti, mutta paljon validia matskua näyttelemisestähän tuossa toki on. Kuitenkaan nykyhektisenä ihmisenä ei enää malta asettua kirjan eteen, koskapa siinä ei voi singahtaa johonkin ihan muuhun, ei ole hyperlinkkejä joita seurata, tekstiä ei ole päivitetty vuosiin...

Mahtaako olla yleistäkin se, että haluaa ihminen nimenomaan viimeisintä tietoa, viimeisimmän version kaikesta? En ole ollut koskaan kiinnostunut klassikoista, koskapa ne on versioitu moneen kertaan, ja monesti myös tuoreemmin.

Klassikkofiilit toki pamauttavat tähän kohtaan jyrkän vastalauseensa; eihän toki klassikkoja voi ylittää! Klassikot on klassikkoja, ja niiden kahlaamiseksi on nähty kovasti vaivaa elähtäneen kielensä ja menneen maailman asenneilmaston samoilussa. On sivistynyttä diggailla nimenomaan klassikkoja yli profaanin nykymatskun.

Mutta minä olen aina kokenut klassikot pikemminkin pölyttyneiksi pyhäinjäännöksiksi, joista pitää kaivamalla kaivaa jotain nykymaailmalle olennaista. Tottahan se sieltä löytyy, ei klassikoksi vahingossa tulla, mutta siltikin, jotenkin on naurettavaa väheksyä nykytekijöitä vain siksi, että sattuvat olemaan hengissä. Heillä on ollut kaikkien klassikkojen olkapäät seisottavinaan, joten miksi heitä pitää painaa alaspäin?

Jaha. Miten minä päädyin kirjastoissa käymisen vähenemisestä klassikkojen mollaamiseen? Ehkä sillä, etten taaskaan etukäteen yhtään hahmotellut mitä ajattelin kirjoittaa. Kannattaisi varmaan lukea kirjoja, niin korjaantuisi tuokin asennevamma?

Psykofyysisiä kipupisteitä

Melko lailla tyypillistä: ensin hankkiudun sinne kössiturnaukseen univeloissa, ja sitten nukun puoli vuorokautta putkeen – en kuitenkaan heti kun nukahtaisin, vaan vasta sitten kun unet varmasti menevät epäsosiaalisen puolelle. Illan pilkin mikrounia sen kriittisen pisteen ohi, jolloin nukahtamis-inspiraatio muuttuu puusilmäiseksi uupumukseksi – ja sitten en vain pääse ylös ajoissa.

Pelit menivät aika tavalla juuri niin kuin oletinkin: osan aikaa pistin kampoihin ihan mallikkaasti, mutta enimmäkseen pelasin alle oman tasoni. Kai maar tämä jossain välissä korjaantuu, mutta siinä ei valitettavasti auta tiedollisen tason hiffaaminen. Aivot pitää vain subliminaalisella tasolla saada oivaltamaan se, että…

Niin, tiedollisella tasolla pitää ensin kylläkin ja nimenomaan oivaltaa jotain, mitä en osaa nyt sanoiksi pukea. Että voittaminen on ihan jees? Ei kuulosta kovin oivaltavalta vielä. Mutta se, että pelin taso heittelee holtittomasti hetkestä toiseen, kielii jostain sisäisestä ristiriidasta, jostain perustavanlaatuisesta elämänkatsomuksellisesta ödeemasta [kyllä, jokainen pieninkin toistuva ongelma on jäljitettävissä subjektin eksistentiaaliseen klappiin…].

Jos ei anna itsensä, tai siis jos alitajunta ei anna, pelata omalla tasolla… Tämä on tietysti jokaisen ongelma aina – kukaan meistä ei pelaa omalla tasollaan, paitsi joku maailmanmestari, joka on onnistunut eliminoimaan sisäisen sabotöörinsä… Mutta vaikka ongelman sanallistaminen ei varsinaisesti ratkaise sitä… yhtäältä se tekee niin. Kun pystyy kristallisoimaan sen, mikä mättää, saattaa se saman tien laueta tyhjiin, ja kadota.

Jotain hyvin yksinkertaista se on. Jotain, mitä ajattelee hirmu monimutkaisena vyyhtenä, mutta joka on vain piilossa turhan paineistuksen takana. Sen verran pahasti piilossa, ettei sitä edes saa tiivistettyä yhteen lauseeseen.

Mielenkiintoista on ollut myöskin seurata kropan sopeutumista olosuhteisiin. Juuri nyt ei ole sikäli kauheasti kehumista, että tunnin pelaamisen jälkeen ristiselkä on notkea kuin rautakanki, ja nilkat samoin melko lailla liikkumattomat. Tuota köpöttelyksi menevää epäsingahtelua ja -kurottelua voisi tietysti kompensoida taidolla, jos sellaista saisi kytkettyä toimintaan mukaan enemmän, mutta nyt täytyy vain antaa ajan kulua molempien, sekä psyyken että fysiikan puolesta. Toistoa toistoa toistoa ja toistoa. Kyllä tämä tästä vielä.

Edistystä on tapahtunut sikäli, että olen voinut luopua nilkan ja polven tukisiteistä, jotka alkuun olivat aika lailla pakollisia. Kentän ulkopuolinen köpöttely on myös muuttunut siedettävämmäksi. Vaikka edelleen varsinkin selän oikaisu vaatii siviilissä hiukan taiteilua, ei sentään kävelykeppiä ole tarvinnut kovin usein harkita. Koomista tietysti on se, että urheilun lisäämisen jälkeen on saanut kiristellä hampaitaan jatkuvien kipujen kanssa.

Olisi varmaan kannattanut aloittaa silloin nuorempana. Tai siis jatkaa kun kerran aloitti. Mutta kyllä minä tämän vielä selätän, jummijammi. Onhan esmes hapenottokyky jo ehtinyt kummasti moninkertaistua tässä viikkojen aikana. Joku päivä huomaan liikkuvani notkeasti kuin kissa sekä kentällä että sen ulkopuolella – ja pieksän kaikki vastustajat ärsyttävän kevyesti, ihan kuin leijuisin ja lukisin ajatuksia. Ihan heti kohta ollaan tässä tilanteessa.

perjantai 9. joulukuuta 2011

Likainen tusina täyteen

Joutessani täyttelin Hesarin pressavaalikonetta, ja totesin mielipiteideni olevan samaa maata pärstäkertoimen kanssa. Jos siis jaksaisin vääntäytyä uurnalle sitten kun sen aika on, äänestäisin Haavistoa. Noiden muiden takia en kyllä vaivautuisi pelipaikalle lain, vaan en tiedä, jos tulee semmoinen Donkey Hot* -olo, niin ehkä sitten kuitenkin käyn taas äänestyspaikan kihelmöivää tunnelmaa aistimassa. Voihan sitä unelmoida, että pestattaisiin ihan semmoinen ihmisenoloinen tyyppi tuohon duuniin – vastoin kaikkia ennakko-odotuksia.

Pressakone

Ehkä valintani johtuu siitä, että jotenkin luulen tuntevani tyypin vaikken konsaan ole tavannut enkä sen isommin politiikkaakaan seuraa** – eikä Haavisto äänekkäimpiä mielipideautomaatteja todellakaan ole. Tuntuisi keskittyvän asioihin politisoinnin sijaan hän. Kuuntelemiseen julkilausunnan sijaan.

Mutta kyseiseen pressaehdokkaaseen tutustuin kyllä jo -80-luvun lopulla valmistautuessani interrailiin, lukemalla Haaviston Nuori Eurooppa -opusta. Kyseisestä kirjasta on varmasti sangen moni Euroopankiertäjä saanut sekä innoitusta että ihan konkreettista hyötyä. Mies on laajentanut maailmaa, muidenkin kuin omaansa, ja siinä sivussa piirtänyt itsestään sangen sympaattisen kuvan.

Mikähän mahtaisi olla pistemäärä, jos sattuisin olemaan täysin samaa mieltä kaikesta ehdokkaan kanssa? Jos miinuspisteitä voi tulla näemmä yli sata, on skaala siis… mitä lienee.

Jotenkin skitsofreeniseltä näyttää kyllä tuo minun osuvuuslistani: "Tää tyyppi vihaa niin paljon naisia, että mieluummin äänestää homoa," voisi joku ajattelematon täysin asian vierestä lohkaista – mutta onneksi ei tee niin, koskapa sehän olisi pelkkää dorkailua semmoinen.

Kyllä vaalit pitäisi ratkaista vaalikoneilla! Tai siis että vähintään tuon verran demokraattisemmaksi ja harmaan sävyjä tunnustavammaksi pitäisi tämä meidän kansanvaltamme ja äänestämiskäyttäytymisemme saattaa. Että todella äänestettäisiin asioista eikä naamoista – vaalit kun tuppaavat olemaan vähän semmoisia missikisoja kyllä.

…Niin, että otsikko meinaa mitä? Näemmä seuraava pressa on kahdestoista. Vähän oli muistelemista kun yritti nimetä nuo vaalikoneen ylälaidassa (ja nyt siis tuossa alla) kyräilevät kaapinpäällystimet, alkupäästä siis (varsinkin kun ovat piilotettuna tekstin taakse). Mutta sen verran luulen asian syöpyneen vuosien varrella mieleen, että onnistunen yhdistämään naamat nimiin: Ståhlberg, Relander, Svinhufvud, Kallio, Ryti, Mannerheim, Paasikivi, Kekkonen, Koivisto, Ahtisaari, Halonen. Eikös?

header-7f3d77627239ee16c03b9aff8b4ed00b951168bb.png

---

*Don Quixote (kun kuitenkaan ei mene selittämättä perille tämä sanaväännös); äänestäminen on vähän sellaista tuulimylläystä, näjetsen.

**kun se nyt vaan on todella väsyttävää jankkaamista ja eufemisointia, joka kaikkensa tekee pitääkseen reaalitodellisuuden kosketuskantaman ulottumattomissa...

torstai 8. joulukuuta 2011

Hiukanko asenteellistako vaiko eikö?

