Digitaalinen elämänkaari

Digiboksi lakkasi toimimasta. Tai oikeastaan kake. Tai sitten boksi lakkasi reagoimasta säätimeen. Joka tapauksessa: napeista ei tapahtunut mitään. Hetki sitten olin vielä kelannut kivasti, ja sitten ei mitään. Seuraavan illan vielä sulattelin onnettomuuden kriittisyyttä. Ilman kaukoa en pystynyt tekemään muuta kuin vaihtamaan kanavia – ja sekin piti tehdä seiskytlukulaisittain kävelemällä koko monen askeleen taival boksille. Järjetön duuni! Tallentaminen ei onnistunut, tallennettujen katsominen kyllä – ilman kelausta. Kaatuiko maailmani tuohon? Oliko kuvavirrassa jotain niin korvaamatonta että olisin halunnut varsinaisesti tehdä mitään asialle? Eikö tuossa boksissa ollutkin tallennettuna aika monta ohjelmaa joita en vain ollut viitsinyt lopultakaan katsoa? Olenko koskaan kaivannut jotain näkemättä jäänyttä ohjelmaa, ylipäätään muistanut enää seuraavana päivänä että jotain lipesi okuläärien ohi? Eikö tavakseni ollut tullut siirtää katsominen sellaisiin hetkiin kun ei sattunut olemaan energiaa mihinkään järkevään? Ja keskeyttää toljottaminen alkuunsa tylsistymisen vallatessa keskushermoston? Mutta eikös teeveelupa kohta veloiteta myös niiltä jotka eivät telkkaria toljota? Pakkohan se sitten olisi ratkaista tämä näkymäödeema! Kertoisiko netti jotain – jonkin helpon tavan oikaista ongelmakohta ja palauttaa kaikki ennalleen? Ei ihan helpolla, mutta viidakkoveitsellä ryteikköä samotessa se kertoi ainakin sen, että minua on ostaessani kusetettu – mikä ei sinänsä ole yllätys kun prosessorilla toimivasta vehkeimestä kyse on. Kyseisessä Kaonin boksissahan on usb-liitin mm. ohjelmiston päivittämistä varten. Se vain ei toimi ennen ohjelmiston päivittämistä. Siis: boksissa on usb-liitin ohjelmiston päivittämistä varten. Se vain ei toimi ennen ohjelmiston päivittämistä. Pitäisi olla vanhemmanpuoleinen sarjaportilla varustettu pc jotta päivittäminen siis onnistuisi. Kummallista: muistelen vanhemman ja simppelimmän boksin napanneen päivitykset antennin kautta, ihan automaattisesti niitä tyrkyttäneen aina kun tarjolla jotain oli. Tässäkin näyttäisi sellainen mahdollisuus teoriassa olevan, paitsi että mitään ei tunnu löytyvän – ja taajuudet pitäisi arpomalla löytää. Vaivannäkö nykyisen kertakäyttökulttuurin orjana tuntui ihan liian haastavalta. Voisiko huoltoon viedä ensin pelkän kaken, ja jatkaa rampautunutta hypnoosissa istumista toivoen ongelman hoituvan? Pitäisi vain muistaa mistä oli ostoksen tehnyt, mikä taas ei oikein tuntunut pälkähtävän. Ja kuitti, semmoiset menevät yleensä hyvin hyvään talteen, kukin ihan omaan piiloonsa. Takuuaikaa kuvittelin olevan vielä jäljellä, mutta kuittia ei tosiaan löytynyt, enkä millään saanut päähäni mistä olin rotiskon raahannut. Voisiko kaupan tilitysuumenista löytyä viite meikäläisen ostosta? Jostain alle kahden vuoden takaa – täytyyhän takuuajan olla kaksi vuotta? Ei ainakaan yhdessä kolmesta mahdollisesta Cittarista onstunut, enkä lopulta jaksanut kaikkia puolta tusinaa vaihtoehtoa lähteä kahlaamaan. Viitsisinkö siis maksaa huollosta, kun kyseinen boksi oli kuitenkin aika lailla paska. Tämähän oli oikeastaan onnenpotku! Kuinka monta kertaa olin kiroillut värkin tallennettua silkkaa pikselimössöä. Pääsipähän siitäkin riesasta. Mutta voisiko tehdasasetusten palauttaminen auttaa poloisen visuaalisesti rajoittuneesta tilastaan? Monesti homman alkuun buuttaaminen poistaa ongelman näissä nykyvempeleissä. Aina kannattaa kokeilla? Paitsi että tehdasasetuksienkin loppuunviemiseksi tarvittaisiin kaukosäädintä – minkä tajusin siinä vaiheessa kun olin pannut operaation jo liikkeelle. Prkl. Enää ei auttaisi kuin huoltoon vienti – vaan ilman kuittia huollon hinnalla tod. näk. kustantaa koko boksin. Ja korjattua odotellessa joutuisi varmaankin olemaan puolisen vuotta ilman minkäänmoista näköyhteyttä. Näin ainakin haluan tässä vaiheessa ajatella, uuden värkin ostaneena. Liikkeitä kierrellessäni huomasin, ettei koko Kaonia enää myydä missään. Ylipäätään digibokseja ei juuri ole myynnissä kun nykyään myytävissä töllöissä on viritin itsessään. Vähän pitkin hampain ostin tuon diVisionin boksin, jossa ei ole yhtään enempää tallennustilaa, ja joka ei ole testien kärjessä paljon kiikkunut. Takuutakin sille annettiin vain vuosi. Toisaalta, Kaon oli TMn testivoittaja. Ja siis paska. Ainakin toistaiseksi uusi vempele on toiminut paljon kivammin. Edelleen voi ihminen nuutua väräjävän ruudun ääressä kuin lehmä pilttuussaan.

