On olemassa kahdenlaisia ihmisiä - kirjoittavia ja puhuvia. Itse olen selkeästi kirjoittava. En puhuva, millään. (Yksinkertaistan vähän - onhan myös kuvallista ja kinesteettistä viestintää, ja enemmänkin voisi laventaa, mutta.)
Onnellisia ne, joiden instrumentti on puhe-elimet, sillä nehän ovat käytössä koko ajan, viiveettä. Vastaanottajakin löytyy suht helposti - jotkut puhuvat itselleen jos eivät muita tavoita.
Oman viestintätyyppini taas viestiäkseen pitää istua alas ja ottaa näppäimistö sormien alle, eikä lukijoista ole mitään takeita (ovat minkääntakeettomia). Ja koska nimenomaan haluan viestiä jotakin, täytyy tekstit myöskin julkaista - vaikka miten keskeneräisinä; voihan niitä sitten sorvata jälkikäteen (Toki teen sitä jo ennen julkaisuakin enemmän kuin mitä puheviestintään luottava koskaan voi omalla "näppiksellään").
Palatakseni edelliseen kirjoitukseen: ennen blogialustan olemassaoloa olikin se ongelma, että kaikki viestintäni päätyi pöytälaatikkoon - piilossa oli koko persoona. Se oli toki vähän systemaattisempaa toimintaa: sillä oli päämäärä, mitä blogailulla ei välttämättä ole - tai ainakaan sitä ei ehkä tule julki lausuttua. Tarinat kulkevat kohti jotakin, elämä vain on.
Mutta silloin homma oli todella fiktiivistä. Ensinnäkin nuo pöytälaatikkotekstit olivat fiktiota, tai runoa - eivät siteeksikään faktiota, kun vaikkapa päiväkirjateksteissähän ei ole mitään pointtia. Niitä ei voi kellekään näyttää, eikä niitä kestä itsekään lukea. Joka tapauksessa pöytälaatikkoteksti on fiktiivistä myös julkaisunsa puolesta - suurin osa niistä ei koskaan päädy mihinkään.
Nykyisin on siis se hyvä puoli, että tulee julkaistuksi vaikka kustannustoimittaja ei olisi mitään hyväksynytkään. Mutta holtittomuus tässä ottaa vallan. Päämäärää ei ole. Teksti ei koskaan ole valmis - ei synny "teosta" - ja kun tulee julkaistua melko lailla kaikki mitä päässä liikkuu (no, kyllä sensuuri vähän sentään jyllää), mennään toisinaan... ei edes aidan ali vaan ryskeellä läpi. Ja homma hajoaa siihen, että kaikki on aina kesken.
Vaan saapahan viestiä. Olkoonkin että se tapahtuu fiktiiviselle vastaanottajalle.
Tälle viestinnän tarpeelle ovat journalistit keksineet hyvän purkautumisväylän, vähemmän fiktiivisen (lehdistö, siis). Olen itsekin alalla vähän käynyt haistelemassa, mutta osoittautunut liian kurittomaksi. Ei millään jaksa kirjoittaa asioista niin kuin ne ovat - aina pitää vääntää johonkin suuntaan. Tylsää on kertoa, että näin ja näin on tapahtunut, piste. Vähintääkin pitää ihmetellä, millaisessa maailmassa näin oikein voikaan tapahtua.
Jos kirjoittajatyypin lokeroa hakee, niin yleisönosastokirjoittaja tulee varmaan hakematta mieleen - kolumnisteillakin on yleensä vähän asiallisempi ote. Mutta jopa yleisönosastoissa on julkaisukynnys - niin uskomattomalta kuin tämä toisinaan lukiessa tuntuukin. Ja joutuu odottelemaan julkaisua kuin mikäkin kirjailija.
Blogialusta, se on kyllä hieno keksintö. Välitön. Mutkaton. Tosi jees. Tosi ystävä?
Tosi, edes vähän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti