2020 – holhouksen kaipuu

Yhtäkkiä, vuoden 2020 alussa, katosi kaikkien maailman ihmisten kyky huolehtia itse itsestään. Meistä tuli avuttomia taaperoita, joita pitää taluttaa kädestä pitäen käsipesulle viiden minuutin välein, kuonokoppa naamalla. Koska muuten 0,001 ihmistä saattaa kuolla siihen että pesi kätensä väärin. Miksei tankit jo ole kaduilla? Miksei väärin ajattelevia ihmisiä ole vieläkään viety tyrmään? Mitä siitä, että vaikka koronatilastoja miten yritetään ruuvata ylöspäin, ihmiset kuolevat kaikkeen muuhun ylivoimaisesti enemmän? Tärkeintähän on saada ihmiset irti toisistaan, hyvänen aika! Koska hygienia! Tai jotain.

tiistai 31. joulukuuta 2019

Miltä näyttävät kaksoisstandardit?

Tältä:
Ylempi otsikko (ja itse juttu) pyrkii kaikin keinoin sumentamaan tekijän identiteetin, kun taas alemmassa jutussa ei ole mitään ongelmaa sen suhteen: "Kattokaa sen sukunimeä! Käytännössä se olit just sä!" Luonnollisestikin tyypistä on hyvin selkeä kuva, jotta voimme todeta että kyseessä tosiaankin on valkoihoinen.

Tuo "viharikos"-oksymoronia kantava Turun Sanomien otsikko... Itse juttu on perin lyhyt, mutta jostain syystä siinä silti ehditään mainita Hitler kahteen otteeseen. 
 
Sitä ei millään saada kakaistuksi, että macheten kanssa heilunut tyyppi edusti järjestöä Black Hebrew Israelites – jonka mielestä oikeat israelilaiset ovat mustia.
 
Tyyppi siis hyökkäsi juutalaisten kimppuun, koska nämä olivat valkoisia; koska BHI on häntä valistanut, että valkoiset pitää alistaa – ja että juutalaiset ovat valheella vieneet mustilta Israelin.

Tokihan Israel on valheella hankittu – moninkertaisella peräti – mutta pari tehokkaasti hämärrettyä määritettä: 1) juutalaisuus ei ole rotu vaan uskonto. Valtaosa juutalaisista on euripidejä (jos nyt nimenomaan roduista halutaan puhua), mutta eivät  suinkaan kaikki. 2) Siionismi, joka on puhtaasti poliittinen liike, yrittää sekoittaa nämä kaksi konseptia toisiinsa – jopa sotkemalla mukaan sanan "antisemitismi", vaikka se sananmukaisesti tarkoittaa lähinnä arabivastaisuutta.

Toimittajisto osallistuu tähän käsitteiden sumentamiseen aivan urakalla – ja on toki tehnyt niin... Ehkä aina? Mahdollisesti tajuamattaan sitä itse. Kuitenkin, silloin kun käsitteitä käytetään järjestelmällisesti väärin, olisi valveutuneemman sivustaseuraajan syytä miettiä josko taustalta olisi löydettävissä joku agenda.

Masokismi on traumapohjainen aivohäiriö – joka tehokkaasti pitää itse itseään yllä. Jos itseruoskintaa harrastetaan kollektiivisesti, niin että itsevihasta kiihottuneimmat heiluttavat ruoskaa; jos nämä ruoskan heiluttajat suuntaavat rasismiruoskintansa ihonvärin mukaan... Se jos mikä on viharikos.

Tribalismi on ihmisen luonnollinen ominaisuus: tutunnäköiseen on yksinkertaisesti viisaampi luottaa kuin vieraannäköiseen. Tribalismista johtuva väkivalta sitten taas on pakotetun monikultturismin tulos; todellisuudentajunsa kadottaneiden ihmisten toimintaa. 
 
Meedian ultraselektiivinen "uutisointi" pirstoo ihmisten tajuntaa päivittäisellä aikataululla niin, että mahdollisimman moni ymmärtää mahdollisimman vähän siitä, miltä todellinen maailma näyttää. 
 
Tämä ei tapahdu sattumalta. Mikään tästä ei ole satunnaista.

lauantai 28. joulukuuta 2019

Tuijottamalla valkeuteen

Otsikko, josta sydän melkein ehtii hypähtää riemusta:

Kolumni: Lapseni eivät osaa katsoa televisiota

Hienoa! Ei pidäkään osata. ...Vai hetkinen, mitä tarkoittaa "eivät osaa katsoa"? Onko tässä tehty ongelmaksi se, että kakarat hypnoottisen tuijottamisen sijaan tekevät asioita, vai se, että "katsovat väärin"?
Olen pohtinut, onko television katsomattomuus hyvä vai huono juttu.
Hyvä. Sitä kannattaa miettiä.
Sama ilmiö [Tässä toimittaja viittaa aiemmin täsmentämäänsä ongelmaan: "Lapseni eivät halua katsoa televisiota, koska he haluavat itse päättää mitä he katsovat."] toistuu isompienkin mediakäyttäytymisessä. Uutiset luetaan vain omien sosiaalisen median kanavien feedeistä ja kun algoritmit syöttävät feediin samankaltaisia juttuja toisensa perään, katsomus maailmasta kapenee. Tai ainakin näin ajattelemme me, jotka omasta mielestämme olemme monipuolisempia uutisten kuluttajia [kuluttajia? Uutiset ovat kulutus... tuotteita? Ne kuluvat käytössä? Mikä on uutisten käyttötarkoitus? Mitä varten uutisia valmistetaan?].
Mmm. "Samankaltaisia juttuja toisensa perään"? Sattuiko kukaan panemaan merkille, miten erilaisia juttuja meedia vastikään tuuttasi? Tsunami, joka tapahtui 15 vuotta sitten, täytti kaikki mahdolliset röörit kaikilla mahdollisilla tsunamijutuilla. Sen sijaan, että keskityttäisiin siihen mitä tapahtuu nyt, keskitytään siihen, mikä tapahtui 15 vuotta sitten. Sen sijaan, että vaikutettaisiin asioihin joiden suhteen jotain on tehtävissä, vellotaan asioissa joihin ei voida eikä voitu vaikuttaa.

Tätä kutsutaan traumaohjelmoinniksi: ihmiset saadaan tuntemaan itsensä mahdollisimman pieniksi ja avuttomiksi – jotta viisaat poliitikot voivat rientää avuksi ja kertoa, miten sinulta ryöstetyillä rahoilla voidaan ehkäistä tulevaisuuden tragediat, jotka joko tapahtuvat tai sitten eivät. Tämähän on vakuutusyhtiötoimintaa, jossa firma(n johtoporras) tekee rahaa kuvitteellisilla vaaroilla – ja jos joku vaaroista sattuu osumaan kohdalle, korvataan mitä korvataan, jos korvataan.

Verotus on vakuutuspetosyritystoimintaa, ja sen kaikkialletyöntyvyyttä pedataan traumaohjelmoinnilla.
Ystäväperheen äiti huomasi saman televisio-ongelman. Pienellä harjoittelulla perhe on opetellut katsomaan yhdessä televisiota.
Kiva. Lampaat on saatu paimennettua pikkuiseen aitaukseensa, jossa tuijotetaan mustaa peiliä, jonka pinnalla tapahtuu taianomaisia asioita.

Joku ei ehkä tiedä, että käsite "musta peili" tarkoittaa juuri sitä mitä sanoo; kyseessä on peili, jonka pinta on tehty niin tummaksi, että sitä ei varsin peilinä voi käyttää – mutta maagisiin tarkoituksiin sitä todellakin on käytetty: kun tuijotat riittävän pitkään, näet asioita joita et tiennyt olevan olemassakaan. 