Viikon MacGuffin

Eilinen "Poliitikon huoneentaulu" ei muuten ollut suunnattu Vanhasen viimeisimpään kompastuskiveen, vaan ylipäätään poliittisen keskustelun luonteeseen. Sattuipahan vain samalle päivälle tämä MacGuffin. Hitchcockhan määrittelee MacGuffinin tarinalliseksi elementiksi, joka aiheuttaa kertomuksen henkilöissä pakkomielteistä toimintaa juuri tuota elementtiä kohtaan [juu, käänsin juuri ihan oman tulkintani päälle – Hitch ei juuri noita sanoja käyttänyt]. Se voi olla aikapommi, viisastenkivi tai mikä tahansa objekti joka laukaisee toiminnan liikkeelle. Vanhasen MacGuffin on nyt joku paperi, josta käy ilmi onko tyyppiä lahjottu vai ei. YLEn lähteellä sellainen ehkä on. Sellainen joko on olemassa, tai sitten ei ole – kuten MacGuffinin ambivalenttiin luonteeseen sopii. Eilinen kirjoitukseni kuitenkin kirposi liikkeelle seuratessani tätä vaalirahajupinaa. Niin kauan kun saivarrellaan vaikkapa vaalitukien määrästä ja ilmoittamisrajoista, ei keskustella – ts. ei myönnetä että ongelmaa olisi olemassa, että liikeyritykset tuskin levittelevät rahojaan ilman konkreettisia tavoitteita. Ja niin kauan asialle ei tarvitse tehdä varsinaisesti mitään. Poliitikon erityiskykyihin kuuluu nimenomaan olla puhumatta käsillä olevasta aiheesta, mutta kuulostaa siltä kuin puhuisi. Toinen liipasin oli viimeisin MOT-ohjelma, joka näin haja-asutusalueen asukkina koskee allekirjoittanutta. Meitä landepaukkuja painostetaan vaihtamaan likakaivoratkaisu vuoteen 14 mennessä uuteen. Ohjelmassa kuitenkin todettiin että nämä uudet systeemit lyhytnäköisyydessään eivät aja asiaansa – tuovatpahan vain kivasti kaivourakoitsijoille pätäkkää. Parhaaseen poliitikkotapaan Hannele Pokka kiisti kaikki ohjelmassa esitetyt faktat, ilmeenkään värähtämättä. MOT on muuten siitä hyvä ohjelma, että jos haluaa opetella lukemaan ihmisistä, milloin nämä valehtelevat, juuri noista haastattelupätkistä löytyy hyvää matskua. ...Karaistuneista poliitikoista on tosin hyvin vaikea lukea noita merkkejä, he kun pitävät tapanaan puhua asian vierestä ts. "eivät valehtele".

