1213

Mikäpä muukaan voisi olla hotellihuoneen numero. Johan lähtö Helvannista tapahtui portilta 13, ja sama luku pelmahti vastaan kerran jos toisenkin tuossa matkan varrella.

Taikauskoa? Ei, vaan kylmää Tiedettä: tiedettävästi luku 13 on reunustanut allekirjoittaneen elämää aina. Marttyyreita ollaan ja vahvasti, koska Tuuri läimii aina poskelle just mua toisin kuin ketään muuta ei koskaan. Tästä on empiirinen näyttö henkisten mustelmien & fyysisten fraktioiden kokoelmana. Varmasti on vaikeampi elämä ollut kuin Kellään, konsaan.

Tsikaagou, tuo Illinoissin Lahti. Kohtuullisen maaginen reissu oli lentotaival Tsöpiksestä Tsikaagouhun. Lähdettiin nimittäin taivahalle juuri ennen auringonlaskua, ja sitten jatkettiin sinisessä hetkessä jokunen tunti, kunnes kaarrettiin takaisin auringonlaskuun – joka siis ilmiöityi auringonnousuna. Hypnoottisesti tuijottelin taivaanrantaa, jossa hyvin mesmeroivasti tanssahtelivat kaikki mahdolliset värit kuin jonkun toisen planeetan atmosfäärit.

Ja turbulenssi oli myöskin jännä – kun nimittäin olin asemoinut itseni siihen siiven keskivaiheelle, ja saatoin todistaa sekä siiven taivuskelua että turbaaninsuihkumoottorin paikanhakua siinä siiven alasyrjässä. Kone oli ajoin melko elävänsorttinen fleksiibeli alumiiniputkilo, mitä se siis onkin toki. Tuollainen jos törmäisi vaikkapa seinään, joka on juuri nimenomaan koneiden törmäämistä ajatellen vahvistettu... No, siinähän kävisi kuin paperilennokin kolliisiossa (eli kuten fysiikantunneilta hyvin tiedetään, kaksi konetta romauttaa kolme rakennusta näkymättömiin).

Yksi turhauttava piirre lentämisessä tuolla pilvien yläpuolella – vaikka pilvikerros lähinnä hangelta näyttää tenhoavasti – on se, että kone ei näytä liikkuvan juuri ollenkaan. Tässä sitä vaan möllötellään hangen päällä leijuen, ja ainoa viite proggressioon on havaittavissa silloin kun kone ottaa kaarroksen johonkin suuntaan. ("And where's the curve? There's no curvature anywhere! ...Ergo: must be turtles all the way down.") Kävellen olisit jo perillä selvästikin.

Mutta Tsikaagou, the Business City. Jumankauta että sitä laskeutumista sai venttailla. Taivas on täynnä muitakin koneita – jotka ne näyttävät liikkuvan hyvinkin vauhdikkaasti, toisin kuin tämä meidän perspektiivi-illusorinen mopo, ja siinä sitä kaarrellaan eessuntaas.

Kun vihdoin saadaan pyörät laattialle, alkaa huviajelu ympäri kenttäkompleksia. Siinä ajellaan ympäriinsä ilman minkäänlaista määränpäätä, ja mitään portintyyppistäkään näy missään. Varmaankin kapteeneilla on vaikea arvella mihin pitäisi kuskailla kun kenttä on kylvetty täyteen sinisiä valoja, joissa ei tunnu olevan muuta logiikkaa kuin että sattui nyt olemaan tämmöisiä sinisiä lamppuja tarjouksessa.

Kun vihdoin päästään koneesta ulos, huomataan logistiikan muuttuneen eurooppalaisesta täsmällisyydestä täydelliseen anarkiaan. Tsikaagoun kentällä kompleksia riittää, ja haplöösejä matkustajia paimennetaan kuin karjaa käytäviä ja jonoja ja halleja, ja kellään ei voi olla kokonaiskuvaa siitä, mitä missäkin pisteessä tapahtuu.

Itsehän olin erityistapaus sikäli, että olin matkalla vielä jatkolennolle. Jonkin matkaa ensimmäisiä käytäviä tarvottuani huomasin jonkun seisomassa kädessään lappu, jossa moniaita määränpäitä, että jos näette oman määränpäänne tässä niin jotain jotain. Katsoin lappua, jossa Looderdeilin Foordia ei kyllä näkynyt, mutta kun hetki tsuumailtiin, löytyi seinältä punaisella kehystetty taikalippu, jonka nojalla allekirjoitettu ohjattiin muut jonot ohittavaan karsinaan, joka jatkui johonkin hamaan kaukaisuuteen.

