Juurten imperialistinen salakuljetus

Siinä kun olet ripustanut painokoneen nilkkaasi – rikkoaksesi vinojen vatsalihasten säikeitä jotta ne korjaantuisivat eksponentiaalisella jämäkkyydellä –, ja kesken operaation taljan kiinnitys on irronnut, mistä johtuen olet lyönyt polvesi ovenkarmiin, herää helposti kysymys: "Oliko Johnny Weissmuller oikeasti Itävalta-Unkarin propaganda-agentti?".

Heureka-kokemus, selkeästi: kipu aktivoi heuristista ajattelua. Mutta antakaas kun mä vähän avaan tätä ajatuskehikkoa: Weissmuller. Kuulostaa vähän saksansukuiselta tuo nimi, eikö? Ettei olisi Alppien kupeelta kotoisin tyyppi, kuten se toinenkin vähissä kuteissa kirmaillut "näyttelijä"?

Ja sitten se Tarzanin huuto (jokainen heti muistaa tuon, paitsi ehkä yhekskeetluvulla ja sen jälkeen syntyneet [mutta siis kaikki aikuiset {eikö jännää miten aikuisuuden rajapyykki seuraa kuin laahus}]):

ilmiselvää jodlausta.

Siis, oliko Johnnyn tavoitteena aivopestä ihmiset itävaltalais-unkarilaisen keisarikunnan ekspansiiviselle paluulle suopeiksi? Ihan relevantti kysymys: salakavalasti jodlaaminen ujutetaan ihmisten alitajuntaan positiivisena valkoisen miehen invaasiona sinne mihin ei kandeis ilman kunnon suojakerrointa (ja sandaaleja edes) hankkiutua.

Yhtään ei ole pitkälle vedeltyjä johtopäätöksiä nyt! Hiljaa siellä takarivissä.

Nimittäin piti ihan ruveta wikipedoimaan tilannetta. Johnny otti ja syntyi kuin syntyikin Itävalta-Unkarissa. Yhtään ei nyt anneta häiritä sen, että hän ei syntynyt varsinaisesti Sveitsin (joka ei edes kuulunut Itävalta-Unkariin) suunnalla, josta jodlauksen mielletään olevan kotoisin, vaan Timisoaran kieppeiltä, eli nykyisestä Romaniasta. No, kai sitä nyt yksi jodlaus muotivirtauksena kulkee keisarikunnan läpi siinä kuin joku hip-hopkin ympär maailman; lähempänä musiikkiahan se sentään on. Jodlaus siis.

Lisää spekulointia kyseisestä Tarzan yellistä löytyy: villejäkin spekulaatioita siitä mitä kaikkia ääniä on sulautettu toisiinsa, mutta siis meitzi on ainakin aikanaan opetellut tuon äänimerkin ihan omilla palkeilla, että ei siihen nyt varsinaisesti tarvitse hyeenoja ja sopraanoita yms. sekoitella.

Hyödyllisiä taitoja sitä itselleen opettelee. Kuuden miljoonan dollarin mieheltä apinoin sen, miten toista kulmaa kurtistetaan ja toista nostetaan samanaikaisesti (näin napsautetaan päälle sisäinen kiikari, kuten aikuiset elävästi muistavat…).

Gotta be a skugi

Remuenglanti rulasi eilen. Vaikka päiväkaupalla tankkasin omatekemiäni sanoja  – kokobändin treenejähän kerkisi olla vain viisi (5) kertaa, jossa ajassa ei lunteista ehdi luopua – unohdin keikalla puolet niistä. Jatkuvasti sai olla hoilaamassa "englantia", jossa on se hyvä puoli, että yleisö ei ollenkaan välttämättä huomaa (ihan koko aikaa, toivottavasti, ainakaan) mitään.

Sanoittajille vinkiksi: jos tekstit on hyvin pitkälti tajunnanvirtaa, ja riville mahtuu sanotaanko 28 tavua (vähempikin saattaisi olla ihan tavoiteltavaa), joiden kaikkien pitää osua oikeaan kohtaan toisinaan hyvinkin synkopoidusti… Anna se laulettavaksi jollekulle muulle. Eipähän tarvitse itse kärvistellä. Taidan jatkossa tehdä vain "I lav juu, staars aar shaining" -tyyppistä lyriikkaa...