Reboot

Jo muinaiset roomalaiset (en ole koskaan päässyt aloittamaan näillä sanoilla!) käyttivät sähkörauskuja päänsäryn ja ties minkä hoitoon... Katselin tuossa boksiin tallettamani dokumenttipätkän sähköshokkihoidoista, jotka ovat näemmä tehneet paluun lihasrelaksanttien ja nukutuksen avittamana. Shokkeja käytetään syvän masennuksen hoidossa, vaikka niiden toimintaperiaate ei varsinaisesti ole tiedossa. Itse viime vuosisadan puolella masennuksen alhossa rämpiessäni koitin ehdottaa lekureille, että määräisivät sähköshokkeja, kun masennuslääkkeet eivät tuntuneet juuri auttavan – mutta eivät ottaneet kuuleviin korviinsa, muistelen. Harvemmin taitavat potilaan ehdottamia hoitokeinoja isommin harkita, mutta oltaisiin ehkä vältetty erinäisiäkin kommervenkkejä, jos olisivat. En tosin tiedä, oliko tilanne vielä tuohon aikaan toinen, eli onko shokit otettu käyttöön vasta tämän vuosituhannen puolella uudestaan, ja kuljetaanko Suomessa eri tahtia kuin muualla. Netistäkään en löydä infoa asiasta – muuta kuin että niitä kyllä jossain määrin käytetään, ja että edelleen joku onneton kokee ettei häntä kuunnella kun shokkeja itselleen ehdottaa. Sähköshokeissahan on annos mystifiointia. Ne koetaan pelottavana, peruuttamattomana, aivoja tuhoavana toimenpiteenä, joka vielä kaiken lisäksi on tuskallinen operaatio. Tottahan se aiempina vuosikymmeninä on näyttänyt melko pahalta, ja lihaskouristukset ennen relaksanttien aikaa on aiheuttanut peräti murtumia ja sijoiltaanmenemisiä. Jokainen varmaan sähköshokista puhuttaessa saa silmiensä eteen tuskallisesti kouristelevan ihmisen – ja sitten rinnastaa lopputuloksen lobotomiaan, mikä on virheellinen päätelmä. Ja joskus sähköshokkeja on annettu pakkohoitona, mikä on tietystikin järjestelmäväkivaltaa. Täysin vaaratonhan tuollainen aivojen buuttaaminen ei ole – mikäpä tässä maailmassa riskitöntä olisi? Aivot ovat niin delikantti elin, että sen toiminnasta tiedetään edelleen perin vähän – mutta niinpä ovat masennuslääkkeetkin pitkälti arpapeliä. Sähköshokki toimii suurella prosentilla, mutta aina on niitä, joille se ei futaa. Sähköshokkihoito myös pienentää lääketehtaiden kassavirtaa, mikä epäilemättä aiheuttaa shokkihoidon vähäisyyttä. Ja sitten on ne lieveilmiöt: muisti voi kärsiä. Kognitiiviselle puolelle saattaa ilmaantua klappia. Muistista saattaa täysin kadota ajanjaksoja – et vaikkapa muista enää lainkaan omia ylioppilasjuhliasi. Tilanne korjaantuu, ainakin jonkin verran, puolen vuoden sisällä hoidoista, ja akuuteimmat muistiongelmat ovat pari viikkoa hoitojen jälkeen. Joku tuolla kirjoitti, että suuntavaisto heikkeni joksikin aikaa. Lähimuistin ongelmat ovat yleisiä, mutta ne siis enimmäkseen korjaantuvat jahka aivot taas pääsevät tasapainoon. Aivot ovat semmoiset, että niitä sörkkiessä voi tapahtua arvaamattomia asioita. Mutta pohjattomassa masennuksessa, kun tuntuu siltä, että mieluummin kuolisi pois, on ihan sama jos joku muistinviipale katoaa, jos masennuksesta pääsee eroon. Ja meidän aivojamme joka tapauksessa sörkitään ihan koko ajan, tietoisesti tai tiedostamatta. Harmi etten enää ole masentunut – ilmoittautuisin vapaaehtoiseksi koekaniiniksi shokkihoitoon heti, jos sinne vihdoin olisi mahdollista päästä. Minä olen aina ollut tällainen aivoturisti.