Onneksi niitä nykyään on useampiakin ihan jokaisella. Jatkuva transsi päällä kaikilla – kaikkialla. Koko ajan kaikkien huomio on suunnattu mustiin peileihin. Jopa silloin, kun se taskumalli hetkeksi maltetaan työntää näkymättömiin, se pitää kiinnittää piuhoilla päähän – jotta se voi jutella meille, hyräillä meille, pitää meidät mahdollisimman kaukana tästä hetkestä

...Ja kuka tällaisesta hyötyykään? Sinäkö? ...Koska musta peili lohduttaa kun elämä on vaikeaa? Pehmentää todellisuuden lyöntejä? Auttaa? Kertoo totuuden? On ystävä?

perjantai 27. joulukuuta 2019

Sun syy tänään

"Demokraatti" -nimellä kulkeva pamfletti (kuten epäilemättä moni muukin totuusmeedia) hekumoi tänään (jälleen AFP:n suulla, mitään tarkistamatta):

Ilmastonmuutos liittyi yli tusinaan miljardiluokan luonnonkatastrofiin vuonna 2019, arvioi järjestö – kallein riehui Kaliforniassa

Kalifornian palot toki alkoivat sähköfirman siirtolinjasta, mutta ei tokikaan mietitä sitä(kään) ettei mene narratiivit solmuun... mutta katsotaanpa tällaista kuvaa:

Tähän ei nyt kuluva vuosi ole vielä ehtinyt, mutta kaikesta päätellen ilmastonmuutos oli melkoisessa vauhdissa sata vuotta sitten – mikä tietystikin oli sun syy™. Tokihan tuossa käppyrässä näkyvät ihmisten kuolemat, eivätkä menetetyt dollarit, joten siitä ei voi päätellä mitään.
Tässä saman organisaation vielä vanhempi tilasto, josta siitäkään ei voi päätellä mitään, mutta laitan sen nyt kuitenkin tähän, koska – kuten tiedetään – olen tyhmä enkä usko Tieteen olemassaoloon, vaikka kaikki maailman tiedemiehet ovat aina olleet täysin yhtä mieltä kaikesta. 

...Ja mikä on tämä Järjestö, jota raivokohu-uutinen lainaa? Christian Aid. Kuulostaa tieteelliseltä.

keskiviikko 25. joulukuuta 2019

Koukussa fabulointiin

Metamfetamiinista iso epidemia Afganistanissa – maassa jo valmiiksi valtava huumeongelma

Maassa tosiaan on valtava huumeongelma – sitä kutsutaan Yhdysvalloiksi:
Kahdeksantoista vuotta luonnonvarojen ryöstämistä valheellisilla premisseillä.

Kuka tämän "uutisen" on kirjoittanut? Ei näemmä kukaan; m'olen hirmu yllättynyt. Alalaidasta löytyy kirjaimet AFP. Joku voisi kysyä miksi Agence France Presse kirjoittaa Viiskulman propagandaa – mutta siinähän lopulta harhautuisi kysymään, miksi MTV3 julkaisee Viiskulman propagandaa, joten ei kannata kysellä liikoja ettei hämmenny.
Kun afganistanilaisen Naqibullahin sisko kuoli Taleban-liikkeen [ei amerikkalaisten? Oletko, nimetön toimittaja, ihan varma ettei Naqibullahin sisko kuollut amerikkalaisten] iskussa kaksi vuotta sitten, suru oli niin valtava, ettei hän tiennyt miten selviäisi siitä. Sitten tuttu mies tarjosi hänelle ainetta, joka miehen mukaan helpottaisi oloa, mutta ei aiheuttaisi riippuvuutta.
– Alkuun pidin siitä. Mutta sitten synkempi puoli tuli esiin. Aloin seota, minusta tuli väkivaltainen ja hyökkäsin perheeni kimppuun, Naqibullah, 34, kertoo nyt.
Tutun tarjoama aine oli metamfetamiinia, syvää riippuvuutta aiheuttavaa huumetta, jota vielä muutama vuosi sitten ei Afganistanissa juurikaan tavattu. Tilanne on kuitenkin muuttunut nopeasti.
Miksiköhän tilanne on muuttunut nopeasti? Osaako kukaan arvata?
Lääkäreiden mukaan metamfetamiinikauppiaat käyttävät häikäilemättömiä taktiikoita asiakkaita haaliakseen.
Ihanko näin? Valtaavatko tekosyiden nojalla vieraita valtioita? Pukeutuvatko valkoisiin takkeihin ja nimeävät myymänsä huumeet "lääkkeiksi" – joita jokaisen on velvollisuus kroppaansa tunkea? Tekevätkö he myymistään tuotteista laittomia sekä käyttää että myydä – koska kieltolaki kummasti pistää aina potkua bisneksiin – ja sitten myyvät niitä asiakkaille, jotka ovat ensin pakottaneet asiakkaikseen?
Alkuun synteettistä huumetta salakuljetettiin lähinnä naapurimaasta Iranista, jossa sen valmistamiseen käytetään esimerkiksi flunssalääkkeistä tuttua pseudoefedriiniä. Ibn Sinaan hiljattain saapunut Sulaiman, 25, kertoo, että hän aloitti amfetamiinin käytön juuri Iranissa asuessaan.
Ah? Iranissa? Hetkinen, enkös minä ole lukenut jotain tästä Iranista? Eikös se ole se vaarallinen diktatuuri, joka hyvin vakavasti uhkaa maailmanrauhaa, vaikkei olekaan pariinsataan vuoteen hyökännyt rajojensa ulkopuolelle – toisin kuin vaikkapa Israel, joka tekee sitä lähestulkoon päivittäin, tai Yhdysvallat, joka todellakin on tehnyt sitä viimeiset sata vuotta ihan joka ainoa päivä. Mutta jatketaan ihmeessä tätä hirmu yksityiskohtaista tarinaa:
Sittemmin metamfetamiinia on ryhdytty valmistamaan Afganistanissa erään paikallisen kasvin avulla. Kansainvälisesti huolena on, että huume alkaa levitä ulkomaille samoja salakuljetusreittejä kuin oopiumi, jonka maailmanlaajuisesta määrästä Afganistan tuottaa nykyisin 90 prosenttia.
"...samoja salakuljetusreittejä kuin oopiumi," hmm...
Myös Taleban-liike on sekaantunut tuottoisaan bisnekseen. Lokakuussa ainakin 30 siviiliä kuoli, kun Yhdysvallat pommitti Talebanin huumelaboratorioita Länsi-Afganistanissa.
Jep. Talebanin huumelaboratorioita pommittivat. Siellä olivat talebanit huumeita tekemässä – mitä emme voi todistaa koska pommitimme paikan maan tasalle. Valitettavasti siinä tuli samalla – tällä kertaa – tapettua 30 siviiliä, eikä vaikkapa 57 siviiliä, tai 26 siviiliä. 30 siviiliä – koska taistelemme väsymättömästi huumeita sekä pelon aiheuttamista vastaan tappamalla siviilejä ihan missä päin maailmaa hyvänsä. Kutsumme tätä "puolustautumiseksi".

Esittääkö nimetön toimittaja minkäänlaista analyysia siitä, että tämän edelleen jatkuvan, yhä yltyvän, valheellisiin perusteisiin nojaavan, ennen kaikkea siviilejä jatkuvasti tappavan invaasion hyökkääjänä on valtio, joka sijaitsee ihan eri mantereella? Joka käyttää nimenomaan huumeita sekä toimintansa rahoittamiseen että sen propagoimiseen?

Hitsi MTV3, huippujournalismia taas kerran. Kiitti, oikein tosi paljon hei. Kaikki on nyt paljon viisaampia.

tiistai 24. joulukuuta 2019

Saturnalian räiskettä

Saas nähdä mitä tänä jouluna keksivät; viime vuonnahan Israel teki velmun hyökkäyksen Syyriaan matkustajakoneen katveessa – siis täysin laiton hyökkäys, jossa yritettiin saada puolustautuja ampumaan täysin sivullisia turisteja. Jos  olisivat tavoitteessaan onnistuneet, olisi meedia jauhanut asiasta loputtomiin – mutta syyllisenä olisi luonnollisestikin esitetty joku ihan muu kuin Israel.