Ei vaan, kaikesta huolimatta oli perin hauskaa, ja mukavaa se, että vaikka

Vasaman täsmäisku

"Ketä ampus?" olisi turkulainen tokaissut eilettäin. Kosahti nimittäin modeemi sangen glockimaisella klangilla. Taranishan se taas oli ujuttanut itsensä sisään, puhelinlankoja pitkin. Mykisti koko laitteen, ja siinä sivussa vaurioitti AirPortin sekä tämän pöytäkoneen ethernetportit tiedottomiksi. Reiluu.

Joten sikäli hyvä että kikantissa oli vain yhtä modeemia tarjolla, langattomalla varustettua. Tai vielä parempi että sattui olemaan ylimääräinen langaton… öh, reititin? nurkissa lojumassa. Kun nimittäin tuosta ostetusta ei luonnollisestikaan saanut tolkkua että millä sen langattoman salasanan saa muutettua. 

Hirmu monisivuinen ja perinpohjainen manuaali tuli kyllä mukana, mutta kuvakaappaukset siitä nettiselaimen kautta hoidettavasta asetusvalikkohimmelistä ei vastannut todellisuutta. Siellä sitten joku oletussalasana lienee, mutta missään ei kerrota mikä, eikä myöskään sen vaihtaminen meikäläisillä aivoilla taas oikein luontunut. Ennen hermojen sulamista siis. Lukematon määrä lyhenteitä, joiden akronyymiluonne ei avaudu ihan arvailemalla. Vaan tulipa siis käyttöä tuolle joutavana lojuneelle access pointille. Eli kiva?

Luonto se vaan keksii kaikkea askaretta aina. Mutta on tässä tosiaan yksi hyvä puoli! Nimittäin nettinopeus nousi gigalla, ja on siis jo yli kolmanneksen siitä mitä olen tilaamassa. Huoh. Tai ehkä vain kuvittelen maksavani kuudestatoista, ja todellisuudessa maksan kahdeksasta. Eli että bittejä ei putoilisi yli kymmentä gigaa matkan varrelle, vaan vain kaksi. Sitten oltaisiin jo lähes reiluuden äärellä.

Mutta jos todella maksan kuudestatoista ja saan kuusi, ja keksin vaihtaa kahdeksaan… Saanko sitten kolme? Vai edelleen sen kuusi? 

En minä voi muistaa mistä olen vuosia maksanut. Enkä tarkista. Enkä varsinkaan soita ja tivaa mitään. Enkä vakuutusyhtiöönkään ota yhteyttä; voi kuvitella miten helppo on saada korvauksia parista kärvähtäneestä ethernetportista. Tosi iisiä, varmaan. Modeemin hintakin varmaan menee ihan omavastuun piikkiin.

En minä voi muistaa mitään omavastuita! Enkä tarkista. Huoh.

Ei se vielä kiehu

Niin, siinä ruohonleikkurin vetreytymistä odotellessa ajattelin laittaa vähän safkaa. En niistä kanafileistä, jotka olivat vain pari päivää yliaikaisia, vaikka muistelinkin prismaohjelmassa* kerrotun ettei siinä ajassa vielä mitään hengenvaarallista ehdi tapahtua.

Vaan jauhelihasta. Keittoa vaihteeksi, vähän pakastevihanneksia ja mitä kaikkea nyt sattuukaan löytymään. Kun lihaa oli vain se naurettavat 400 grammaa, ajattelin käyttää tuota ei ihan ältsin isoa kattilaa. Kaikkihan tietävät miten tässä tulee käymään, mutta kerron silti.

Siinä sitten olin lihat paistellut sipuleineen, tyrkkinyt juurekset veteen lillumaan, ja pinaattia jos haluatte tietää, sekä purjoa. Kermaa oli, muistan elävästi. Mausteita (liian vähän, totesin myöhemmin – en koskaan maistele safkaa tehdessä, koska kaikki pitää aina tehdä tuurilla).

Kippasin paistinpannun kattilaan ja totesin jättäneeni hyvinkin toista senttiä kiehumisvaraa… Pitikös minun pyykkiä pestä? Piti.

Eipä muuta kuin kuteita haalimaan, hyvin ehtii. Kone pyörimään ja tsekkaamaan kattilaa. Ei kiehu ihan vieläkään. Jos ihan äkkiä tsekkaisi josko joku olisi jotain tärkeää blogannut tässä välissä.

Ei ollut. Kukaan ei ollut blogannut mitään, koska helle. Kai. Jotain kuitenkin tuli löytämäni kun tähän kerran olin tullut, ja… En tiedä mitä löysin, löysinkö mitään, mutta sitten päähäni pälkähti jotain, mitä en ollut toki unohtanut, mutta. 