Herranne pikku-keisari

Rooman toista kautta pari jaksoa katsottuani - ensimmäinen kausi meni täysin ohi, eikä tässä toisessakaan oikein ole vielä löytynyt koukkua - huomasin siinä sivuttavan asiaa, josta nyrjähdän taasen sivuraiteille. Olemme jälleen salattujen "totuuksien" parissa, ja tämä kyseinen teoria on ainoa, joka liippaa edes läheltä sitä mahdollisuutta, että Jeesus olisi joskus oikeasti ollut olemassa. Kyseinen hemmohan on vain yksi monista variaatioista, joista ensimmäisiä oli Horus. Kyseisen haukanpään legendasta löytyy kaikki samat komponentit kuin tässä myöhemmässä synkronoidussa sepitteessä, jonka ansiosta vaikkapa maamme kaikki yritykset vielä maksavat kirkollisveroa - mikä on tietystikin ihan loogista toimintaa, eikä sitä mil-lään saada lopetettua kun sitä ei vain saada lopetettua. Mihin minä taas jäin? Tuohon Rooma-sarjaan, ja parin vuosituhannen taakse, palatakseni: Kleopatralla ja Julius Caesarilla oli yhteinen lapsi - Caesarion. Kuten kuka tahansa draaman laeista mitään tietävä (mutta tästä historian knopista kenties tietämätön) voi arvata, myöskin Marcus Antonius päätyy siittämään Kleopatralle jokusen lapsen (kolmisen kpl, joista kaksi saapui samassa lähetyksessä, ja tähän palaan toiste...) - mistä seuraa tietysti sellainen vaara, että Caesarion menettää henkensä vallanperimyksellisistä syistä. Jos vilkaisee Wikipediaa tässä kohdassa, huomaa että Caesarionin ikä todella jäi sattumoisin lyhyeksi - siis virallisen historiankirjoituksen mukaan, mutta sehän on aina enemmän tai vähemmän sepitettä, vaiko eikö. Villi juoni lähteekin tästä kohtaa... mutta sitä ennen pari faktiota (joita en ole ristiintarkistanut, kuten tapoihini kuuluu - siis se kuuluu tapoihini, etten tarkistele näitä faktoja erityisen pedantisti, kun nimittäin teoriat ovat paljon mielenkiintoisempia kuin kuiva kahina... Mihin minä taas jäin?): Kleopatra oli julistautunut uudestisyntyneeksi Isikseksi. Isis taas on Egyptin pantheonissa se jumalatar, joka synnyttää Horuksen - neitseellisesti, tietystikin - ylijumala Osirikselle, joka sattumoisin oli tapettu ja paloiteltu, ja jonka Isis kasasi uudestaan (- kohta jossa kiintoisa yhtenevyys Lemminkäiseen, muuten), mutta olen taas sivupoluilla. Kleopatra oli siis Isis, jumalanäiti, ja Caesar jumala, niin kuin keisareilla on tapana (joskin nyt ihan tuntuu siltä, että tuo keksintö oli Augustuksen, ja siis myöhempien keisarien toimeenpanema, mutten turhaan tätäkään tarkista kun on tämä juttu nyt kesken). Meillä on siis jumalallinen kolmiyhteys, jonka nuorin palikka on Caesarion - joka tämän kyseisen teorian mukaan ei joutunutkaan murhatuksi, vaan kaukonäköisen äitinsä toimesta lähetettiin 12-vuotiaana Intiaan. Siellä Caesarion opiskeli buddhalaisuutta palatakseen aikuisena ja henkistyneempänä, guruna siis, vetämään showta, josta sittemmin kehittyi rasittava sirkus nimeltä kirkko. Hauskaa tässä teoriassa on se, miten juohevasti se nivoo jutut "isäni valtakunnasta" ja sen parahultaisesta läsnäolosta ihan järjelliseksi - siinähän se valtakunta lojui ylt'ympäri Välimerta. Loppustunttina Caesarion sitten kiskaisi vanhana fakiirina itsensä ristille ja feikkasi kuolemansa voodoorohdoilla (no, nyt nyrjähdettiin jo Karibialle saakka, mutta tottahan Intiassa tunnettiin samat myrkyt jo tuolloin). Tarina jatkuu ja mutkat suoristuvat, mutta jatkan tästä toiste...