Talous- ja sotarikollinen Netanjahu pää-, ulko- ja sota"puolustus"ministerin ominaisuudessa on käytännössä maansa Führer, jota ei saada pantua viralta niin kauan kuin viihdettä on tarjolla:
Tässä seurataan Gazan pommituksia ringside-paikoilta
Harvempi jaksaa varmaan muistaa, miten YK vuonna 1975 rinnasti siionismin apartheidiin – ja näki kyseisen aatteen uhkana maailmanrauhalle, mitä se hyvin selkeästi on. 

Samaan aikaan kun Israel rellestää täysin vastuuttomasti Lähi-Itää sorakasaksi, Etelä-Afrikassa apartheid on käännetty päälaelleen, ja sen jälki on huomattavasti rumempaa kuin alkuperäisen apartheidin aikana. Jostain ihmeen syystä kaikki sosiaalista oikeutta hakevat korjausliikkeet johtavat aina täysin järjettömiin väkivaltakoneistoihin. Sen täytyy olla sattumaa.

maanantai 23. joulukuuta 2019

Tekniikan Korkeajännitys

Tänään jatkaa perusteetonta otsonijoikausta Tekniikan Maailma – tuo jokapojan luottopiplia:

”Joku” vuotaa Kiinassa ilmakehään voimakasta kasvihuonekaasua, ja se voi lykätä otsonikerroksen toipumista lähes 20 vuodella

Nasan mukaan pohjoinen pallonpuolisko otsonin suhteen näytti viimeisimmän tiedon mukaan tältä:
Jos Kiina fuskaa CFC:tä – ja jos se vaikuttaa otsonimäärään – voisi kuvitella, että otsonia olisi vähiten nimenomaan Kiinan yllä, mutta kun ongelma on hirmu luotettavasti paikannettu maan itäosiin, ja näemme että niillä seuduilla on enemmän otsonia kuin missään muualla... Joku voisi vaikka hiukan tarkastella narratiivin paikkansapitävyyttä.

Jos Nasan [jostain syystä kirjoitin kahteen otteeseen "Nato"... Ehkä alitajuisesti yritin kertoa jotain?] tietotaito riittäisi siihen, että se osaisi tehdä grafiikan, jossa palloa voi pyöritellä, huomattaisiin hyvin nopeasti, että otsonia yleisesti ottaen on vähiten päiväntasaajan seudulla – ja tilanne vaihtelee kausittaisesti ilmavirtausten mukaan, eikä varsinaista otsoniaukkoa ole missään. Mutta sellainen kuva ei tukisi kerrontaa, joten Nasassa ei ATK-tukihenkilöille ole ilmeisesti opetettu niin monimutkaista interaktiivisuuskoodausta.

Onneksi samana päivänä olemme saaneet luettavaksemme myös, miten maailman nuorin pääministeri hakee inspiraationsa julkisuudenkipeiden vanhempiensa traumatisoiman teinin – joka tuskin ymmärtää planetaaristen mekanismien päälle juuri mitään – tantrumeista. Hienoa että fiktiivinen larppailu on maamme toimitusjohtajan mielestä prioriteettilistan kärkipäässä (heti ulkomailta kuskattavien ihmisten jälkeen), ja saamme maksaa elämästämme kohtapuoliin vielä vähän enemmän, koska verotushan on ratkaisu kaikkeen aina.

Ihan sydäntä lämmittää se, että kypsät näkökannat toimivat kirkuvina seireeneinä loistavana majakkana tämän valtiolaivamme odysseiassa – jonka navigoinnin logiikkaan on allekirjoittaneen helppo luottaa kuin (jää)vuoreen. Ja kun herkeämättömät vallan vahtikoiratkin kiehnäävät näiden fiktioiden kyljessä, ei voi muuta kuin täysin palkein hoilata hoosiannaa. Kiitti hei tosi paljon! Teidän herkeämätön tarkkanäköisyytenne antaa syvän varmuuden siitä, että kaikki on todella hyvin hanskassa ja mikään ei voi mennä pieleen.

Sensomotivotouristiikan antropomorfonomiaa

Kommunikointi on enimmäkseen kaikkea muuta kuin sanoja. Asiaa miettimään alettuani tajuan käyttäneeni pääasiallisina kommunikointivälineinä "medioita" joita ei heti kommunikointivälineiksi hoksaa mieltää.

En ole koskaan ollut puhelias (tai no, jonkin aikaa olin äänessä koko ajan; siitä lisää loppupuolella). Skidinä olin pihan nuorin, joten enimmäkseen vain kuuntelin muita – koska en halunnut vaikuttaa tyhmältä; viisivuotias on väkisinkin paljon "viisaampi" kuin neljävuotias, koska hänellä on paaa.aaaljon enemmän elämänkokemusta.

Tilanne toki muuttui noin vuodessa, mikä oli hämmentävää sikäli, että en enää ollutkaan nuorin, mutta nuorimmat eivät piitanneet siitä miten tyhmiltä kuulostivat – ja itse olin jo oppinut olemaan se porukan hiljaisin. Joten olin sitä myös jatkossa.

Minkä nuorena taitaa... Olen edelleen porukan hiljaisin aina ja kaikkialla (paitsi silloin kun en ole). Asiaa ei auttanut se, että jossain esipuberteetissa omakuva alkoi murentua vauhdilla. Olin ollut – ehkä yllättäin – pari ensimmäistä vuotta se luokan esiintyjä. En ihan luokan pelle, mutta melkein. Komiikka oli kuitenkin enämpi... "miimistä" on väärä sana, joskin osa pakettia. Hahmokomiikkaa? Tilannekomiikkaa? Jotain sinne päin. Plus että kun aineita luettiin ääneen, (tiedän: tämä kuulostaa nyt omahyväiseltä, mutta) väki odotti aina nimenomaan allekirjoittaneen juttuja. Olen ollut kirjoittaja siitä lähtien kun kirjoittamaan opin (mikä se tosin tapahtui vasta koulussa, eli ei tässä nyt mitään neroja olla [valitettavasti; olen aina halunnut olla nimenomaan ylimaallisen älykäs])...

Sosiaalisen ahdistuksen hiipiessä kuvaan (mikä taisi muuten alkaa siinä kohtaa kun hammaslääkäri keksi, että alaleukani on liian edessä, että sitä pitää ruveta muokkaamaan [koska olen siis vääränlainen ihminen – ja kiitos siitäkin että aloin kuorsata myös, mikä yltyi jossain kohtaa uniapneaksi] vetäydyin luonnollisesti yhä syvemmälle kuoreeni. 

En kuitenkaan ole koskaan juuri vältellyt katsekontaktia, jolloin vähäsanaisempikin kommunikointi ilmeisesti toimii. Gimmoihin melko hyvinkin – onhan tyyppi, joka katsoo suoraan silmiin, joka selvästikin seuraa ympäristöään, muttei kommentoi kuin aniharvoin... Siinä antanee itsestään illuusion tarkkailijasta, jolla ei ole tarvetta tehdä itsestään numeroa – itsellinen ihminen. Tiedätte sanonnan: "Mitä vähemmän puhut, sen älykkäämmältä vaikutat."

Lisäksi paradoksia nostatti varmaankin se, että esitelmiä pitäessäni tein sen hyvin luontevasti. Oli ilmeinen spektaakkeli nähdä tyyppi, joka ei koskaan puhu, pitämässä monologia joka ei kuulosta ulkoaopetellulta tankkaukselta (en minä liiemmin valmistautunut, joten jouduin adlibbailemaan melko paljon – mutta sehän onnistuu vain jos osaa lukea yleisöään ja olla läsnä – ja kaiken sosiaaliangstin keskellä olin jo oppinut lukemaan muiden ilme- ja elekieltä melkoisen hyvin – kuin myös kontrolloimaan adrenaliinia*, joka tuppasi hyökkäämään päälle aina ja heti jos joku yritti virittää keskustelua...)