Klikkasin Amppareissa otsikkoa "Outo ilmiö aurinkokeräinmarkkinoilla". Mikä mahtoi olla tuo Talouselämän uutisoima outo ilmiö? No, tietysti se, että ihmiset ostavat aurinkokeräimiä! Se on kyllä outoa, varsinkin juuri noilla markkinoilla, joilla myydään aurinkokeräimiä.

Nyt on ihan pakko lainata suunnilleen koko skuuppi, koska siinä on havaittavissa sellainen määrä… en tiedä mitä asenteellisuutta, mutta veikkaan että kirjoittaja ja siteeraamansa tyyppi ovat molemmat… Ei kun hetkinen, olen lankeamassa samaan ansaan jossa hekin rimpuilevat. Kohta kohdalta:

Kaukomarkkinoiden tuore toimitusjohtaja Jukka Nieminen on törmännyt suomalaisilla rakennusmarkkinoilla outoon ilmiöön. Rakentajien päähuomio keskittyy messuilla nyt maa- ja ilmalämpöpumppujen sijaan aurinkokeräimiin.

Ensimmäisessä kappaleessa outousmarkkina on laajennettu rakennusalalle, mutta edelleen: onpa tosi outoa juu. Että pihansa mylläämisen sijaan ovatkin mieluummin mylläämättä pihaansa [no, ilmalämpöpumppuja ei tokikaan kaiveta maahan, mutta niiden tuoma säästö tuntuu hukkuvan hinnankorotuksiin…].

”Rakentajat haluavat ostaa aurinkolämmitysjärjestelmiä, eivätkä he ole kiinnostuneita hankinnan takaisinmaksuajasta.”

Toi on siis niin outoo. Sanavalinta siis on. Nieminen tuntuu tietävän mitä rakentajien mielessä liikkuu: juuri aurinkolämmitysjärjestelmien takaisinmaksuaika heitä ei kiinnosta. Ilmeisesti kaikissa muissa järjestelmissä takaisinmaksuaika on ykkösprioriteetti?

Monet suomalaiset ostavat aurinkokeräimiä katoilleen, koska he haluavat toimia oikein ja näyttää tukevansa vastuullista kehitystä, mitä se ikinä tarkoittaakaan.

Nieminen puhuu ”irrationaalisesta kysynnästä”.

Niin. Vastuullinen kehitys, mitä ikinä sitten onkaan, on irrationaalista. Ja oikein toimiminen. Mitä se nyt sitten lieneekin.

Niemisen mukaan kysyntää ohjaa lähinnä kilpailu siitä, kuka on ”se fiksuin jätkä kadulla”.

Ilmiö ei ole kotikutoinen. Yhdysvalloissa sen nimi on Prius Effect. Ilmiö on saanut nimensä siitä, että vihreitä arvoja kannattavat kuluttajat haluavat näyttää ympäristöystävällisyyttään muille ajamalla Toyota Priuksella, joka on tavanomaista vähemmän polttoainetta kuluttava hybridiauto - ja joka näyttää hybridiautolta.

Yhdysvalloissakin tämä näyttämisenhalu on laajentunut aurinkokeräimiin. Talonomistajat asentavat niitä usein muiden näkyville kadunpuoleisille katoille, vaikka aurinko paistaisi pääasiassa talon toiselle puolelle.

Tästä on varmaan tilastollinen näyttö olemassa? Siis siitä, että aurinkokeräimiä hommataan nimenomaan siksi, että voidaan naapureille osoittaa fiksuutta laittamalla ei-fiksusti ne keräimet. Eihän tällaisia yleistyksiä nyt ihan lonkalta varmaan lauota?

Irrationaalisesti – kun olen tässä sähkön hinnan jatkuvaa mihinkään perustumatonta nousua seurannut – olen itsekin ajatellut että aurinkovoimalla voisi kenties estää henkkohtaisen konkurssiin menemisen, jos nyt sattuisi olemaan varaa moiseen laitteistoon. Mutta näyttäisin varmaan vaan leuhkalta, joten olkoon. Windfall falls like a hammer on us, but what do I care?

---

Nyt kun vielä ennen postauksen lähetystä tsekkailin vähän faktoja, huomasin oudon ilmiön aurinkokeräinmarkkinoilla: Miksi -keräin on eri asia kuin -kenno(sto)? Siis että eikö se kennokin kerää auringon energiaa? "Keräin" on ninq lämpöenergian keräin, ja "kennot" sitä varten että muutetaan (ei-sitten-vissiin-)kerätty auringonvalo nimenomaan sähköksi. Näin amatöörinä en heti tajunnut että koko ajan puhuttiin pelkästään lämmöntuotosta. Kyllä nyt tuntuu tyhmältä.

Muistathan kiroilla tarpeeksi?

Hehe, lupauduin heittopussiksi kössiturnaukseen. Näillä taidoilla oletan matsien menevän suurin piirtein niin, että yhden tai kaksi peliä olen melkein voiton syrjässä kiinni, mutta häviän, ja loput sitten löylyttävät hui hai vauhdilla niin, etten ehdi edes lämmitä.

Voittamisen hinku on allekirjoittaneella aina ollut aivan olematon. Näissä lajeissa kuitenkin olisi paikallaan kehittää sellainen, ja ajoin saatan saada väläyksen siitä, miltä tuntuu kun flow lähtee käyntiin. Harmi vain, että en luota tuon virtauksen jatkuvan, joten sabotoin sen alitajuisesti ennen kunnon tuloksia.

Mutta koskapa elämäni suurin haaste on ehkäpä nimenomaan sisäisen sabotöörin nitistäminen… Mikäpä olisi parempi alusta kuin kilpailutoiminta? Voittaminen ei onnistu jos ajattelee lähtökohtaisesti epäonnistuvansa juuri silloin kun se ratkaisee jotain.

Tämä taitaa olla suomalaisiin aika syvälle koodaantuneena: huippu-urheilijoillakin on tapana notkahtaa juuri silloin kun olisi mahdollisuus tehdä historiaa, juuri silloin kun haaste on suurimmillaan. Tai ehkä nämä vain eivät ole elämän ja kuoleman kysymyksiä? Juureva finnjääveli vain alitajunnassaan toteaa että "näytti olevan kaverille niin tärkeetä että löysäsin vähän tahtia ja annoin voittaa…"

Otsikon kysymykseen: olen kentällä sangen pahasuinen kaveri – täytyy suitsia itseään jatkuvasti jottei naapurikenttien tarvitse oppia rumia sanoja koko pelisessionsa ajan. Vaan – nyt tarkkana – kiroilu on itse asiassa positiivista toimintaa, noin sisäisen eheyden kannalta.

Ihminen reagoi väkisinkin omiin epäonnistumisiin, ja niitä tulee väistämättä joka hetki kentällä. Mitä enemmän noita reaktioita patoaa sisälleen, sitä enemmän tekee hallaa itselleen. Ne muodostavat negatiivisia mantroja, jotka hokevat että "juuri tämä minulta ei ikinä onnistu", ja muita itseääntoteuttavia ennusteita. Seuraa apatiaa, depressiota, aloitekyvyttömyyttä ja mitä kaikkea luovuttamista.

Sitten taas jämäkkä kirosana heti kämmin jälkeen yksinkertaisesti purkaa tilanteen – mieliharmin ja itsensä soimaamisen kierteen. Monesti jo ensimmäisen tavun kohdalla tilanne on ohi, ja voidaan keskittyä ihan zenisti seuraavaan palloon, ilman ennakko-oletuksia, läsnäollen.

Kiroilu on erittäinkin suositeltavaa, sori vaan – myös kentän ulkopuolella. Kaatuiko kahvi? Kirosana! Löitkö varpaasi? Kirosana! Kolautitko autolla postilaatikon nurin? Kirosana! Ja sitten jatketaan vain lunkisti tilanteen vaatimalla tavalla.

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Vaikutuksia

Hmm, hieman on kroppa häpsingillä; nyt alkaa olla ne hetket kun elimistössä ei enää nikotiinia löydy. Moinen epähäiriöinen tila on aiheuttanut unettomuutta – itselle epätyypilliseen tapaan niin päin, että heräilee parin tunnin unien jälkeen. Vaan eiköhän tilanne tuosta oikene.

Jotain ei-oraalista stimulanssia löytääkseni tsekkasin äkkiseltään, josko Spotifysta löytyisi jotain binauraalista – tai mieluummin isokroonista* – ääniaaltoaivoentrausta. Ja löytyyhän sieltä.

Näiden kohdalla saatetaan lispahtaa jossain määrin rajatieteiden pariin – mene ja tiedä –, mutta konsapa itsensä kehittäminen kaikin mahdollisin (ja mahdottomin) keinoin on jatkuvasti vireillä, niin mikseipä taajuuksienkin kanssa pelaaminen kävisi päinsä.

Tai subliminaaliset viestit, sellaisiakin tuolta löytyy. Ovat vain siitä ärsyttäviä, että niitä ei lainkan kuule taustahuminoiden (luonnonäänien ja sen semmoisten) alta – jolloin tietysti herää kysymys josko siellä mitään mahtaa edes olla. …Ja jos onkin, onko niistä mitään hyötyä.

No, ei voi tietää jos ei kokeile. Välttämättä ei sittenkään tiedä, mutta kuvitella voi. Ehkä tässä pätee vanha kunnon fordismi (tai sen muunnos): "Jos luulet sen toimivan, se toimii. Jos luulet että se ei toimi, se ei toimi. Molemmissa tapauksissa olet oikeassa."

Valinnanvaraa näyttäisi Spotifysta jokatap löytyvän vaikka mihin vaivaan ja kohennukseen, konservatiivisemmille löytyy ihan tavan hypnoosiakin** vainen, aiheesta jos kolmannestakin. Hakusanoina siis isochronic (joka siis toimii kaiuttimista paremmin kuin binaural, joka vaatii kuulokkeet), subliminal, neuro linguistic programming ja hypnosis, noin alkajaisiksi.