Hamassa kaukaisuudessa karsina loppui, ja jouduin esittämään taikalipun jollekulle, joka viittoili johonkin, että tuonne niin pitkälle kuin pääset, ja sitten oikealle ja sitten jotain. Seuraava yhtä sekava ohjeistus oli saman tyyppinen, mutta sitä sekoitettiin pakaasien tullauksen tarpeettomuudella jos ei ollut pakaaseja tullattavaksi – eihän ole vai onko vaiko?

Taas mentiin johonkin ja käännyttiin johonkin, minkä jälkeen huomasi paimennettava, ettei taaskaan tiedä mitä nyt pitäisi muka tehdä. Kysyi yhdeltä, joka ohjasi kohti jonoa, joka kysymisen aikana venahti niin pitkäksi, että yksinkertaisesti tökkäsin itseni siihen väliin johon olisin mennyt jos jono olisi pysynyt saman mittaisena kuin ennen kysymystä.

Lisää "tonne noin" -tyyppistä ohjeistusta. Edessä kaksi vaihtoehtoa, ja taas jotain pakaasientullauskyselyä, että tarviiko vai ei, niin kuin meitsi sen voisi tietää.

Missähän kohtaa se passintarkastus oli? Jotain kyselyä matkan tarkoituksesta ja taas viittoilua johonkin suuntaan. Lopulta olin ovella, jossa luki, että tästä ei muuten sitten pääse enää takaisin jos ovesta kuljet. Huomaan olevani ulkona, bussin vierellä. Kysyn taas josko mahdollisesti edelleen olen menossa oikeaan suuntaan kun en todellakaan tiedä. Olin kuulemma. Ei muuta kuin kyytiin.

Sitten ajellaan ties mihin, ja lopulta pysähdytään Junaitted Eerlainssin eteen, mutta sillä eetoksella, että tämä on vain välipysäkki. Ehkä kuitenkin oma välipysäkkini; jotenkin oli jäänyt mieleen että Junaitted se on se firma jonka kyytiin seuraavaksi pitäisi hypätä. 

Ovia oli kyllä valittavaksi, joten tuurilla tuosta. Ja sitten taas lyö tyhjää: oikealle? Vasemmalle? Eteenpäin? Joku jolta kysyä?

Jälleen viittoilua, että tuonne. Tuonneko? Jep, sinne. Esitän ymmärtäväni, mitä monista mahdollisista vaihtoehdoista tarkoitetaan, ja löydän itseni nyt sitten tullauspisteestä, jossa ihmiset näyttävät ottavan myös kengät jalasta. Tämähän on puhtaasti kyykytystä, mutta näillä mennään. Läppäri ulos laukusta, kaikki metallinen pois taskuista, ja sitten läpivalaisu.

Paitsi että edellä röntgattu neiti ei ole klierannut itseään. Näyttää olevan lävistyksiä hänellä. Joten minut paimennetaan kopista ulos, ja hänet skannataan uudestaan. Sitten asetun itse asentoon, joka kummasti näyttää kuivaharjoittelulta pidätystilannetta varten. Yhtään ei tiedä milloin skannaus on selvä, mutta hetken joutavana pousailtuani pääsen pakkailemaan läppärin takaisin laukkuun ja kengät survomaan jalkaan.

Mitäs sitten? Oikealle? Vasemmalle? Löytyisikö taikalipusta jotain vihjettä? Mites tuosta valotaulusta? Ei ole aavistustakaan mitä kello on, koska asemilla ei enää ole kelloja, ja puhelinoperaattorin roumaus näyttää mitä sattuu.

Viimeisessä taulussa vilahtaa tutunnäköinen destinaatio – mutta vain hetken, koska tilalle lävähtää joku mainos. Yhtäältä, tuo on viimeinen taulu, joten toivoa on siitä, ettei ainakaan vielä olla myöhässä.