*Olen myöhemmiten esiintyjänä joutunut adrenaliinin hallinnan kanssa tekemään hiukan paljon töitä, koska kroppani reagoi ensimmäisiin lavallaolominuutteihin aina tärinällä. Olisi melkoisen mahdotonta elättää itsensä korttitaikurina, vaikka jossain kohtaa syvennyinkin deception & misdirectionin saloihin ihan urakalla – missä muuten oppii ihmisten höynäluonteesta todella paljon; ihmiset uskovat ihan mitä tahansa jos kontrolloit sitä mitä toisen päässä liikkuu (ja sinne mahtuu vain yksi asia kerrallaan).

Koskapa kaiken angstailun takia vietin enimmän aikaa omissa oloissani, käännyin musiikinsäveltämisen pariin – ja joskus teininä olin vuosia se tyyppi, joka nuorison kokoontuessa istui pianon edessä tai kitara sylissään – en viihdyttäjänä, vaan taustamuusikkona. En oikein koskaan ole opetellut muiden tekemää musiikkia (paitsi jos olen sattunut olemaan mukana jossain projektissa joka moista vaatii), vaan mottona on aina ollut: "Jos haluan kuulla jonkun biisin, teen sen". 

Tämäkin taisi gimmoihin vedota ihan kivasti, mutta se, että sain puhuttua kellekään, varsinkaan naiselle, vaati humalatilan. Kiva oli sitten kaivella puhelinnumeroita taskusta, kun tiesi ettei pystyisi luuria koskaan korvalle nostamaan (elettiin siis aikaa jolloin kännykkä oli scifiä, ja piti olla kotona soittaakseen, ja ensin puhua tavoittelemansa ihmisen mutsin tai faijan tai siskon tai veljen kanssa.)

Sittemmin, hankkiuduttuani leffaopintojen pariin, olin vuosia se tyyppi, joka kaikissa tilaisuuksissa piiloutui videokameran taakse. Läsnä, mutta vain tarkkailijana.

Mitä koitan sanoa (kai), on se, että vaikka monikaan ei osaa vaikkapa kirjoittaa, ja puheen lahjakin löytyy imponoivana vain harvoilta – nämä eivät ole ainoat tavat kommunikoida. En tiedä miksi koen tarpeelliseksi painottaa tätä, mutta koen kuitenkin.

Pelkkä huomion suuntaaminen on kommunikointia. Jotkut kommunikoivat korjaamalla ja asentamalla kaikenlaista. Jotkut kommunikoivat kuuntelemalla. Dokumentaristi kommunikoi suuntaamalla kameransa kaikkeen mitä ympärillään näkee. Hierojat kommunikoivat kinesteettisesti. Esiintyjät eläytymällä. Säveltäjät herättämällä tunteita  ääniyhdistelmillä jotka eivät ilman hänen panostaan olisi olemassa. Fiktiokirjoittajat kertomalla itsestään kertomalla fantasioistaan. Kokkaus tai leipominen voi olla kommunikointia. Seksi todellakin on, varsinkin introvertille. Kaikki on kommunikointia.

Kuulostaa lattealta: "Kaikki on kommunikointia!" Mutta kaikki on. Kommunikointi on huomion suuntaamista. Huomion suuntaaminen on läsnä olemista. Läsnäolo on tärkeämpää kuin kaikki koohottaminen milloin minkäkin asian tuohinassa. Kuunteleminen on tärkeämpää kuin puhuminen.

Hmm. Minkäs minä taas laitan otsikoksi, jotten kuulosta motivaatiospiikkeriltä?

Lykkäänpä alle videon, jota ryhdyin sattumalta katsomaan samaan aikaan kun rupesin kirjoittamaan tätä. Joku – mahdollisesti jonkinsortin motivaatiotyyppi; en tiedä – haastattelee Jeff Berwickiä, jonka videoita rupesin aikanaan katselemaan samoihin aikoihin kun ryhdyin syventymään kryptovaluuttoihin. Jeff saattaa – ei tässä videossa niinkään, mutta muuten ehkä – vaikuttaa ylimielisen itsetietoiselta know-it-all -tyypiltä, tai sellaiselta hän ainakin itselleni alkuun vaikutti kun katsoin muutaman Dollar Vigilante -videon, joita hän tuolloin vielä teki pöydän takana puvussa pönöttäen – mikä vaikutti enämpi oman brändin myymiseltä röyhkeillä puheilla, eikä niinkään jaksanut kiinnostaa.

Sitten hän aloitti oman kanavansa, jonka videoissa hän höpisi kameralle mitä mieleen sattui juolahtamaan, koiriaan ulkoiluttaessa. Paljon mielenkiintoisempaa! Sittemmin Dollar Vigilanten formaatti on siirtynyt huomattavissa määrin juuri tuohon suuntaan: Jeff kävelyllä milloin missäkin – "Hetkinen, mihinkäs tässä nyt pitäisi suunnata; taisin eksyä taas..." – ja puhumassa asioista jotka haastavat virallisia narratiiveja taloudesta, politiikasta... kaiken maailman asioista. Tyypillä ei tunnu olevan itsesensuuria lainkaan.

Tähän lievästi liittyen: jostain syystä aina uuteen ympäristöön siirtyessäni olen bestikseöitynyt niiden tyyppien kanssa, jotka puhuvat mitä sylki suuhun tuo, eivät ole ikinä hiljaa, varastavat huomion aina ja kaikkialla, ja joita en alkuun voi sietää ollenkaan (ehkä koska haluaisin itse olla tuollainen, itseni vastakohta). Yhtäältä, oman panssarini läpi pääsee vain väsytystaktiikalla – ja olen aina yhtä yllättynyt siitä että joku näkee persoonassani jotain tutustumisen arvoista.

Puhuminenkin on, niin kuin kaikki taidot, treenistä kiinni. Jotkut on louskuttaneet leukojaan herkeämättä siitä lähtien kun ovat puhumaan oppineet, joten heille tuottaa enemmän vaikeuksia olla hiljaa kuin puhua. Meille introverteille – jos siis haluaa puheliaammaksi – auttaa pelkkä junttaaminen. 

Otin joskus hypoteesiksi sen, että puhuminen on motorinen taito, jonka oppii vain ja ainoastaan avaamalla suunsa ja päästelemällä ulos sanoja. Koskapa olen se videokameratyyppi, rupesin treenaamaan: nauhoitus päälle, ja välittömästi puhetta tuottamaan – ihan sama mitä; ei ole väliä sillä onko puheessa mitään tolkkua, tämä on treeniä eikä mitään hiotun puheen pitämistä (kirjoittamiseenhan pätee sama metodi).

Alku oli todella vaikeaa, koska mielellään sitä puhuisi jotain tolkullista – ja koska taito todellakin on suurelta osin motorinen, treeni vie voimia. Parin viikon päästä en osannut enää olla hiljaa. Puhuin pahimmat suupaltit suohon, koska olin opettanut itselleni motorisen tavan avata suuni siitä huolimatta, että mitään asiaa ei ole.

Se oli ihan hauska kokeilu. Aivot tulivat melko nopeasti mukaan niin, että mitä enemmän höpisin, sen hauskemmiksi jutut kävivät (ja siis, jos touhua on treenannut, on helppo myös puhua itsensä ulos mistä tahansa typerästä höläytyksestä) – assosiaatiot yltyvät melkoisiin sfääreihin, koska aivot tosiaan haluavat pysyä kyydissä mukana. Suosittelen. 