Tjaa-a, missähän mahtaa kulkea kollektiivinen mediaani näistä asioista. Veikkaan että kohtuullisen siivun kansanosista vie rehellinen "Bullshit!"-mielipide, mutta heillä ei useinkaan ole kauhiasti faktaa tueksensa – varmaan samaan hengenvetoon väittävät myös että "Mainokset eivät vaikuta millään lailla ostopäätöksiini"...

Itse pitää taas asiat selvittää kunnei kenkään kykene vakuuttavasti korvaa kallistamaan laitaan eli toiseen. Palataan asiaan määrättömän ajan kuluttua (toivottavasti hirmuisen paljon) fiksumpina.

---

*Näille sanoille ei taida olla minkäänmoista suomennosta olemassa: binaural beats ja isochronic tones.

**joskin viimeaikaisten kenttätutkimusten mukaan hypnotisoijien taso heittelee melko holtittomasti; nyrkkisäännöksi näin maallikon ehdotus: jos suggestioissa vilisee kieltolauseita tai muuten negatiivisesti virittyneitä sanoja, niiden teho on vähintäänkin kyseenalainen...

tiistai 6. joulukuuta 2011

Ihmisenjätteitä oksilla

Juuri tänään olisi aikaa kössätä, vaan seuravuoro on näemmä peruttu. Linnan juhlilla on ilmeisen kova vetovoima. Laatuaikaa.

Tänään on päivä jolloin vaahdotaan sotimisesta – ikään kuin epäonnistuneesta diplomatiasta johtuva nuorten elämien tärvääminen olisi jotenkin hieno asia. Siinä sivussa tölvitään sivareita, jotka ylipitkän palvelusaikansa kuluessa tekevät jotain hyödyllistä – toisin kuin virran mukana kulkevat tuhoamista opettelevat ratasruumiit, joita siirreltäisiin oikealla rintamalla kasvottomana massana, vailla ihmisarvoa, jota heillä sitten veteraaneina olisi vain kahtena päivänä vuodessa, symboleina.

Tänään puhutaan mahdottomasta suureesta ideologisen filtterin läpi, tempoillaan kollektiivihypnoosissa irti kaikesta arbitraaristen rajojen ulkopuolisesta kanssakäymisestä ja palataan siis agraaritalouteen. "Et koske! Tämä on minun markka." Ostetaan kotimaista, vaikka sellaista ei olekaan kustannustehokasta tehdä juuri millään alalla. Ja kun sanotaan, että "Ostan kotimaista aina kun se on mahdollista", tarkoitetaan "Tartun toisinaan joutsenmerkkiseen tuotteeseen, joka vissiin tarkoittaa jotain positiivista – mutta enimmäkseen juoksen tietysti hintojen perässä, niin kuin kaikki."

…Niin että minäkö sitten en olisi valmis rintamalle lähtemään jos semmoinen paikka tulisi? Saattaisin hyvinkin lähteä; mitäpä sitä muutakaan sellaisessa tilanteessa tekisi. Ehkä jopa rupeaisin glorifioimaan moista; kukapa joukkopaineelle immuuni olisi. Poterossa odottelisin että "Hyökkäisivät jo, tylsistyn". Pitäisin kiväärinperässä tukkimiehen kirjanpitoa tapetuista? Kiduttaisin vankeja? Raiskaisin siviilejä? "Kaunis on kuolla kansasi eestä."

…Sitä kai vaan tässä koitan muistutella, että sota on oikeasti paljon rumempi asia kuin mitä tällaisena päivänä jaksetaan kertoilla. Se on kollektiivista psykopatiaa, jossa sääntöjä ei ole, moraalia ei ole, etiikkaa ei ole, kunniaa ei ole. Ja valheellisiin premisseihin perustuvat ajattelumallit, niin kuin vaikkapa isänmaallisuus, sallivat vaikenemisen "oikeissa" kohdissa, mikä antaa tilaa nihilismin jatkumiselle Guantanamossa, asekaupoissa, sputarin jonossa, keskustelupalstoilla jnpp. jnpp. jnpp.

Ai niin, otsikon ilmaus on ohiammutun enoni ilmaisuvoimainen tiivistys loppuvaiheen tunnelmista. Muistan hänen puhuneen asiasta tasan kerran.

maanantai 5. joulukuuta 2011

Ja taas kulkee henki

Taisin yhtäkkiä lopettaa tupakoinnin jälleen – jokohan vihdoin viimeisen kerran?

Hankala on vielä mennä uhoamaan kun takana on vasta yksi vuorokausi, mutta koska nikotiinittomaan elimistöön on jäljellä vain kaksi vuorokautta, ja vaikein kolmesta – eikä sekään yhtään vaikea – siis takana… Ei tässä nyt kovin montaa syytä näe uudelleen aloittamiseen.

Rupesi vain ihminen kaipaamaan sitä tukkoisuuden tunteen puutetta, jonka vuodenkin polttamattomana tulee sitten taas ottamaan itsestäänselvyytenä – niin ettei enää muista ylistää sitä, miten aivoissa tuntuu oikeasti tapahtuvan jotain ilman neuronien pumpuloitumista. Ja sitä, että kykenee joskus pitämään keskittymisensä vielä puolentoistakin tunnin kuluttua kasassa. Ja ettei tarvitse laskeskella mihin asti varastot riittää, että voiko tulla kotiin suoraan, vai pitääkö poiketa jossain. Vapautta.

Kenties tästä (vanhan toistolta tuntuvasta) uudesta identiteettitempauksesta johtuen sain nukuttua vain rapiat kolme tuntia. Sitten piti nousta ylös katselemaan silloin vielä näkymätöntä maailmaa lievästi enemmän auenneilla silmillä.

Tarvitseeko ihminen sijaistoimintoja? Tuleeko paino jälleen nitkahtamaan ulos indeksistä? Onko näillä kysymyksillä mitään relevanssia? Oppiiko vanha koira uusia temppuja? Oppii.

perjantai 25. marraskuuta 2011

Pitkä matka palloon

Nyt kun noissa mailapeleissä on huomannut jonkinmoista edistymistä – pallo kulkee toisinaan ihan sinne minne pitääkin ja välillä saa vietyä erän jos toisenkin – tulee tietysti ihmetelleeksi minkä takia noita ei tullut aloitettua vaikkapa viisi vuotta sitten uudestaan. Tai että miksi ne tuli ylipäätään jossain välissä lopetettua, kun tuovat kuitenkin kummasti virtaa elämään.

Vastausta ei kuitenkaan tarvitse pitkään haeskella. Kun sosiofoobikko muuttaa vieraalle paikkakunnalle, käy hyvin helposti niin, että elämä kutistuu. Jokusen keskustelun sain käydä ennen kuin sain itseni takaisin kentälle, ja löydän itseni täysin tuntemattomien tyyppien seurasta – mikä aiemmalle minälleni oli jokseenkin mahdoton yhtälö. Listatkaamme obstaakkeleita, jotka normi-ihmiselle eivät niitä ollenkaan välttämättä ole.

  1. Ensinnäkin piti ottaa selvää missä ylipäätään pääsee kössiä pelaamaan. Onneksi nykyään on netti – viime vuosituhannella homma oli huomattavasti hankalampi; silloin käytettiin puhelinluetteloa, eikä navigaattoreista osattu edes unelmoida. Mutta paikan tietäminen ei vielä ole edes askel kentälle päin.
  2. Seuraavaksi piti selvittää tarkka sijainti. Tässä tapauksessa ollaan rakennuksessa, josta todella pitää etsiskellä kentät koskapa mitään isoa kylttiä ei mihinkään kajasta – mikä altistaa tilanteelle, jossa etsiskelijä saattaa näyttää siltä kuin ei tietäisi minne on menossa. Hän siis saattaa näyttää vähän tyhmältä pällistellessään seiniä, minkä takia itsestään tuskallisen tietoinen ihminen saattaa hyvinkin luovuttaa. Mutta roheasti kysyin neuvoa ihmiseltä, jolla selvästikin oli maila mukanaan.
  3. Kun paikka sitten on löytynyt, täytyy sinne kävellä sisään. Tässä kohtaa altistaa itsensä tilanteelle, jossa saattaa näyttää siltä kuin ei kuuluisi kyseiseen paikkaan, mikä sekin saattaa ahdistaa sen verran, että saman tien kipittää ulos ja päättää unohtaa koko homman.
  4. Tuon kynnyksen kuitenkin ylittäneenä täytyy etsiä tiski ja valmistautua kyselemään tyhmiä. "Moi, tulisin pelaamaan, mutta ei ole pelikaveria." Yllättäin käteen annetaan puhelinnumero: yksi paikallisen seuran vetäjistä, johon voi ottaa yhteyttä. "Seuran? Eivätkös he ole aivan liian päteviä pelaamaan tällaisen amatöörin kanssa?"
  5. Puhelinfobia saattaisi katkaista tilanteen tähän, mutta päätän seuraavana päivänä pirauttaa – vaikka on mahdoton tietää mihin aikaan tyypille soittaminen on hankalaa. Nämä ovat sosiofoobikolle kaikki ongelmia, joita tulee prosessoitua enemmän kuin keskimäärin tapana on. Joka tapauksessa, soitto tulee tehtyä. Mutta siihen ei vastata – mä niin arvasin että soitan juuri väärään aikaan.
  6. Vaan hänpä soittaa takaisin. Käy ilmi, että juuri tämä hlö ei ole meikäläiselle se olennaisin kontakti; hän antaa toisen numeron (itse asiassa kaksikin), mikä mahdollisesti voisi laukaista uuden puhelinfobian. Jälleen yksi mahdollisuus luovuttaa.
  7. Joka tapauksessa pirautan molempiin saamiini numeroihin – joihin kumpaankaan ei vastata. Reippauskohtauksista kärsivänä pistän tekstaria jossa selitän asiani. Lopulta selviää milloin seuralla on vuoroja, joihin voi tulla. Sattumoisin juuri samana iltana on yksi, joten stressin kasaantumisen ehkäisemiseksi lupaan hankkiutua paikalle. Senkin voisi toki vielä jättää tekemättä ilman että kukaan soittelisi enää perään. Mutta luvattu mitä luvattu.
  8. Joten hankin varusteet – jälleen yksi este suoritettuna, shoppailufobiakin (en tiedä täsmälleen mitä olen hankkimassa) kampitettu – ja menen paikalle. Sitten pitää spotata paikalta se, jolle on tullut soitettua. Ja ruveta pelaamaan. Tieto siitä, että omat taidot on ruostuneet olemattomiin, ei helpota tämän askeleen tekemistä, varsinkin kun seurassa pelaavat oletettavasti ovat kohtuullisen hyviä.
  9. Ensimmäisen käynnin jälkeen – vaikka pelaaminen oli onnetonta turaamista – täytyy sitten vain hankkiutua paikalle uudelleen ja uudelleen. Lisää tuntemattomia kasvoja, joiden kanssa pitää siinä sivussa turistakin jotain – ultimate challenge. Mutta yksikään näistä portaista, joista jokainen on jossain vaiheessa ollut ylivoimainen suoritus, ei aiheuta enää minkäänlaista ahdistusta. Hämmentävää. Olen kuin kuka tahansa normaali ihminen.