Pitää vain jostain onkia mille portille mennä, ja kun mainos vihdoin suostuu poistumaan, voin detektivisoida mihin koodit mahdollisesti viittaavat. C39? Vai 29? Mainos tuli taas sotkemaan, mutta nyt: missä on C?

Näköjään pienemmät ceet on vasemmalla, ja isommat oikealla. Kaukana oikealla. Todella kaukana. En tiedä monetko liukuhihnat tuli tarvottua, mutta lopulta alkoi olla lukemia vähän sinne päin. C jostain syystä mahdollisimman epäselvästi kirjoitetaan Cubs-joukkueen logolla.

Kuinka ollakaan, portti on viimeinen mahdollinen, ja olen jälleen saunottanut itseni. Meille kuulutetaan että lento on myöhässä. En edelleenkään tiedä mitä kello on, mutta ainakaan varttiin ei konetta tule olemaan edes parkissa.

Tässä kohtaa tietysti alkaa aivoissa kirnuta ajatus siitä Groundlink-kuskista joka sopimuksen mukaan tulee olemaan Looderdeilin Foordissa puoli tuntia ennen konetta. Ehkä. PKai ne siellä osaa viivästyksiin suhtautua?

Kun kone vihdoin saadaan lastatuksi... Sitä ennen on helvetin nopealla ja monisanaisella tsikaagoulaisaksentilla kerrottu jotain kaikista mahdollisista aineista joita mukaan ei saa tuoda. Yksi niistä ehkä oli tupakit. Olin jo aiemmin valmistautunut siihen, että sytkärit bannataan, mutta että röökitkin. Päätin olla piittaamatta ja toivoa parasta.

Kone survotaan täyteen asiakkaita kuin Suomessa bussit. Junaitted osoittautuu firmaksi, joka pakkotuputtaa mainoksia jo ennen liikkeellelähtöä (ja haerrajjesta oli meinaan hunajainen turvallisuuspläjäys; friendly skies together, ja muuta umpitarkoituksetonta skeidaa) sekä pyörittää jokaisen matkustajan naaman edessä videoskeidaa jota saa erimaksusta tilata, ja tämä tuntuukin olevan koko matkan tarkoitus. Plus se, että turvavyöt pidetään kiinni, kuten lukuisia kertoa matkan aikana kapteeni muistuttaa.

Itselläni oli onneksi mukana silmienpeittoinnovaatio; muuten olisi iskenyt henkinen raivoepilepsia. Nukkumista hiukan vaikeutti se, että jalkatilaa ei ollut, ja aiempien lentomailien jäljiltä jalkaterät olivat täysin turpeessa. Kolmisen tuntia torkahtelin parhaani mukaan tajunnan rajamailla, kunnes vihdoin löysin Looderdeilin matkatavahihnalta (helvetin pitkien käytävien arpasamoilun jälkeen) Groundlinkistä tilaamani kuskin, joka aipädiinsä oli kirjoittanut nimeni melkein oikein.

Parkkihallissa vedin ensimmäiset hermosauhut sitten Tsöpiksen ja istahdin luksuskyytiin jossa ei enää tarvinnut miettiä mitään. Käytännössä koko Ameriikan etappi oli noihin asti ollut loputonta aarteenmetsästystä, jossa piti kursia kaikki mahdolliset vihjeet ties mistä kasaan, ja yksinkertaisesti luottaa siihen, että suunta on oikea, vaikka mitään varmuutta mistään ei ole; puolet opastajista ei selvästikään puhu edes englantia ensimmäisenä kielenään, ja niin... 

Tuollaistahan noin jälkikäteen voisi kutsua seikkailuksi – mutta koska tässä on vielä mentävä jotakuinkin samaa reittiä takaisin, paitsi että Tsikaagou korvaantuu Nevarkilla... Ehkä siitä selvitään, näin kun Vanhana Konkarina osaa varmaan suhtautua huomattavasti tyynemmin, eikä ole edes sitä pakkomiellettä, että Kaiken on Mentävä just Nappiin, koska koko Tulevaisuus riippuus siitä, että olen Tiettynä Hetkenä Tietyssä Paikassa – enkä hortoilemassa jossain lentoasemalla miettimässä miten missatun lennon saa korvattua toisella ja kolmannella ilman rahaa. Helppo lätty, eli easy hotdog – kuten Uudella Mantereella osuvasti aina hoetaan, eikös hoetakin.