Sano ei seksille

Kuohuttavaako? Suomalaiset ovat kyllästyneet sekstailuun. Minä sanon, että vihdoinkin - turhaa ähräystä on semmoinen asentojumppa. Seksiharrastelussa tulee hiki, ja harrastaja ottaa monesti hölmöjä ilmeitä naamalleen eikä kykene aktin aikana muodostamaan edes relevantteja kokonaisia lauseita. Miten siinä voi välittää validia informaatiota? Toisin on vaikkapa kirjallisuutta ja muuta korkeakulttuuria harrastaessa. Maailma avartuu, ja tulee hyvin järkevän näköiseksi harrastaja. Ei kylläkään oopperan-. Onneksi kansalaiset ovat vihdoin löytäneet järkevämpää tekemistä, substanssia elämälleen, vähemmän primitiivisiä touhuja elämäinsä ryydittimeksi. Ovat nousseet primaalikulttuurin päämäärättömästä toilailusta sivistyksen pariin. On tätä saanut odotella. Ylevät aatteet rakentuvat parempaa yhteiskuntaa herättelemään kun voidaan keskittyä johonkin rakentavampaan, päämäärähakuiseen toimintaan. Eläköön selibaatti!

Hinku

On olemassa kahdenlaisia ihmisiä - kirjoittavia ja puhuvia. Itse olen selkeästi kirjoittava. En puhuva, millään. (Yksinkertaistan vähän - onhan myös kuvallista ja kinesteettistä viestintää, ja enemmänkin voisi laventaa, mutta.) Onnellisia ne, joiden instrumentti on puhe-elimet, sillä nehän ovat käytössä koko ajan, viiveettä. Vastaanottajakin löytyy suht helposti - jotkut puhuvat itselleen jos eivät muita tavoita. Oman viestintätyyppini taas viestiäkseen pitää istua alas ja ottaa näppäimistö sormien alle, eikä lukijoista ole mitään takeita (ovat minkääntakeettomia). Ja koska nimenomaan haluan viestiä jotakin, täytyy tekstit myöskin julkaista - vaikka miten keskeneräisinä; voihan niitä sitten sorvata jälkikäteen (Toki teen sitä jo ennen julkaisuakin enemmän kuin mitä puheviestintään luottava koskaan voi omalla "näppiksellään"). Palatakseni edelliseen kirjoitukseen: ennen blogialustan olemassaoloa olikin se ongelma, että kaikki viestintäni päätyi pöytälaatikkoon - piilossa oli koko persoona. Se oli toki vähän systemaattisempaa toimintaa: sillä oli päämäärä, mitä blogailulla ei välttämättä ole - tai ainakaan sitä ei ehkä tule julki lausuttua. Tarinat kulkevat kohti jotakin, elämä vain on. Mutta silloin homma oli todella fiktiivistä. Ensinnäkin nuo pöytälaatikkotekstit olivat fiktiota, tai runoa - eivät siteeksikään faktiota, kun vaikkapa päiväkirjateksteissähän ei ole mitään pointtia. Niitä ei voi kellekään näyttää, eikä niitä kestä itsekään lukea. Joka tapauksessa pöytälaatikkoteksti on fiktiivistä myös julkaisunsa puolesta - suurin osa niistä ei koskaan päädy mihinkään. Nykyisin on siis se hyvä puoli, että tulee julkaistuksi vaikka kustannustoimittaja ei olisi mitään hyväksynytkään. Mutta