Oikeasti hardcore-foobikolle noita esteitä on vielä liudemmalti; oioin monta luovuttamiskohtaa enkä lähtenyt erittelemään miten monen tyyppisiä neurooseja ja fobioita tuossa joutuu kohtaamaan. Kun oletusarvona on "näytän/kuulostan idiootilta", täytyy lietsoa itseään monessa alivaiheessa, ja tulee kerättyä kierroksia täysin triviaalien asioiden suorittamiseksi.

Mutta olen ilmeisesti altistanut itseäni, siedätyshoitanut, riittävän paljon tässä vuosien varrella, jotta noihin ei enää kiinnitä huomiota muuten kuin menneiden elämien (silloin) ylittämättöminä merkkipaaluina: "Ohoo, ihan tuosta vain otin puhelimen käteen, ruuvasin numeron, painoin luuria, en keskeyttänyt ennen kuin joku vastasi, kerroin asiani, ja vieläpä muistin mitä piti sanoa…"

Työn alla ovat pelinsisäiset neuroosit: taipumus ajatella että "tuohon palloon en ainakaan ehdi" ja vaikkapa viheliäinen "Eräpallo. Voinko minä muka voittaa tämän?". Pelivarmuuden kanssa saakin taistella joka hetki kentällä, mutta onneksi kokemuksen karttuessa tuokin paranee. Mukavaa on kasvaa ihmisenä niinkin alkeellisessa toiminnassa kuin pallon perässä juokseminen.

maanantai 14. marraskuuta 2011

Hiiriä ja isäihmisiä

Taisin äskettäin nähdä hiiren livahtavan rappusten alle. Yleensä nasauttavat itsensä ensin yläkerrassa loukkuun ja kolistelevat sitten alakertaan.

No, kävin ystävällisesti hakemassa laitteen siihen lähituntumaan siltä varalta että tuli siimahäntä sen missanneeksi vahingossa tuolla ylempänä – mutta ei kai siihen niin kiva ole sitten päätään työntää, ilmeisesti, kun ei voi sokkona hypätä suureen tuntemattomaan.

Voi tietysti olla että arvon juustonäppi ensin säikähti tuota robotti-imuria jonka laitoin alkajaisiksi käyntiin, juurikin kyseistä reaktiota tuottamaan. Vaikkei tyyppi nyt varsinaisesti paikkoja sekaisin ole laittanut tai muutenkaan kauheasti meteliä pitänyt. Mutta kun minä haluan valita omat alivuokralaiseni.

---

Oli isänpäivä, panin merkille herättyäni. Se päivä, jolloin voi olla varma että tästä pojasta ei ainakaan kuulu pihaustakaan. Muuten voisi vaikka pirauttaa, mutta minähän en mitään markkinointihulinapäivää lähde teutaroimaan. Sama kuin lähtisi marketin avajaisiin jonottamaan ilmaista kahvia ja kakunpalaa. Ei kai kukaan sentään sellaista tee?

…Täytyy ihmisen jotain vastaan kapinoida, eikös? Jostain syystä on tapana toimia laumanvastaisesti juuri sellaisina ajankohtina jolloin se on mahdollisimman epäsosiaalista ja normaalien mielestä outoa. Kyllä pitää olla sielun solmussa että jaksaa tämmöistä epäkapinaa.

Mutta ajatelkaa nyt: puhelinlinjat käyvät tiettynä päivänä kuumina siksi, että on satuttu syntymään! "Jee isi, sulla oli erektio! Ihan vaan siksi tässä soittelen nyttenniin. Kuis panee?"

Monethan pitävät käsittääkseni tapanaan ihan käydä peräti kyläilemässä samasta syystä. "Panit mutsia, tässäpä eufemisoitu kortti siitä hyvästä. Ihan ollaan hys hys siitä, että sattui ehkä vain olemaan semmoinen seksuaalinen tarve päällänsä eikä ollenkaan välttämättä uuden elämän designeeraus."

Vai liittyykö tämä kuitenkin siihen myöhemmin syntyvään kasvatukselliseen siteeseen? Huolenpitoon ja mitä näitä nyt on? Mene ja tiedä. Tukholma-syndroomastahan tuon kohdalla voisi puhua. …Jos siis haluaisi olla ilkeä ja nuiva, mitä en tietenkään henkkohtaisesti halua, koskapa mieluummin annan itsestäni sympaattisen kuvan – mikä on toki jyrkkää harhaanjohtamista, mutta kukapa niin ei tekisi.

...Olen tainnut altistaa itseäni liikaa freudilaiselle ihmissoittimen tulkinnalle: liiallinen psykoanalyysi tuottaa psykoottisuutta, joka ei tunnusta tunnesiteiden pyhyyttä (paitsi viittaamalla siihen sanomalla "pyh")?

Mutta ei ole kyllä mitään tolkkua tässä normi-ihmisten touhussa. Niin on järkipuolta sakkia täynnänsä koko niemennokka. …Ja kun itse on vielä vähän jopa sekavampi... joskus mietityttää että miten tampio sitä voikaan olla. Allekirjoittanut itse, siis. Mutta yleensä moinen itsekritiikki menee onneksi ohi aika nopeasti.

---

Isyys, sen täytyy olla vähän samanlainen thanatoksen ilmaus kuin hiiren tunkeminen päänsä loukkuun [hmm, olikohan tuo nyt ihan ehjää kielenkäyttöä; en korjaa]. Hyvässä lykyssä siinä jää henkiin, ja vielä paremmassa loukun omistaja laiskuuksissaan vain kiikuttaa pihalle uutta yritystä suunnittelemaan.

…Ai, ettäkö ei nyt analogiat oikein natsaa? Kyllä natsaa, mikä tahansa analogia natsaa ihan minkä tahansa asian kanssa kun vain vähän jaksaa nähdä vaivaa. …Mitä itse en jaksa kyllä tehdä. Toisin kuin joku muu saattaisi. Mokomakin hikipinko.

keskiviikko 5. lokakuuta 2011

Maagisen ajattelun rajat (arki on jännä)

Näin yön hämärinä tunteina tulee ajatelleeksi vaikkapa sitä, että miten pitkälti ihan reaalielämä mahtuu maagisen ajattelun puitteisiin. Jos katsotaan eksemplaariksi yhteiskuntamme peruspilareita? Onnellista elämää jahdataan kolmella portaalla:

  • koulutus
  • työ
  • perhe

Ensimmäisessä hankitaan paperit, toisessa tehdään työsopimus, kolmannessa allekirjoitetaan yhteiskunnan kanssa soppari veronmaksajien tuottamisesta. Näiden täyttäminen johtaa satoriin – meistä tulee onnellisia. Tai ainakin kovasti ihmetellään, miten kukaan voi olla onnellinen jos ei ole hyväpalkkaisessa duunissa ja (virallisesti) paneskele jotakuta.

Kaikki nuo ovat papereita, joissa allekirjoituksin + leimoin juhlallisesti vakuutetaan, että kaikki on reilassa: tulemme toimittamaan sen mitä lupasimme. Skole väittää oppilaan olleen ulospäästämisen arvoinen kaiffari, työpaikka väittää olevansa duunarinsa arvoinen mesta / duunari väittää olevansa paikkansa arvoinen, ja avioliitossa ollaan puhtaasti rakkaudesta eikä ollenkaan veroteknisistä syistä. Ja kaikki paperit lupaavat onnellisuutta (paitsi että itsestähän se tietysti on aina kiinni,).

Ja sitten ihmiset takovat päitään seiniin ynnä repivät ihokkaitaan, kun kaikki on kyllä tehty ihan niin kuin piti, mutta silti se satori puuttuu. Siippa lähti, kakaroista tuli paskiaisia, työpaikka meni alta, ja koulutus ei enää vastaa mitään duunia. Että missä kohtaa tuli riitti tehtyä väärällä tavalla?

Tai jos nyt ajatellaan vaikka euromme kriisiä: kukaan ei missään vaiheessa ole yhtään tiennyt mitä pitäisi tehdä, mutta kiivaasti ja määrätietoisesti suoritetaan erinäisiä seremonioita, joissa hypoteettiset kassavirrat kulkevat suuntaan jos toiseen (chi virtaa), ja toivotaan että lopputulos on jotain muuta kuin mitä pelätään. Puuttuu vain bagua (feng shuissa käytettävä maaginen peili, joka torjuu pahaa chitä eli shata), joka sijoitettaisiin johonkin päin Kreikan rannikkoa.

Mutta rahamarkkinathan (yhden hengen talouksista valtioiden budjetteihin saakka) ovatkin puhtaasti geomantiaa, jossa koitetaan arvailla tulevaisuutta, ja lyödään siitä vetoa – tai pikemminkin lyödään vetoa siitä miten hyvin veikkaukset tulevat osumaan. Koska ennustaminen on osoittautunut juuri niin vaikeaksi kuin mitä ennalta jo tiedettiin, on pitänyt kehittää yhä okkulttisempia rahoitusinstrumentteja, mutta koska kukaan ei käytännössä hallitse niitä… No, vedonlyönti ei lopu koskaan – ei vaikka päätyisimme takaisin keräilytalouden piiriin.