Jos satut esim. autoilemaan paljon, kiinnitä puhelin vaikkapa rattiin (jostain löytyy ihan siihen suunniteltuja halapoja kilkkeitä), laita kamera käyntiin ja ala höpöttää. Ei taukoja, pelkkää jatkuvaa pulinaa. Alkuun se on työlästä, mutta hyvin pian perin hauskaa: viihdytät itseäsi yhä hölmömmillä jutuilla, ja kohtapuoliin myös muita.

Tätä tosin täytyy introverttiluontoisen ihmisen pitää ihan tietoisesti yllä. Nykyään olen taas pikemminkin se hiljainen kaveri kun jossain kohtaa jäi kameralle höpinät poiessensa – matsku kun vie kovalevytilaa melko reippaasti (tai alkuun täyttivät dv-nauhoja, joita kerkisin täyttää kymmeniä). Ei niin että hölinöitä erikseen tarvitsisi nauhoittaa, mutta toinen puoli tässä on se, että kun katsoo itseään höpisemässä, alkaa vähitellen nähdä itsensä puheliaana kaverina. Tämä toimii, voin kokemuksesta kertoa.

Tai sitten voi keskittyä niihin muihin kommunikaation muotoihin. Sitä vaan taas taidan sanoa, että meistä jokainen voi muuttua ihan niin paljon kuin haluaa – kunhan ensin on uskaltautunut tutustumaan siihen henkilöön joka luulee olevansa.

Ai niin, se video:

sunnuntai 22. joulukuuta 2019

Vapauden siepparit

En ole juuri jaksanut kommentoida al-Hol -tuuttausta, mutta viimeisin koukero herättää pari kysymystä, joilla voi lähteä avaamaan koko ylimitoitettua spektaakkelia.

Ruotsin viranomaiset ovat Suomen mallin mukaan päätyneet hakemaan jokusen lapsen leiristä, mutta kyseisiä lapsia ei ole löytynyt. Jossain otsikossa pohdittiin, josko sukulaiset piilottelisivat vekaroita – ja tässä asian ydin: kun ulkomaalaiset virkamiehet päättävät viedä itselleen täysin tuntemattomat lapset kokonaan pois, saattaa se sukulaisista hyvinkin tuntua kidnappaukselta.

Me emme tiedä leirin ihmisistä mitään. Itse en enää muista, mitä varten koko leiri on edes olemassa. Onko se vankileiri, vai pakolaisleiri, vai mikä? Keskitysleirihän se toki on, koska sinne keskitetään ihmisiä jostain syystä.

Jos ajatellaan näitä Suomeen haettuja orpolapsia... Mistä me tiedämme että he todella ovat orpoja? Tai edes lapsia; kuten elävästi muistamme, maahan on tullut harvinaisen kypsiä kakaroita, jotka jo ensivilkaisulla ovat ihan selvästi aikuisia miehiä – mutta jotka on siitä huolimatta sijoitettu kouluihin... ja jos lukija ei vielä ymmärrä mikä tässä on vialla, olisi syytä koittaa vähitellen harkita todellisuuskäsityksensä tarkistamista.

Nämä aikuiset lapset ovat myös olleet kotoisin ihan muualta kuin ovat väittäneet, ja niin edelleen. Ja kun perhe-/sukulaisuussuhteet tuppaavat olemaan jossain hyvin vakavastiotettuja asioita... Jos ihmiset kokevat, että lapset ryöstetään... Voisiko olla, että jossain kohtaa joku päättää hakea varastetun tenavan takaisin – millä hyvänsä keinoin, mahdollisista seurauksista ja sivullisista piittaamatta. Oletettavasti tämä joku ei ole yksittäinen ihminen, vaan osa verkostoa, joka ei todellakaan pidä länsimaalaisia ihmisiä minkään arvoisina. 

Radikalisoituminen tuppaa olemaan asia, jota virkamiehet eivät osaa parantaa – byrokratia ihan sisäänrakennetusti nimenomaan lietsoo radikalisoitumista.

Kuten olen ehkä monesti todennut: kukaan meistä ei tunne ketään muuta niin hyvin, että voisi kaapata päätösvallan kenenkään muun elämästä. Varsinkaan ihmiset, jotka työkseen tekevät juuri tuota. Moinen toiminta lähentelee patologista harhaisuutta, ja tämän harhaisuuden varaan rakennetut systeemit ovat ongelma – eivät ratkaisu.

Kysyn uudestaan: mikä tämä leiri on? Miksi nämä ihmiset ovat tuossa leirissä? Keitä he ovat? Kenen mielestä on hyvä ratkaisu pitää tuhansittain ihmisiä telttaleirissä ties kuinka pitkään? Ja kenen mielestä se, että satunnaiset ulkomaiset byrokraatit päättävät mikä geolokaatio kenellekin papereista luntatuille ihmisille on "parhaaksi", on parhaaksi kenellekään?

Jossain otsikossa hekumoitiin jollain kaksivuotiaalla, jolle "tämä kurja leiri on ainoa mitä hän tietää" tms. Niin. Kaksivuotias ei  myöskään ajattele, että "onpa tämä leiri kurja paikka; kyllä olisi paljon reilumpaa päästä vaikka Suomen lastensuojeluviranomaisten hoteisiin." Jos toimittajan mielestä leiri on kurja, se ei tarkoita että kaikki mitä leirissä on, on kurjuutta – koska toimittaja ei tiedä yhdestäkään leirin asukkaasta yhtikäs mitään. Ehkä hän ei tunne edes itseään? Ehkä hänen kannattaisi suunnata huolestuneisuutensa siihen.

Savua ilman tulta

Kun Kalifornian maastopalot tänä vuonna tussahtivat (ja sähköyhtiön osuus uhkasi lipsua yleiseen tietoisuuteen), onnistuttiin onneksi saamaan kiva apokalypsi Australiassa aikaan – ja epäilemättä joka käänteessä jauhetaan ilmastointiskientologiaa.

On erinäisiä asioita joita varmastikaan ei taas muisteta mainita – kuten sitä, että sen jälkeen kun valtion vesivarat yksityistettiin, myös joet padottiin, joten jokiuomat ovat tätä nykyä kahluupuroja, mikä saattaa hiukan edistää kuivuutta.

Tai sitä, että palot sattuvat riehumaan siellä, mihin on suunniteltu luotijunarataa halki itärannikon. Tai sitä, että palokuntien autot eivät ole päässeet duuniin, koskapa eivät ole saaneet ostettua polttoainetta, kun valtio on pistänyt tankkaustilit jostain syystä jäihin.

Eikä sitäkään ole varmaankaan mainittu, että Australian rannikolla tuppaa olemaan sen verran syvät vedet, että vesi on kylmää, mikä tarkoittaa vähäisempää höyrystymistä, mikä tarkoittaa kuivempaa rannikkoilmaa kuin joillain muilla aurinkorannoilla.

Näihin pikkuisen haiskahtaviin detaljeihin tuskin on meediosto jaksanut kiinnittää huomiota, koska kaikkihan on sun syytä™.
Eivätkö ihmiset jo vähitellen ala kyllästyä loputtomaan valehteluun? Muutama poiminta muista aiheista ihan tämän vuorokauden ajalta:


Hups. Hyvä että ne amerikkalaiset eivät ehtineet liikahtaa vielä...
Syyria-avun? Avuksi lasketaan vissiin luonnonvarojen varastaminen, eiks jeh? Ja terroristien tukeminen?
Ihan ehdottomasti tarvitaan Yhdysvaltojen väliintuloa – justiinsa kun ihan melkein oltiin jo lähtöä harkitsemassa. Voihan hitsi. Niin oli jo ISIS täydellisesti kukistettu, ja nyt tämä. Ai niin, ja mihin ihmeeseen ne paenneet siviilit oikein pääsevät? Oisko kellään pääministerillä omaa kämppää tarjota? Varmasti ovat orpolapsia kaikki tulijat, ja eittämättä nimenomaan Syyriasta, eikä vaikka Afrikasta.
Valemedia, MV-lehti, Bäckman. Kuinka monta iskusanaa saadaan ahdettua yhteen otsikkoon?
Hengenvaarallista kauhua lifestyle-osastolla! Rokotuksia ja äkkiä!
 
