Failuurispektaakkeli

Olen tullut vahvasti siihen tulokseen, että futismatsit kannattaa katsoa tuplanopeudella; tällöin pelaaminen näyttää erehdyttävästi siltä kuin kentällä tapahtuisikin jotain.

Jalkapallo on yksi tylsimpiä teeveelajeja: puolitoista tuntia parikymmentä tyyppiä säntäilee ympäri aivan liian isoa kenttää, ja lopputuloksena ei välttämättä ole yhtään maalia – vaikka pelissä luulisi olevan kysymys nimenomaan maalin tekemisestä.

Vaan kyse on pikemminkin maalin tekemisen ehkäisemisestä. Enintäänkin viisi minuuttia koko peliajasta ollaan maalintekosektorilla, ja sielläkin enemmistö pelaajista on nimenomaan estämässä maalintekoa – ja myös hyökkääjistä enemmistö on samaan aikaan ehkäisemässä vastahyökkäystä.

Mitä lähemmäs hyökkäyspäätyä siirrytään, sitä todennäköisemmin kuljetus epäonnistuu – tai jos kuljetus onnistuu, epäonnistuu syöttö – tai jos syöttö onnistuu, epäonnistuu haltuunotto – tai jos haltuunotto onnistuu, epäonnistuu keskitys – tai jos keskitys onnistuu, epäonnistuu laukaus.

Tai jos laukaus onnistuu, sen torjuu maalivahti – mikä tekee tyhjäksi kaikki siihen johtaneet onnistumiset. Onnistuminen kumoaa onnistumisen.

Tai huomataan että ollaankin paitsiossa, tai joku muu rike on tapahtunut – ja tuomarithan enimmän aikaa näkevät rikkeitä joita ei tehdä, tai sitten eivät näe rikkeitä joita tehdään. Vaikka miten harjaantuneilla silmillä katsoo, on sallitun ja virheellisen toiminnan erottaminen toisistaan enimmäkseen mahdotonta.

Joten katsojille tarjotaan sarja jatkuvia epäonnistumisia hillittömän hitaaseen tahtiin. Vaikea on ymmärtää miksi lajia seurataan enemmän kuin mitään muuta; selittyykö se ihan vain kentän koolla? Kun on iso kenttä, on myös katsomot isoja – mikä puolestaan mahdollistaa voimakkaamman massapsykoosin?

Ja katharsis jostain jossa ei tapahdu mitään... Ehkä kyse on siitä, että kun aikaa on kuitenkin tullut törsättyä pari tuntia, sille alitajuisesti annetaan kohottava merkitys siitä huolimatta, että oikeasti mitään ei olekaan tapahtunut?