Jo tuossa vaiheessa tiesin mikä näky olisi keittiössä vastaanottamassa – enkä erehtynyt. Niin oli kivasti enemmän tilaa kattilassa nyt! …Mutta juurekset eivät olleet kyllä ihan valmiita siinä kohtaa. Taas sai kyynelten läpi särpiä soppansa muistipuoli kokki.

Ihan oikeasti pitäisi jollain liiketunnistimella laittaa hälytin tuonne keittiöön: heti kun hella tai uuni on päällä, ja keittiössä ei tapahdu liikettä kahteen minuuttiin, olisi syytä pamahtaa punaiset valot ja hillitön ujellus päälle ympäri taloa. Muuten tämä on aina tätä. Ei vain opi ihminen, ei.

---

*vai oliko se kuningaskuluttaja?

Shiatsuleikkuri ja luomusuojakerroin

Juu. Sinne menin autotalliin hakemaan ruohonleikkuria taas kerran. Täytin tankin jälleen vähän yli piripintaan, kuten tapanani aina on, ja, kuten tapanani aina on, muistin sen jälkeen, että olisiko kannattanut ensin raapia tuolta teristä edelliset ruohot pois, ettei tarvitse kaadella vielä lisää bensaa lattialle.

Tai itse asiassa, kuten tapanani on, nykäisin ensin narusta ja totesin että mitään ei taas tapahdu. Sitten vasta vetelin johtopäätöksiä, jotka toki takaraivolla olivat lojuneet kätevästi kädenulottaman päässä.

Tehtyäni asioita hetken vielä takaperoisesti, ja todettuani että edelleenkään ei käynnisty, ajattelin kuivattaa käynnistystulppaa hetken ja käydä sisällä vähän purkamassa äkkiä kerääntynyttä ylimääräistä fissioenergiaa kahvakuulan kera. Vähän taisin kahviakin siemaista, ja nettiä vilkaista.

Sitten takaisin testaamaan josko värkki vihdoin käynnistyisi. Käynnistyihän se! Jipii. ...Ei kauhean ärtsysti kyllä jaksanut pyöriä terä, lähinnä sellaista energiahierontaa harrastin etupihan mättäille. Varmaan olivatkin perin stressaantuneita ne.

Joten takapihan jätin suosiolla odottamaan, että Taranis käy korjaamassa ihmeenomaisesti koneen vetreämpään kuntoon. Yleensä kaikki vehkeet korjaantuvat itsekseen – eivät ainakaan kaipaa sitä että minä rupean niitä korjaamaan. Suuttuvat sellaisesta.

Vaan mitä seuraavaksi muistui mieleen? Aivan. Olin ajatellut ennen auringolle altistumista ajella ylipitkäksi revähtäneen parransängen. Tein tämän postuumisti, ja… no, ei tuo nyt vielä silmiinpistävä ole tuo pigmenttiero. Mutta ehkä käyn sen takapihankin sitten vyöhyketerapoimassa tänäpänä, noin kosmeettisena toimenpiteenä. Jos suostuu laite edes jotain ääntä pitämään.

Mielenpoliisi vasta alla

Saksassa Frank
ontunut Euroopan edustalle 
osoittamaan 
kapitalismia.

Poliisi on piirtänyt,
kieltäytynyt riisumasta.

---

…Vähän lyhentelin, mutta noin tuolla lukee...

tai itke ja poraa

Mähän niin tiesin. Tekin hyvin tiesitte! Antakaas ku mä kerron. Vaikka pari vuotta sitten hommasinkin tuon tuulettuvan katon, muistuttelivat viimepäivien helteet että tuolla yläkerrassa saattaa siltikin olla vähän lämmin nukkua.

Jokunen aika sitten jo vein sinne tuon jalustalla pyörivän tuulettimen – jonka tietystikin täytyy olla eri huoneessa tai muuten tulee vähän turhan viimainen olo. Mutta että tars semmoisen isomman, ajattelin. Kattotuulettimen. No, nyt viimeistään tiedätte jo mitä on tulossa.

Kaupassa katselin sellaisia, että mitä isompi sen parempi, eiks je. Että vaikka yläkerran katto tuleekin sillälailla kaltevasti alas, niin kyllähän tämä siihen mahtuu?

No, mahtuu se. Varsinkin kun