Täginä "Yhdysvallat", vaihteeksi. Hondurasissakinhan on nukkediktatuuri, mutta ehkä se pitää taas vaihtaa...

lauantai 21. joulukuuta 2019

Huuhaata hölynpölystä

Kun otsikko on tällainen:

Ruotsalaistutkimus: Tekosyvälliset ajatelmat uppoavat parhaiten arvokonservatiiveihin ja vihreiden kannattajiin

...siihen sisältyy lupaus jonkinasteisesta objektiivisuudesta. Odotukset eivät tosin ole kovin korkealla.

Alaotsikko laajentaa heti subjektiivisuuden puolelle:

Oikeistolaiset ja vasemmistolaiset lankeavat hölynpölyyn eri syistä, psykologian tutkijat sanovat.

Tekosyvälliset ajatelmat ovat toki hölynpölyä, mutta hölynpöly taas on paljon muutakin kuin tekosyvällisiä ajatelmia, ja kun jatkossa tulee tätä – niin tuttua – tekstiä:
”Roskapuheen ymmärtäminen oli minusta erityisen tärkeää digitalisessa ajassamme, jolloin valeuutisilla, salaliittoteorioilla ja ’vaihtoehtoisilla faktoilla’ saattaa olla suurempi tuhovoima kuin koskaan ennen”, kommentoi tutkimusta tehnyt Linköpingin yliopiston apulaisprofessori Artur Nilsson Psypost-verkkolehdessä.
...ollaan jälleen sylttytehtaalla. Täysin subjektiiviset määritelmät: "valeuutiset", "salaliittoteoriat" ja erikseen lainausmerkkeihin laitetut "vaihtoehtoiset faktat" ovat leimakirveitä, joiden käyttö itsessään on enimmäkseen hölynpölyä. Ja "suurempi tuhovoima kuin koskaan ennen" on silkkaa liiottelua – siis hölynpölyä. ...Puhumattakaan siitä, että valheellisia uutisia on tuskastuttavan helppo löytää joka ainoa päivä virallisina totuuksina. Mitä on "russian collusion", jos ei salaliittoteoria? Ja kuinka usein valheellisiksi leimatut narratiivit on millään lailla syvällisen oloisia?
Tutkijat antoivat ihmisten arvioitaviksi sekä tekosyvällisiä että aidosti merkityksellisiä ajatelmia mitatakseen heidän hölynpölyherkkyyttään.
Tutkijat siis ensin arvioivat keskenään, mikä on tekosyvällistä, ja mikä aidosti merkityksellistä – ja eri mieltä olevat katsotaan sitten alttiiksi omaksumaan hölynpölyä.
Aiemmassa Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa mukahenkevään palturiin uskoivat eniten oikeiston eli republikaanien kannattajat.

Ruotsista paljastui monitahoisempi kuva.
Ruotsalaiset ovat ilmeisesti monitahoisempia ihmisiä kuin amerikkalaiset? Vai voisiko olla, että tutkimus on täysin erilainen, ja rinnastus siten turha? Myös ihmisten jakaminen oikeisto-/vasemmistoakselille, ja lisäksi vielä puolueisiin, sekä niiden sisällä vielä eri ryhmiin kuulostaa jokseenkin mielivaltaiselta, sekin. Tutkimus on siis alusta loppuun tutkijoiden mielipiteiden paraati.
Vaikka hölynpölyyn uskovia löytyy oikealta ja vasemmalta, nämä päätyvät käsityksiinsä ehkä eri syistä.

”Vasemmistossa se voi johtua kritiikittömästä avoimuudesta ideoille, jotka vaikuttavat ideologisesti kiinnostavilta tai tutuilta. Oikeistossa se voi johtua haluttomuudesta pohtia tietoa ja sen lähteitä”, Nilsson sanoo.
Ehkä. Voi johtua. Voi johtua. Tieteelliseltä kuulostaa.

Hyvää tässä tietysti on se, että ihan junttausmeiningillä ei kuitenkaan olla liikenteessä, ja itseään saa peilailla – halutessaan – itse kukin jos ei ole tullut sitä aiemmin harkinneeksi. Metodologiaan sisältyy kuitenkin sellainen määrä mutu-tuntumaa, että tutkijoiden olisi syytä palata suunnittelupöydälle ja fundeerata melko tarkoin miten mikäkin määritelmä rajataan, jos se tässä yhteydessä on ylipäätään mahdollista.

Fennoskandia palaa vaikka Etelänavanhan pitäisi

Taisin juuri äskettäin mainita siitä, miten uutisten jankkaamista harjoitetaan taajuudella, jossa saman jutun variaatiot ehtivät melkein unohtua. Vaikutus on suunnilleen: "Niin, joo, olenkin joskus kuullut tuosta jotain." Vahvistetaan tiettyä käsitystä, joka todnäk on painottunut haluttuun suuntaan. Näin muokataan yleistä mielipidettä.

Näemmä syyskuussa juuri kirjoitin otsonikato-uutisoinnista, ja sama asia on jälleen "Tiede"-nimellä kulkevan lehden artikkelissa nostettu tapetille. En edes lähde perkaamaan tuota versiota samasta asiasta, koska sillä vain vahvistetaan harhakuvitelmaa, jossa ihmisen toiminta muka vaikuttaa ratkaisevasti ilmakehään – ja näillä kuvitelmilla sitten taas muilataan infrastruktuuria niin, että voidaan myydä kaikenlaista pakolla. 
"Tännekö tilattiin kuusi helvetin isoa tuulimyllyä? Ei vai? No, tässä ne kuitenkin ovat. Ei huolta, sä olet maksanut ne jo. Tai siis sen osamaksun, johon et tiennyt sitoutuneesi, ensimmäisen erän. Se on moro!."
Se, minkä nämä otsoni'tiede'uutiset jostain syystä jättävät järjestelmällisesti mainitsematta, on se, että kyseinen aukko oli tämän kuun alussa Fennoskandian päällä – joten juuri täällä puski silloin ultravioletti melkoisen suoraan läpi silloin kun aurinko sattuu näkyville tulemaan.
Vihreä on keskimäärä, tummansininen tosi vähän, punainen tosi paljon...

...Mutta siis eikös se aukko ole Etelänavalla? No, riippuu milloin sattuu tilastoja vilkaisemaan. Juuri nyt sekä Fennoskandiassa että Etelänavalla on ihan riittämiin otsonia, mutta kuun alkupuolella etelässä oli enemmän otsonia kuin täällä:
Miksi juuri tällä ei pelotella ihmisiä, jos pelotella halutaan? Voisiko olla, että kirjoittaja ei ole varsinaisesti tutkinut asiaa, vaan ainoastaan resitoi jotain, mitä jostain suunnalta julkaistavaksi työnnetään?

perjantai 20. joulukuuta 2019

Me ollaan sankareita ja muuta paskaa

Aika provosoiva otsikko. Halusin vain välttää kuulostamasta liikaa motivaatiopuhujalta.

Vakituisempi lukija todnäk olettaisi otsikon olevan silkkaa ironiaa muutenkin, mutta: huolimatta siitä, että vihasin kyseistä biisiä heti ensikuulemalta, se on tavallaan totta.

Me todellakin ollaan sankareita kaikki. Ainakin pitäisi olla. Jos et ole oman elämäsi sankari, olet oman elämäsi sivuhenkilö. "Kutsu seikkailuun" ei ilmeisesti ole vielä penetroitunut tajuntaan, tai sitten et ole vielä huomannut lipsahtaneesi jossain kohtaa äventyyrin puolelle. Toki parhaita sankareita on ne, jotka eivät pidä itseään sankareina.