Mutta että mitäkö ajan takaa? Häntääni, joka evoluutioni tähden on perin läntä (sori, riimitytti). Lähinnä kai koitan tässä hahmottaa sitä, missä määrin rationaalinen arkemme on edelleen silkkaa magiaa, uhrauksia ja ennusmerkkien haistelua. Ja senkö meinaan yhteen blogaukseen sisällyttää?

Meinaan. Kaikissa näissä on kyse tulevaisuuteen katsomisesta. Selvänäkemisestä. Kun toimimme näin, seuraa tätä – ja "tällä" tarkoitamme onnea.

  • Hankin ammatin –> saan unelmaduunini, ihan äldesti rahaa ja kaikkea mitä sillä saa.
  • Lätkiinnyn ihan päättömästi ihmiseen, joka näyttää sopivan etäisesti itseltäni –> perustan klaanin ja jälkeläiseni muistelevat että oli se kyllä hieno ihminen se isoisoisovanhempi.
  • Hommaan sopivassa sekoituksessa futuureja, optioita, ihan vaan osakkeita, termiinejä sekä swappeja… No, pannaan vähän obligaatioita kanssa, ja ihan vaan kiinteistöjä, joo, ja muutenkin viksusti käytän rahaa –> voin hetikohta ruveta lepäilemään laakereillani.
  • Rupean varautumaan maailmanloppuun, koska sellainen on ennustettu –> rakennan taloni mäjellen, viljelen itse omat safkani, opettelen ansastamaan (ja kalastamaan, kun siitä kotimäestä tulee saari kuitenkin), irtisanon sähkösopimuksen, myyn auton… Satori!

torstai 29. syyskuuta 2011

Henkistä kasvua/taantumista fysiikan kautta

Kylläpä. Niin on taas vuorokausirytmi keikahtanut holtilta. Aamukuudelta houkuttaa ajatus valvoa toinen vuorokausi putkeen – mikä ei tokikaan ole kannatettava ajatus sikäli, että illalla pitäisi olla taasen skarppina pihallaation sijaan.

Mietin että onko tämä jotenkin ikäkausikriisisitoista, tämä kuntoilujen ajoittuminen. Sekalaista punttirepiytymistähän on ollut satunnaisemminkin havaittavissa, mutta tällaista interaktioon perustuvaa touhua harvemmin.

Minähän siis suuntasin tatamille kymmenen vuoden tauon jälkeen, ja sittemmin myöskin kössikentälle – rikkinäiset nilkat ovat äänekkäästi kiitelleet näistä vahvistustoimenpiteistä; tänään (tai siis normaalikalenterissa: eilen) piti jo turvautua kävelykeppiin pitkästä aikaa.

Mutta että siis edellinen terhakoituminen tapahtui niinä päivinä, jolloin yleisesti katsotaan kolmenkympin kriisin läimivän kasvoille. Ja nyt on varmaan keski-ikä sitten vihdoin käynnissä. Ja ensimmäinen tatami-kössikenttä-oireyhtymähän tapahtui herkkänä lukioikäisenä. Vai joko sitä tuli yläasteella käytyä palloa seinään lyömässä? Ei muista, mutta kriisiajaksihan voi laskea kaiken, johon voi liittää toisella kotimaisella päätteen "-teen".

Mutta että tässä tasaluvussa on siis palattu jälleen sinne aikuisuuden kynnykselle. Kysymys herää: ollaanko matkalla vielä enemmän taaksepäin? Miestähän alkaa lapsettaa sitä enemmän mitä vanhemmaksi tulee – viidenkympin villityksessä on tapana hankkia se ensimmäinen prätkä, ja toten (on tuo sana, melkein) vaarantaa liikennettä ihan henkensä kaupalla.

Meinaan vaan, että olen tässä seuraavaksi haaveilemassa seinäkiipeilystä, ja sitten keväämmällä ehkä laskuvarjohyppelystä. Jos loogisesti seurataan tuohon suuntaan, minusta tulee vielä astronautti. Sitä ennen on tullut varmastikin hommattua helikopterikortti, ainakin (tuota vähän jo vakoilin, mutta totesin turhan hinnakkaaksi käden käänteessä toteutettavaksi – ja kaiken maailman teoriatuntejakin sisältäisi, eikä sellaiseen ole vielä kärsivällisyyttä). Tai ehkä sitä lopulta vain juoksentelee päättömästi sinne tänne päivät pääksytysten, ja välillä pyörii akselinsa ympäri niin pitkään ettei enää pysy pystyssä?

Milloinkahan muuten joku ottaa asiakseen tuotteistaa vaikkapa keinupallon? Tehdä siitä sellaisen aikuisillekin yhtäkkiä sopivan, eri tehokkaasti rasvaa polttavan lajin, josta voi lopulta järjestää maailmanmestaruuskisoja. Heti lähden mukaan, ostan kaikki varusteet ja kurssit.

Mikä turhauttavaa: meinasin ensimmäisellä squashkäynnilläni tikahtua hengiltä, kun osan aikaa pelasin todellakin ylivoimaista vastusta… ei voi edes sanoa "vastaan", sen verran on tatsi ehtinyt kadota tässä vuosien vieriessä. Kunhan juoksentelin ympäri kenttää niin, että happihanat sulkeutuivat ja sydän takoi kahtasataa. Melko harvoin oli motoriikka synkassa arkaaisten matriisien kanssa, jotka kyllä jossain vielä lymyävät. Toisinaan kuitenkin pallo meni juuri sinne minne sen tarkoittikin. Which was nice.

Ja tuolla tatamillakin, kuten taisin jo aiemmin mainita, edelleen tunnen itseni holtittomaksi kuin taapero. Eivät toimi refleksit, ei koordinaatio. Käytännössä ei osaa yhtikäs mitään, ja sekin vähä mitä muissa lajeissa tuli joskus saavutettua, pitää opetella pois ennen kuin pääsee oikealle aaltopituudelle.

Näissä kuvioissa nöyrtyy kyllä silmissä. Täytyy vain muistaa vastustaa tendenssiään: se, että olen huono juuri nyt juuri näissä toimissa, ei tarkoita että olisin huono ihminen – eikä sitäkään ettenkö ikinä kehittyisi peräti juohevaksi halutuissa toimissa. Täytyy antaa aikaa, ja naatiskella siitä naattiutumisesta, josta saa tuta kroppansa soidessa (perin epävireisesti vielä) harjoitusten jälkeen, pitkälle seuraavaan päivään.

maanantai 19. syyskuuta 2011

Homo narraticus narkoosissa

Kun on tarpeeksi tekemistä, ei ehdi selostaa. Hirmu nopeasti tapahtuu se, että katoaa ylipäätään tarve olla pölöttämässä näkemyksiään ja kommelluksiaan ja mitä nyt milloinkin.

Varsinkin, jos ei alustallansa ole kokenut olevan mitään semmoista teemaa sitomassa aiheentynkiä yhteen, vaan on soperrellut kaikenlaisia juolahduksia vailla tolkun hiventä. Eihän siihen pääse enää kiinni millään, kun ei ole mitään mistä tarttua.

Ja yhtäältä semmoinen hortoilu ilman eteenpäin kulkevaa juonta ei oikein vetele; kyllähän sitä jotain pitäisi olla kasaamassa, eikä niinkään levittämässä hiekkaa ympäri laatikkoa.

Aihe. Aihe? Aie. Aaiee!

Siis, tuota. Niin, että aihealue pitäisi löytää? Joku semmoinen varmasti tavallaan siilaamalla löytyy, jos oikein laveasti haluaa katsoa, noita vanhoja jorinoita siis. Että on jo. Tai että.

Mutta että mikä se sitten on? Sellaista elämänturismiahan tämä on aina ollut. Jaapa jaapa. Kylläpä eipäpä.

Ei jaksa mistään eurokriiseistä, kun noita kriisejä nyt aina tulee ja menee. Eikä ylipäätään mistään ajankohtaisesta: kohta unhottuvat kuitenkin.

Ikuisuusaiheista sitten? Eiköpä niistä ole jo tarpeeksi kouhotettu?

Kertoilisiko arjen koukahduksista? On kai lukijoilla omakin elämä? Eikä tuo sankarin matka tunnu varsin hanakasti etenevän. Pitäisi ensin päättää mihin on menossa, kai. Onko tässä nyt toinen näytös menossa, vai vieläkö jumitetaan ensimmäisessä? Tai ehkä tämä on semmoinen episodielokuva. Josta on unohdettu heittää lattialle ne tylsät kohdat.

Marmatusta jostain epäkohdasta ehkenpä? Ei ole kyllä kovin rakentavaa semmoinen. Tottahan kansa kernaasti sellaista lueskelisi, mutta besserwisseröinti on vähän semmoista pompöösiä pelleilyä.

...Jollaisesta tulee hakematta mieleen toinen suosittu areena: motivointia ja vinkkejä. Haha! Meikäläiseltä? Siinä pitäisi kyllä muistaa laittaa hyvin tarkat vastuuvapauslausekkeet framille. Kasbachhan tunnetaan lähinnä "Älä hyvä ihminen tee näin!" -palstana.

No, jos jotain teemaa haetaan, niin tuo se varmaan olisi. Ei hyvänen päivää.

torstai 8. syyskuuta 2011

Suunnanmuutoksia

Nyt kun voi taas hengittää – esitykset on saatu käyntiin ja liika pingottaminen esiintymisestä poiesseen –, kykenee katselemaan elämäänsä vähän laajemmin vaihteeksi. Herttileijaa että otti jälleen stressihermon päälle tuo loppurypistys. Tiedän vain yhden duunin (henkilökohtaisesta kokemuspiiristä), joka riuhtoo itsetuntoa yhtä ankarasti: ohjaaminen; itse asiassa tuo on vielä rankempaa (mutta tässä kohtaa on vaikea mieltää asia todeksi).