holtittomuus tässä ottaa vallan. Päämäärää ei ole. Teksti ei koskaan ole valmis - ei synny "teosta" - ja kun tulee julkaistua melko lailla kaikki mitä päässä liikkuu (no, kyllä sensuuri vähän sentään jyllää), mennään toisinaan... ei edes aidan ali vaan ryskeellä läpi. Ja homma hajoaa siihen, että kaikki on aina kesken. Vaan saapahan viestiä. Olkoonkin että se tapahtuu fiktiiviselle vastaanottajalle. Tälle viestinnän tarpeelle ovat journalistit keksineet hyvän purkautumisväylän, vähemmän fiktiivisen (lehdistö, siis). Olen itsekin alalla vähän käynyt haistelemassa, mutta osoittautunut liian kurittomaksi. Ei millään jaksa kirjoittaa asioista niin kuin ne ovat - aina pitää vääntää johonkin suuntaan. Tylsää on kertoa, että näin ja näin on tapahtunut, piste. Vähintääkin pitää ihmetellä, millaisessa maailmassa näin oikein voikaan tapahtua. Jos kirjoittajatyypin lokeroa hakee, niin yleisönosastokirjoittaja tulee varmaan hakematta mieleen - kolumnisteillakin on yleensä vähän asiallisempi ote. Mutta jopa yleisönosastoissa on julkaisukynnys - niin uskomattomalta kuin tämä toisinaan lukiessa tuntuukin. Ja joutuu odottelemaan julkaisua kuin mikäkin kirjailija. Blogialusta, se on kyllä hieno keksintö. Välitön. Mutkaton. Tosi jees. Tosi ystävä? Tosi, edes vähän.

Tätä säätämisen määrää!

Sivu muuttaa ulkomuotoaan kuin kameleontti viiden ruuhkassa. Värejä muilataan, laatikoita vaihdellaan, syötteitä jäljitetään ja koitetaan kaikin muinkin tavoin saada homma jotenkin raiteilleen. Melkein tuhat blogautusta kerkisin vuodatuksessa saada täyteen, mutta juhlapostaus tapahtuu sitten täällä - ehkä se on tämä? Hankala sanoa, kun blogailu-urani aloitin jo vuonna nolla. Siitä eespäin on tultu vaihtelevalla matskulla ja myöskin päivitystahdilla - pari vuotta meni etten kirjaillut juurikaan mitään. Myöskään kaikki alunperin Sunpointilla julkaistut jutut eivät ole vuodatukseen saakka päätyneet - ja tännehän en kyllä ala siirrellä enää yhtikäs mitään; millähän hulluuden puuskalla ne vanhat ylipäätään tulin siirtäneeksi? Taso porinoissa on vaihdellut aidan alustaa kyntävistä taivaita syleileviin - ja vakaa aikomukseni on pysyä yhtä holtittomana jatkossakin (tai minkäs minä sille voin). Miksi näitä oikein kirjoitetaan? Minä en tiedä, mutta kai sillä on jotakin sen kanssa tekemistä, että kun henkkohtaisesti en ole puheviestinnän ystävä, niin jollain tavalla pitää meteliä pitää yllä. Jonkin sortin lipunryöstöä on pakko harrastaa ihmisen, jotta tuntisi olevansa olemassa. Toiset vaahtoavat vastaavia "postauksia" kassajonoissa, puhelimissa, turuilla ynnä toreilla. Eivät voi jälkikäteen tarkistaa mitä tuli sanottua. Inttävät vain. Aina ovat väärässä. Muut.