Valistuneempi huomaa jo tässä kohtaa, että aion – ehkä taas? En muista. – herättää kysymyksen: "Jos elämäni on sankarin matka, missä kohtaa juonta olen tällä hetkellä?"

Ja tässä kohtaa (tautologiaa, tautologiaa; tälle pitää tehdä jotain, tälle) huomataan, miten helppo on lipsua motivaatiopuhunnan puolelle. Ei niin että siinä varsinaisesti mitään vikaa olisi, mutta koska jo pelkkä sana alkaa hyvin nopeasti riipiä, vaihdan sen tässä kohtaa "henkariksi", mitä olemmekin siihen saakka kunnes olemme sankaroituneet.

Kun vielä sotketaan mukaan ajatus siitä, että valitsemme itse mihin elämään synnymme, ollaan jo pitkällä hippien horinoissa. Yhtäältä voi hyvin olla, että todella uskon kaiken mitä olen kirjoittamassa; en vain vielä tiedä mitä jatkossa tulen senttailemaan.

Henkarin matka sankariksihan menee kutakuinkin näin: ensin mundaani robottielämä, josta vähitellen havahdutaan hyppäämään mukavuusalueen ulkopuolelle – tai sitten elämä yksinkertaisesti pakottaa pois raiteilta, koska olet jokaisessa valintatilanteessa päättänyt olla valitsematta – mikä on valinta sekin. Tässä (rooli)pelissä on mahdotonta jäädä sivustakatsojaksi vaikka miten yrittäisi.
Jopa jatkuva sinkoilu elämäntilanteesta toiseen alkaa ajan myötä toistaa itseään. Olet luullut tehneesi jatkuvia valintoja, mutta todellisuudessa oletkin vain toistanut ohjelmointiasi. Pirullista!
Lopulta ollaan tilanteessa josta ei ole enää paluuta entiseen elämään, mutta tämä on itse asiassa vasta alkua. Erinäisten vaiheiden & tribulaatioiden jälkeen tullaan tilanteeseen jossa kaikki toivo on yhtäkkiä menetetty ja kaikki menee totaalisen pieleen, mutta viimeisellä ponnistuksella henkari lunastaa itselleen sankariuden... Mitä se "boon" nyt onkaan suomeksi? Palkinto? Joku maaginen attribuutti, jonka sankaroitunut ex-henkari voi viedä takaisin mundaaniin maailmaan – hän on oivaltanut jotain, ja tämän oivalluksen kera hän tekee maailmasta paremman, paitsi itselleen, myös muille.

Ja sitten vasta alkaa varsinainen elämä. Päählö, eli protagonisti, eli Juuri Sinä... kutsuttakoon tätä hahmoa nyt vaikka nimellä Ernest Hagelin... Ernest on siis ymmärtänyt kuka on ja mikä hänen lahjansa tälle maailmalle on. 

Ehkä elämään mahtuu useampikin sankarin matka, mutta jos siihen hippien inkarnaatiokuvioon palataan, yhdessä elämässä opitaan vain yksi läksy (en tiedä mistä tämän olen saanut päähäni, mutta jostain syystä olen varma että näin on). Kaikki koettelemukset tökkivät yhdellä ja samalla kysymyksellä, mutta koska vain yksi ihminen voi elää Ernest Hagelinin elämän, kukaan ei voi antaa oikeaa vastausta, koska kukaan muu ei tiedä edes mitä kysytään. Itse asiassa neuvojat ovat aina väärässä.

Melko retmakka väittämä oli siinä. "Neuvojat ovat aina väärässä"? Niin. Sen takia psykologitkaan eivät koskaan anna vastauksia; kunhan vain johdattelevat ajattelua uusiin suuntiin.

Toinen retmakka väittämä on: "Läheisesi eivät halua auttaa sinua muuttumaan", mikä sekin pitää paikkansa. Ihmiset kuvittelevat tuntevansa sinut paremmin kuin sinä itse, ja ovat perin innokkaita kertomaan, mikä maailmassa ei ole mahdollista juuri sinulle – eivät pahantahtoisuuttaan; he nyt vain näkevät asiat niin kuin näkevät, ja kaikkihan me aina kuvittelemme olevamme oikeassa aina ja kaikessa. Tuo on itse asiassa kadehdittava ominaisuus: miten kukaan voi kuvitella olevansa aina oikeassa, kun ihan koko ajan ympäröivä maailma todistaa päinvastaista?

Enivei, itse kuvittelen olevani juuri nyt Campbellin tarinajaon mukaan valaan vatsassa. Mutta varmaksihan näitä asioita ei voi tietää kuin aikaisintaan jälkijättöisesti. Jos sittenkään. Ja jos käsikirjoittaja osaa asiansa, Ernest Hagelin on koko missionsa ajan tavoitellut jotain aivan muuta kuin olisi pitänyt. Että se, mitä olet tavoitellut, oli vain merkityksetön pokaali, ja se varsinainen "boon" on aina ollut ihan siinä vieressä – et vain ole tollo tajunnut.

Vaan koska olen Ernest Hagelin, jatkan hybriksellä, ja saanen jossain kohtaa tuta kuka todella olen. Jännää! Ja helvetin pelottavaa. Mutta joku motivaatiopuhuja on varmaan joskus sanonut: "Jos valintasi eivät pelota, et tee valintoja." häshtäg YouOnlyLiveVeryManyTimes, eli YOLVMT. Tosi nasevaa. Ehkä tota tarvii vähän hioa vielä: YouOnlyLiveAndLiveAndLiveAnd? YOLALALA.

torstai 19. joulukuuta 2019

Pään asentoja

Hesarissa liipataan asian lähistölle vaihteeksi:


Euroopan komissio hyväksyi masennusta hoitavan nenäsuihkeen käytön

Suihke sisältää ketamiinista muodostettua esketamiinia.

...mutta vain liipataan. Ensinnäkin: moniko Euroopankomissiossa tajuaa yhtikäs mitään neurologiasta? Oletteko sattuneet panemaan merkille mitä järjen jättiläisiä siellä on? Millä oikeudella tämä pellekaaderi hyväksyy tai  on hyväksymättä sitä, miten itse kukin päättää itseään hoitaa?

Sumutetta käytetään lääkärin valvonnassa kerta-annoksena. Hoito edellyttää, että pää pysyy 20 minuuttia tietyssä asennossa.
Kätevä sumute. Turhaan ei selitetä, minkä ihmeen takia pään pitää olla 20 minuuttia tietyssä asennossa, eikä sitä, miksi lääkärin läsnäoloa tarvitaan tai mikä on taajuus näissä hoidoissa.
Korkeilan mukaan tällä hetkellä ketamiinia annetaan etenkin niille vaikeahoitoisille potilaille, jotka jonottavat hermostoon vaikuttaviin sähkö- tai magneettistimulaatiohoitoihin. Paikkoja laitehoitoihin on rajallisesti, ja siksi ihmiset joutuvat odottamaan vuoroaan.
Masennushäiriöstä kärsii vuoden aikana Suomessa noin yksi kymmenestä aikuisesta.
Puoli miljoonaa riutuu masennuksen vallassa, ja vaikuttaviin hoitoihin on käytössä... kolme hoitopistettä? Vai peräti neljä? Vai vain kaksi? Tämä on terveydenhuollon koko kuva: mitään ei tapahdu.

Itse henkkohtaisesti olen viimeiset 25 vuotta jokaiselle vastaantulleelle lääkärille sanonut haluavani sähköhoitoa (vaikka sekin on vain oireenhoitoa noin puoleksi vuodeksi, mutta sentään toimivaa sellaista), vaan asiaahan ei ole koskaan – edes ohikiitävää hetkeä – edes harkittu.