Ensinnäkin näyttelemisen suhteen täytyy tehdä selkeä periaatepäätös: joko pakkaan jatkossa enemmän näytelmiä rinnakkain tehtäväksi, jolloin stressikäyrä pysyy tasaisena (ja ajan myötä siis laskee ihan turtumuksen kautta) – tai sitten lopetan kokonaan. Turhan paljon joutuu pingottamaan jos ehtii märehtiä liikoja, ja varsinkin jos päästää itsensä kylmenemään jokaisen produktion välissä.

Näyttelemisen suhteen tuon reilun kymmenvuotisen viha-/rakkaussuhteen on ratkettava sikäli, että jos touhua tekee liian harvakseltaan, tulee annettua liikaa painoa tekemiselle ja itsensä ruoskimiselle – uhkaa suorittaminen –, ja vaatii erikseen ponnistelua päästä rentoon läsnäoloon. Nyt kun on kuusi esitysta takana, alkaa vähitellen olla hiukan avoimempi näyttämöllä.

Joka tapauksessa vuosikymmen samoja kuvioita toistettua on aika siirtyä taas eteenpäin. Tai taakse, riippuu miten asiaa haluaa katsoa. Aloittelen tässä jotain, jonka edellisen kerran (ja toista kertaa silloin) aloittelin aika lailla tasan kymmenen vuotta sitten, mutta jonka keskeytin juurikin teatterin takia.

Hankkiuduin nimittäin wing tsun -peruskurssille – ihan kropan- ja mielenhallinnallisista syistä. Eilen ensimmäistä kertaa tatamilla konkretisoitui vahvasti se, että olen jokseenkin kaukana siitä optimaaliminästä, joka olisi tässä kymmenen vuoden aikana ehtinyt kehittyä. Yksinkertaisten motoristen periaatteiden omaksuminen sotii luutuneiden toimintojen kanssa hyvin hanakasti vastaan, mikä tekee jokaisesta harjoituksesta surkeaa räpellystä. Vaan koskaanhan ei ole liian myöhäistä, ja tässä kohtaa suunta voi olla vain ylöspäin.

Jännästi kuviot kietoutuvat yhteen. Sain kimmokkeen dojollelähtöön näyttämötaisteluleiristä, jossa mieleen palautui juurikin tuo kropanhallinnallinen ulottuvuus, joka on saanut aika lailla uinua viime vuodet. Edelliset itsepuolustuskurssit taas saivat väistyä ensimmäisen pääroolin tieltä. Tuntui ettei energia riittänyt molempien taitojen ylläpitoon – mikä tietystikin oli harhakuvitelma: sitä enemmän olisi näyttämöllä energiaa ja keskittymiskykyä, mitä pidempään olisi jaksanut jatkaa wushun/budon parissa.

Vaan kuten todettua: koskaan ei ole liian myöhäistä muuttaa elämänsä suuntaa. Helppoa ja vaivatonta se ei ole, mutta sivutuotteena saattaa tapahtua kasvua ihmisenä – jonka tietystikin pitäisi olla päätavoite eikä mikään jämä.

lauantai 3. syyskuuta 2011

Kehtaamisen ja vehtaamisen* välisestä tasapainosta

*Jos sanastossasi "vehtaaminen" tarkoittaa vain petipeuhausta, ei kannata lukea pidemmälle – tässä kun on kyse vähän vähemmän lihallisista asioista...

Seuraavaksi hyppäämme vaihteeksi esoteerisemmalle kierteelle, joten tätä postausta ei mitenkään voi suositella kyynikoille. Disclaimerina todettakoon, että en pidä foliopipoa kuin nukkuessani (se viilentää aivoja -> nukahtaa paremmin [Ja jotka tuon ottivat tosissaan: älkää hyvät ihmiset lukeko pidemmälle. ...Mutta pääkopan viilentäminen tosiaan helpottaa nukahtamista, juuri luin tuollaisesta tutkimuksesta. No niin, menkääs siitä.]).

Niin, näytän käyttävän kovasti energiaa sen todistamiseen, että olen ihan täyspäinen (vaikken olekaan, hihihi), ennen asiaan käymistä. Johtuu varmaan siitä, että esiin kohta nostamani judanssi täyttää kyllä kaikki käärmeöljyn tunnusmerkit. Olen tästä tietoinen, ja siltikin:

En tiedä mistä tälle sivulle eksyin, mutta eksyin kuitenkin. Kyseessä on käsittääkseni jonkinlaiseen pythagoralaiseen numerologiaan pohjautuva henkilökohtaisen elämän tarkoitusta luotaava... järjestelmä. ...Menkää nyt skeptikot jo himputtiin täältä virnuilemasta!

Minähän siis hyvin mielelläni tsekkaan läpi villeimmätkin maailmanselitysmallit – ihan vaan siksi, että mundaani materialismi on lopultakin vähän tylsää matskua. Ei minua haittaa heittäytyä välillä vähän huuruisempiin ajatuskulkuihin.

Tuon sivun systeemi on yksinkertainen: syötä syntymäaikasi, ja ynnäilty tulos kertoo elämäsi tarkoituksen.

Mikä fantsuinta, tulos oli jotain tarkempaa kuin mitä kenkään on koskaan tullut sanoneeksi. Juuri, nimenomaan, täsmälleen tuosta on kysymys:

30 3

Toi on siis niin mun elämästä! Ikäni olen etsinyt kehtaamisen ja vehtaamisen välistä tasapainoa. Vehtaamisella en siis nyt puhu seksistä, vaan itseilmaisusta. (Ja nyt sitten ne kaksimieliset irvileuatkin saavat luvan poistua, jos ei virnuilu lopu. Minä sanoin "-ilmaisusta"..)

(Vieläkö tänne joku jäi? Hyvä sinä! Olet ihan eliittiä. Jatketaan:) Vietti kaikenlaiseen esiintymiseen, sekä teksti- että musiikki- ynnä performanssiluontoisesti, on ollut valtava aina. Harmi vain, että heti tasapäistämislaitoksen alkuvuosina minä musertui täysin, ja vasta siinä iässä, jossa rokkarit tapaavat heittää henkensä, aloin ruuvata itseäni takaisin auki. Edelleenkin tappelen sen kanssa, voinko tehdä mitä teen, ja mikä oikein kuvittelen olevani.

Juurikin viimeaikoina olen erityisesti pohtinut tätä asiaa, ja sitten satun sivulle joka sanoo suoraan mistä on kysymys. Johdatusta, sanon minä. Ei minkään lapsellisen mielikuvitushahmon, vaan hyvin intellektuellin ylitajunnan köörausta. Ihan selvästi.

No, vieläkö siellä joku paremmintietäjä luuraa? Hus. Et ota tätä fiksua uskomusta minulta. Ihan olen järjissäni tässä. Chi virtaa pitkin meridiaaneja, oli sitten olemassa eli ei.

...Olenpas minä vähän kärkkäällä tuulella tänään? Totanoin. Palaan asiaan vähän vakavammalla naamalla (jos vielä osaan) myöhemmin. En siis enää tuohon esittelemääni sivuun, vaan elämän tarkoitukseen. Esiintymisen viehtymykseen ja itsesensuurin petollisuuteen.

Ai niin, mutta se itse sivu? En muista, pitää googlata... Mistä seuraa kaikenlaista elämäntarkoituxen löytämissivua. Steve Pavlinalla on näköjään tällainen:

  1. Take out a blank sheet of paper or open up a word processor where you can type (I prefer the latter because it’s faster).
  2. Write at the top, “What is my true purpose in life?”
  3. Write an answer (any answer) that pops into your head. It doesn’t have to be a complete sentence. A short phrase is fine.
  4. Repeat step 3 until you write the answer that makes you cry. This is your purpose.

Ei voi toimia tuollainen; mies ei nimittäin itke.  No ei kun, aika mielenkiintoinen metodi tuokin. Täytynee kokeilla. Mutta se sivu jota olin etsimässä: tämä näyttää aika lailla siltä. Ihan huvikseen voi käydä vilkaisemassa sekin kyyninen nipottaja, joka vain nälviäkseen tänne asti luki. Vahingossa löytää elämälleen viksumman tarkoituksen kuin huuhaan tölviminen.

Oliko vähän kahtiajakautunut kirjoitus? Ottakaapa siitä sitten selvää, notta mihin allekirjoittanut uskoo, ja mihin todellakaan ei.

...Ja kertokaa sitten minulle, niin minäkin saan tietää...

lauantai 30. heinäkuuta 2011

Interluudi: autollani on asiaa

Universumi taas päätti käyttää autoani mediumina; sillä on jämptinä tendenssinä hajota (siis autolla, ei universumilla – jollei renun pellin alla sitten uinu musta aukko, mikä saattaa kyllä hyvinkin olla mahdollista) aina siinä vaiheessa kun henkilökohtainen talous näyttää tasoittuvan.

Ei mitään isompaa remppaa ole tiedossa, (kai), huoli pois, mutta jotain pientä taas vaihteeksi. Nimittäin mittaristoon ilmaantui disko. Öljynpaine-, -taso-, ja lämpöanturin valot rupesivat skitsoilemaan jotain. Luulen tietäväni mistä on kyse, mutta kelataanpa vähän taaksepäin.

Viikko pari sitten onnistui joku hasardijänis juoksemaan alle niin, että en ehtinyt tehdä yhtikäs mitään. Jalkaakin nostin kaasulta vasta sitten kun tilanne oli jo ohi.

Pari päivää myöhemmin huomasin etupuskurista irronneen jänönmittaisen palan. Ja eilen sitten alkoivat vilkkua varoitusvalot. Sikäli ihan hyvä, että alkoivat, koskapa öljytikku näytti vajaata – mitä en olisi tullut tarkistaneeksi.

Vilkunta ei kuitenkaan lakannut nesteen lisäyksen jälkeen.

Tuon satunnais-stroboilun alkamisen jälkeen panin merkille moottoritilan alla roikkuneen johdonpätkän – joka oletettavasti aiheutti tuon diskoilmiön. En jaksaisi taas mennä korjaamolle, joten ajattelin vain poimia tuon piuhanpätkän laahaamasta jahka kotiin pääsisin ja moottori olisi jäähtynyt – sitä kun piti kurotella juurikin moottoritilan läpi.

Tosin sitä ei enää ollut siellä siinä vaiheessa kun sitä rupesin syynäämään – jonnekin oli pudonnut matkalle. En tiedä mistä mihin sen pitäisi kulkea, mutta oletan ettei mitään krusiaalimpaa ödeemaa ole odotettavissa. Valot vain kirkuvat piuhan ottaessa maakosketusta. Tai siis, enää eivät rieku kun ei ole mitään, khem, maadoitusongelmaakaan.

Mutta tuo universumin mediavalinta: jostain syystä jotain jupinaa ilmaantuu aina nimenomaan talouden uhatessa tasapainottumisella. Jos vehiikkelistä ei inherenttiä potentiaalia löydy, otetaan käyttöön ulkoiset voimat: jänis, kettu, järjettömän korkeaksi jätetty salaojaputken päällinen tai huomiokykynsä äkkiä kadottanut kanssa-autoilija (tämä on tapahtunut kahdesti). Osa noista ex tempore -tyyppisistä vikaantumisista aiheuttaa uinuvia, salakavalia vikoja, joihin törmää vasta määräämättömän ajan kuluttua.

Mutta että mikä se varsinainen viesti on? Se, jota kovasti koitetaan takoa kalloon. "Älä hyvä ihminen tasapainota talouttasi; materiaalinen turvallisuus on siis tiätsä niin passé"? Vai jotain ihan muuta? Miksei sitä viestiä voi toimittaa vähän vähemmän turhauttavilla keinoilla? Sanoa vaikka ihan suoraan? En minä mikään autokuiskaaja ole, eikä se selvästikään ole ihmis-.

torstai 28. heinäkuuta 2011

Aikaa ah niin rajallisesti

Teatterituotoksen loppurypistys alkaa taas viedä tilaa kaikelta muulta tekemiseltä. Ensi-iltaan on kuukausi, ja sen jälkeen tahkotaan pari kuukautta esityksiä.

Energiaa ei juuri riitä muuhun kuin produktion loppuun saattamiseen. Tällaisina kausina on tapana pudottaa muut rutiinit alta pois – ja niiden uudelleenkäynnistäminen vaatii sitten polkemista kun kone on uinunut riittävän pitkään.

Jotkut sinänsä hyvinkin viihdyttävät kuviot on aiemmissa rykäyksissä valitettavasti pudonneet kokonaan pois; toivottavasti tällä kerralla ei niin kovin moni jää matkan varrelle.

Ajattelin pitää kiinni ainakin aamusivujen kirjoittamisesta; on kivaa kun ajatukset eivät ole kovin solmussa, vaan siistillä kerällä.

Blogaaminen kylläkin vähentynee väistämättä kun ei ole sillai tarpeeksi tilaa märehtiä asioita – ja juuri kun melkein sain kiinni päivittäisestä postausrytmistä. Täytyy silti pitää tatsia yllä jonkinmoisella taajuudella, jahka saa jotain hahmoa aihelmiinsa tämä.

Kuntoa täytyy myös muistaa pitää yllä. Toki näyttämölläoleminenkin sitä kannattelee, mutta sitä mukavampi niitäkin kuvioita on tehdä mitä enemmän on ylimääräisiä paukkuja. On se merkillinen tuo kroppa: sitä pitää muistaa veivata käyntiin jatkuvasti.

Bänditouhuthan jatkuvat myös, kun juuri hetikohta aletaan olla keikkakunnossa. Elämä taitaa tulla pyörimään kaikenlaisen esiintymistoiminnan ympärillä seuraavat kuukaudet. Yhtäältä ajattelinkin blogahdella vähän esiintymisvietin kieppeiltä (jahka siis jotain tolkkua ajatuksiin tulee).

maanantai 25. heinäkuuta 2011

Pimiää. Ei näje mitn.

Ja taas on sähköt poikki. Ukkosesta ei tällä kertaa ole tietokaan, mutta virta ei virtaa. Tarkistin pääsulakkeen, mutta siellä ei näyttäisi olevan mitään vikaa. Hauskaahan tässä on tietystikin se, että tapahtuma valitsi hetkekseen iltayhdentoista jälkeisen ajan. Ja taas saa miettiä onko ongelma laajempi, vai menikö jostain syystä oma lyhyt piuhanpätkäni poikki.

Enää ei juuri näe mitään. Sen puolesta voisi mennä nukkumaan, mutta nyt ei tietysti toimi tuokaan cpap-laite, joka siis helpottaa apneallisen hapenkulkua. Eikä tuohon ilmapatjaan, jolla nukun niin kauan kuin tuolla ylhäällä on löylylämpötilat, saa lisää ilmaa, sähkökäyttöinen kun on. Onpahan pehmeä ainakin.

Ei viitsisi Fortumillekaan soittaa. Missä se mokkula on? Voisi netistä koittaa tarkistaa josko täällä olisi joku laajempi katko tiedossa, ja voisi siis olettaa että asialle tehdäänkin jotain. Ikävämpi on painua höyhensaarille, ja herätessään todeta pakastimen sulaneen.

Ach, miksi meidän on pitänyt tehdä itsestämme näin riippuvaisia sähköstä?

"Vikailmoitusnumeromme on 0800 1 95011. Numeroon kannattaa soittaa vain hätätapauksessa tai jos tiedät vian aiheuttajan." Mikä helvetin ohjeistus tuo on? Jos tietäisin mistä on kyse, ei tarvitsisi varmaan soitella. Ja hätätapaus tarkoittaa mitä? Sydänkohtausta?

Ok, täällä siis on vika jossain. Arviolta menee kaksi tuntia, ja vianrajaus on menossa. Kertoi automaatti. Käyhän se noinkin tietysti. Mutta siltikin tuo vikailmoitusnumeron käyttöohjeistus on jokseenkin omituinen. Hetken aikaa tosiaan harkitsin jättäväni soittamatta, ja silloin olisin edelleen samassa epätietoisuuden tilassa kuin tätä kirjoitusta aloittaessani.

Aggregaatti pitäisi olla tällaisia tilanteita varten. Tai oma tuulimylly. Tai hillittömän kokoinen ups, joka varastoisi virtaa nimpal kauhiaste. Voi tätä elämää.

sunnuntai 24. heinäkuuta 2011

Palamaton jääkaappi

Äh, tämä on taas tätä sarjaa: huomaan monitulkintaisen kirjoituksen, ja päätän heti naljailla siitä täällä. En minä tälle mitään voi! Jonkun täytyy kantaa huolta kansamme kielenhuollollisesta tulevaisuudesta, notteivät tulevat sukupolvet löydä itseään tilanteesta, jossa kukaan ei ymmärrä ketään. Mitenpä viestit sitten, kun kaikki vain sönkkäävät sekavia?

Helteellä jääkaapin ja pakastimen moottorit käyvät kovilla kierroksilla. Imuroi pöly pois koneen takana olevasta jäähdytysputkistosta, jotta se ei syty palamaan. Kone jäähdyttää silloin tehokkaammin.

M'olen kanssa huomannu ton, että sillon ku toi jäkis ei pala, ni täytyy sanoo et safkat pysyy paljon paremmin viileenä.

Pitäisikö pitäisi-sana kieltää

Pitäisi. Valitettavasti sana vain on mutku-/sitkujohdannainen. Pitäisi saada tuokin tuosta jollekin holtille, mutku just nyt ei; sitku sattuu semmonen sauma, niin... juu, kyllä niimpal pitäis.

Miten paljon sitä tulee itseparkaa rasitettua pitäisi-ajatuksilla! Kenen mielestä pitäisi? Kenen elämää tässä tulee eläneeksi?

Jos lakkaisi ajattelemasta pitäisi-ajatuksia, niin millä ne korvaisi? Voisi-ajatuksilla? Mitäpä jos vaihtaa konditionaalin ihan vaan poiesseen, ja toteaa, että "pittääpä tuota justiinsa nyttenniin hoiella tuo homma tuosta lojumasta" ja siihen ajatukseen sisältyisi automaattisesti kinesteettinen toiminta. Olisi jotenkin olemassa psykosomaattinen yhteys, että heti kun tulisi mieleen tuommoinen, niin sitten tekisi yhtäkkiä sen.

Aika monta konditionaalia taisi mahtua edelliseen kappaleeseen. En uskalla laskea.

Entäpä jos vaihtaisi paradigmaa: "tippuuko taivas niskaan jos jätän tekemättä tämän joka muka pitäisi tehdä"? Harmi vain, että nuo pitäisi-ajatukset ovat sangen sinnikkäitä luonnoltaan. Onko olemassa ihmisiä, jotka eivät joudu moisen itsesyyllistämisen valtaan koskaan? Miten ovat nuo sankarit päässeet nirvaattisen tilaansa? Ruojat.

Ja sitten sana on vielä samaa juurta kuin pitää-verbi. Tuosta en kyllä pidä. Pitäisikö?

lauantai 23. heinäkuuta 2011

Ikuisia harjoittelijoita

Harjoituksista toisiin ja kolmansiin harjoituksiin rientäessä tuli mieleen jonkun selfhelppaajan motto: "Life is not a dress rehearsal". Olen eri mieltä tuon tokaisun kanssa. Päivästä toiseen me
  • tälläydymme odotusten mukaiseen kuosiin
  • puhumme toisten meille syöttämiä ajatuksia
  • toimimme niinkuin meitä on opastettu toimimaan
  • pyrimme tekemään vaikutuksen
  • odotamme kiitosta vaikka minkälaista käytöstä olisimme osoittaneet.

...Ai juu, mutta että pitääkö elämän olla tuollaista? Kappas, että kompastuin taas omaan nokkeluuteeni, joka olikin vain matalamielisyyttä.

Sikäli olemme kyllä ikuisia harjoittelijoita (kuinkahan monta kertaa olen kirjoittanut tuota sanaa hakiessani "herjoittelusta"; hmm), että valmiiksi ei tulla vaikka kuinka reenattaisiin.

Ja siis vastalauseeni olikin sitä lajia, että "elämä ei myöskään ole esitystä", vaan nimenomaan ikuista kentsua (ja jos nyt saivartelemaan lähdetään, niin esitystähän se nyt ei ainakaan saisi olla?). Melkein ollaan valmiita vaikka mihin, mutta ihan valmis on... no, kuollut.

perjantai 22. heinäkuuta 2011

Luonnon kosto (vai jotain muuta?)

Eipä tässä taas muuta, kuin että silloin kun muiden logiikka mättää kirjoittaessa, sitä saa irviä. Onnexi itseltä ei ikinä mene sanat niin, että lopputulos tarkoittaisi muuta kuin kirjoittaja. Tässäpä kuitenkin Pasi J. Matilaisen kömmähdys (boldaus minun):

Me siis tiedämme, että ihmisillä on tiettyjä perustarpeita, kuten muun muassa nesteen ja ravinnon saanti sekä suojautuminen luonnonvoimilta, joiden tyydyttämättä jääminen johtaa väistämättä hyvin suureen epämukavuuteen, sairauksiin ja lopulta kuolemaan.

Kuulostaa aika fatalistiselta: jos luonnonvoimat jätetään tyydyttämättä, seuraa väistämättä epämukavuutta, sairauksia ja lopulta kuolema. Kyllä jotain pitäisi muistaa aina uhrata luonnonvoimille, ettei käy kalpaten. ...Niin se vain yhden sanan vikavalinta muuttaa koko virkkeen luonteen...

En itse kirjoitukseen ota kantaa, kun aivojen kapasiteetti juuri nyt riittää vain naljailuun. Ihan asiaa taitaa kirjoitella siellä – en kai minä muuten syötettä seuraisi.

Rimbaud vs. Rambo

Ramboud

...Tämä ei ehkä varsin räjäytä kenenkään tajuntaa, mutta tuossa telkkaria toljottaessani panin merkille, että ameriikkalaiset lausuvat molemmat nimet samalla tavalla: Rämbou ja Rämbou.

Siitäpä syystä intouduin tekemään tuon kollaasin, jossa siis on Rimbaud itse, ynnä Rambo, sekä Caprion esittämä Rimbaud. Vielä kun tuossa Gimpissä (jota siis kuvankäsittelyyn käyttelen) olisi järkevämpi käyttis, jaksaisin ehkä pusailla niin ettei tuohon ylälaitaan tulisi tuota tumma/vaalea-rajaa... Vaan kun photoshopittain on oppinut ajattelemaan, eikä juuri tällä koneella sitä ole käytössä, niin sitten tulee notkahdeltua viimeistelyssä.

Mutta miten lausuvat ranskalaiset Rambon? Eivät ehkä samalla tavalla kuin Rimbaudin, vaan ehkä suomalaisittain jättävät aan aaksi eivätkä käännä sitä ääksi. Riippunee ranskalaisesta: mitä enemmän on populaariviihteelle altistunut ranskalainen, sen varmemmin kääntää.

"Olekste lukeneet sitä runoilijaa, Ramboa?" voisi joku onneton yrittää päteä siellä ameriikassa, ja sitten kaikki nauraisivat, että daiju, sehän on fiktiivinen hahmo.

Mutta olen melko varma, että Rambo rustasi tankoja – enkä tarkoita nyt painotankoja, ahahhaha (paitsi että tankarunoudessakin lienee painollisia tavuja, ehe'ehehhe) – siellä jossain erakkona pyöriessään (– siellä mietiskeli että mikähän himputti siinä on, että aina kun erehdyn menemään ihmisten ilmoille, on ihan pakko ampua joku konekiväärillä kahtia – että saisiko tuon tiivistettyä haikuun kenties joku päivä). Kuitenkin on sisimmältään runoilija hän. Kaltoinymmärretty taiteilija.

Onko Rambo muuten ruotsalaisperäinen nimi? Ja jos on, niin mitä se ram siinä tarkoittaa? (Pikaisella googlauksella muistutin itseäni, että sehän on raami eli kehys – mutta mikä hemmetin sukunimi se nyt sitten on: Raamiston Jomppa?). Muistan elävästi jostain töllöohjelmasta bonganneeni jonkun suomalaisen ameriikansiirtolaisen nimen olleen juurikin tuo (no, ei Jomppa, eikä Raamisto, vaan Rambo, siis).

Ja jotta mentäisiin vielä kauemmas pöpelikköön: on kyllä jännä, miten sanat muuttavat merkitystään kun siirrytään kielialueelta toiselle. Otetaan nyt (taas, muistelen) esimerkiksi sana ryssä – joka siis viittaa venäläiseen, paitsi että alkujaan (rautakaudella) sana rus on viitannut venäjän suunnalla ruotsalaisiin, ja ruotsin suunnalla juurikin venäläisiin. Kun nimittäin oli se nimitys niille sotaisille kauppamiehille jotka mereltä tulivat, jotka eivät olleet "meikäläisiä". Ja sitten meillä on naapureina Rossija sekä Ruotsi.

Mutta miksi Irlannissa on sangen yleisenä miehennimenä Finn? Koskapa meikäläiset kävivät siellä vähän ovelta ovelle myymässä (karmit kaulassa) kaikenlaista silloin joskus. Ihan yhtä lailla oltiin öykkäröimässä kuin naapuritkin ympäriinsä.

torstai 21. heinäkuuta 2011

Liikaa sähköä -> ei sähköä

Ukkosta. Sen verran yltiösti, että piti hetki kuvata siltä varalta että saisi jokusen salaman talteen. Sitten hoksasi katkoa virtayhteyden kovalevyihin, kun upsi oli riittävän monta kertaa ulvahdellut. Sitten meni sähköt – mutta tässä läppärissä on sentään melkein kolme tuntia vielä akkua jäljellä. Saas nähdä ehtiikö pakastin sulaa.

Samana päivänä on myös kattoremppatarpeita alkanut putoilla pihaan. Ihan ensimmäiseksi herättäydyin vajaan neljän tunnin unen jälkeen puhelimen sointiin. Haluttiin tietää mahtuuko rekka kääntymään pihassa. Aivot eivät kovin syviin analyyseihin taipuneet, mutta veikkasin että joo kai. Mahtui.

Hyvin mahtuivat sisäänsä myös tuomisensa: tikkaat, jotka tulevat sille katolle sitten kunhan ensin tulee itse katto. Jokusen tunnin päästä ilmaantui puutavaraa, joka ei ollut ihan niin hyvin suojattua kuin saisi olla, kun tuota vettäkin tulee. Muovilla peiteltyä juu, mutta yksi kulma vähän miten sattuu. Kylläpäs tuota vettä muuten tuleekin roimasti. Minä kun luulin että pahimmat myräkät menivät jo ohi.

Sähköt. Edelleen poikki. Sen verran paljon on salamoinut, että tuhojakin on varmasti viljalti – joten niitä sähköjä saattaa joutua odottelemaan pidempään kuin yleensä. Toivottavasti en ole ainoa jolta ne on poikki – olen pahasti linjan päässä, joten sekin on mahdollista. Toivomme parasta (jos parhaudeksi voi laskea sen, että sähköt on muiltakin poikki).

Safkaa ei varsin voi tehdä. Paitti salaattia voi. Nälkä hiipii, mutta yhtäältä: kun tässä ei kovin monia aktiviteetteja voi harrastaa, voisi vaikka syödä. Sitten kerta. Tai kirjoittaakin toki. Tai lukea. Tai mennä sateeseen – se on kuitenkin kivaa, se. Hyvässä lykyssä voisi saada salaman niskaansa; oletan kokemuksen olevan aika jännä. On siinä tietty se vaara ettei ole jälkikäteen kokemuksestaan kertomassa. Mutta sähköä kaipailisi kyllä. Onneksi on akkuja keksitty, sellaisia jotka kestääkin nykyään jonkin aikaa.

iMacciini hommasin uusimman käyttiksen, Leijonan nimellä kulkee se, jos satutte olemaan umpiossa Applen kuvioiden suhteen. En ehtinyt erityisen paljon katsella mitä muutoksia oli tullut, muuta kuin että jokunen ohjelma ei tietystikään tue kyseistä käyttistä. Mutta ei siinä valtavan isoja muutoksia kaipaakaan, sellaista jossa pitäisi opetella systeemejä uudestaan. Nopeutta toivottavasti tuli lisää, ja kätevyyttä. En minä tiedä. Tiikerikäyttiksen puolella tätä kirjoitan.

Sehän on kyllä harmillista, että kun tämän MacBookin käyttistä en uusinut Leopardiksi, enkä siten tietysti myöskään Lumileoksi, en voi hypätä Leijonan selkään. iMacin asennuslevyt eivät suostu tähän asentamaan, joten pitäisi jostain hommata ne edelliset käyttikset – joiden hinnat ovat oletettavasti kohtuuttomia nykyään, eikä niitä ihan tuosta vain löydäkään kun Applekaupat vetävät myynnistä kaikki vanhat tuotteet heti kun uutta tulee tarjolle – tai sitten tehdä tästä koviksesta levykuvake ja jyrätä kaikki, ja sitten duunata clean install. Kai. Tuo kolmikirjaiminen sana ehdottaa, että jätän jälkimmäisen vaihtoehdon toteuttamatta.

Hmm, hmm. Laajakaistayhteyttä ei ole, joten ei voi postata tätä. Paitsi että mokkula löytyisi kyllä. Mutta jos sähköt on laajemmin poikki, ei mastoon välttämättä saa yhteyttä. Hmm. Hmm.

...Haha, löytyi yhteys. Kyllä langattomuus on hianoa! Eläköön tekniikka!