Toisessa, vain tilaajille tarjotun jutun alussa kerrotaan:

Ketamiini, sähkö­hoito ja ilo­kaasu lievittävät masennusta nopeasti – Teho perustuu ”aivojen buuttaukseen”, uskovat suomalaistutkijat

Nopeilla lääkkeillä voitaisiin tehostaa masennuksen hoitoa etenkin alkuvaiheessa.

Ketamiini vaikuttaa eri mekanismilla kuin tavanomaiset masennuslääkkeet. Nämä säätävät serotoniinin, noradrenaliinin ja dopamiinin määrää aivoissa. Ketamiini sen sijaan lisää hermovälittäjäaine glutamaatin vapautumista samoin kuin muut hallusinogeenit. 
”Muitakin hallusinogeenisia aineita tutkitaan kroonisen vaikean masennuksen hoidossa. Yksi ajatus on, että ne kaikki aktivoivat aivoja kokonaisvaltaisesti ja tapahtuisi hermoverkkojen uudelleen järjestymistä”, Korkeila selittää.
Tämä Korkeila näyttäisi olevan oikeilla jäljillä – mutta arvattavissa on, että vastaan pusketaan, koska ihmiset eivät ymmärrä mitä hallusinogeenit tekevät, ja koska keinotekoinen raja lääkkeiden ja huumeiden välillä on propagandistisin motiivein revitty mahdollisimman leveäksi.

Hallusinaatiot ovat reaaliaikainen syöte uusien neuroniyhteyksien syntymisestä. Psykonautti näkee sekä maailman että itsensä uudessa kontekstissa – ja kun sanon "näkee" puhun metaforisesti, koska hallusinaatiot voivat olla yhtä hyvin auditorisia tai kineettisiä.

Hallusinogeenit tuppaavat aiheuttamaan nimenomaan päinvastaista kuin mitä yleinen "huumevalistus" tolkuttaa: sillä pääsee eroon addiktioista. Koka- ja heroiini eivät ole hallusinogeenejä; ne vaikuttavat ihan eri prosesseihin, eikä juuri noita aineita voi suositella kenellekään.

Hallusinogeenejä voi käyttää myös mikroannoksina, joista ei seuraa halluja, vaan nimenomaan selkeyttä. Lukemattomat niistä keksinnöistä, joita päivittäin käytämme, on saaneet alkunsa jonkinasteisessa pöllyssä. Huomattava osa kaikesta musiikista ja taiteesta on syntynyt kemikaali-inspiksessä. Moni hyvin rikkinäinen ihminen on saanut elämänsä psykostimulanteilla takaisin raiteille.

Vaikutan eittämättä nyt ihmiseltä, joka puhuu näistä aineista kokemuksen baritonilla, mutta tämä on puhtaasti rationaalista pisteiden yhdistelyä – ja kaikki viittaa siihen, että hallusinogeeneillä aivot saadaan kuntoon, ei sekaisin. Toki psykonautin motiivit vaikuttavat lopputulokseen, mutta henkkohtaisesti haluan nimenomaan saada aivot kuntoon, jolloin reaalimaailmassa eläminen käy huomattavasti helpommaksi.

Tätä touhua on harrastettu vuosituhansia. On erittäin hyvin tiedossa miten trippailu pitää hoitaa niin, että siitä on hyötyä eikä haittaa. Siihen ei liity pään asennot millään tavalla.

Uutislukutaidosta

Jokunen päivä sitten Amppareissa tuli vastaan kolme otsikkoa: "Libanon on tiensä päässä" tms. Kolme lehteä täsmälleen samalla otsikolla, ja jokaisen täginä eli tunnisteena "Yhdysvallat".

Onko Libanon sittemmin kadonnut maan päältä? Se oli yhtäkkiä tiensä päässä, joten... mitä?

Hyvin usein tuo tunniste kertoo kaiken. Mikä tahansa mellakka- tai diktaattoriuutinen mistä tahansa kaukaisesta maasta on todnäk tägätty vapauden valtakunnalla – koska uutinen on peräisin Viiskulmasta. Sillä ei ole kirjoittajaa; lähteenä on AP tai AFP tai Reuters. Ja sama juttu tuutataan samoilla sanoilla läpi kaikissa lehdissä. Sitten ei kuulu mitään muutamaan kuukauteen, kunnes yhtäkkiä taas jotain kuohuttavaa jossain ("Ai niin, tuolla on aina niitä levottomuuksia... Hetkinen, eikös me vasta oltu lomalla ihan siinä lähistöllä?").

Myanmar, Filippiinit, mikä tahansa Etelä- tai Keski-Amerikan valtio, mikä hyvänsä Afrikan valtio, Kiina, Pohjois-Korea, Venäjä, Lähi-Itä, Kauko-Itä, Puola, Unkari – hyvin huolestuneita äänenpainoja sopivin väliajoin. Ja vaikka aktiivista sotapolitiikkaa harjoitetaan etupäässä tähtilipun ('puolustus'ministeriön) alla, kysymys ei ole valtioista. Politiikka on vain yksi monista työkaluista, joita käytetään vaurauden kasaamiseen. 

"Regime change" on ryöstöpolitiikkaa, ja uutisoinnilla suunnataan sivustakatsojien mielenkiinto ohi siitä, mitä todella tapahtuu. Mikään tässä metodissa ei ole uutta; ihmismuisti vain tuppaa olemaan tolkuttoman lyhyt – mikä se taas on ihan tarkoituksellista.

Olette varmaan kuulleet natseista joskus? Jos sattumoisin olette, tiedätte eittämättä sitten että BMW on Göbbelsin suvun lypsylehmä? Ette tienneet? No, kyseessähän olikin propagandaministeri, joten... Sattumoisin jälkeläiset vaihtoivat nimensä, mutta kyseinen auto tosiaankin tuottaa rahaa Göbbelsin jälkipolville, ja paljon.

Tiedätte varmaan niistä kauheista ihmiskokeista, joita IG Farben teki? Yksi kikka oli lisätä juomaveteen tiettyä alumiiniteollisuuden sivutuotteena syntyvää kuonaa, joka tekee ihmisistä säyseitä. Nykyään tuota ainetta myydään ihmisille tuubeissa terveysväittämillä – mutta se natsiyhteys on jotenkin hukkunut matkan varrella. Hmm. Jännä. 

Firmahan sittemmin jaettiin kuuteen osaan, joista Bayerilla on käytännössä monopoli kaikesta maailman maataloudesta nykyään, ja lääketuotannosta – mikä on varmaan ihan harmiton asia. Lääkkeissä käytettävä fluoksetiini on ihan samaa ainetta kuin se, jota kahdesti päivässä hinkataan (tehokkaan imeytymisen takaavasti) suun limakalvoille, säyseästi, vähintään kaksi minuuttia – tai kunnes sähköharja pavloviaanisesti napsahtaa riittävän annostuksen merkiksi. ADHD-lääkkeet on käytännössä amfetamiinia (joskin molekyylirakennetta on hinkattu sen verran, että patenteilla voidaan nyhtää ylihintaa), jonka myyminen on ehdottoman laitonta, jos et satu olemaan apteekkari – ja käyttäminen hengenvaarallista, paitsi jos käyttäjällä on resepti.

Kaikki hallitukset on läpeensä korruptoituneita; maiden, läänien, kuntien, kaupunkien, yhtiöiden, säätiöiden, ammattiliittojen, järjestöjen hallitukset. Ne ovat toisiinsa kietoutuvien avovankiloiden johtokuntia, jotka aktiivisesti suuntaavat luonnonvarat ja alamaisten työpanoksen tuotot parempiin taskuihin.

On olemassa hillitön rämeikkö sääntöjä ja lakeja, joita järjestelmällisesti kierretään joka tasolla. Jokainen syyllistyy tähän sekä kiertäjänä että vierestäkatsojana. Itse asiassa "syyllistyminen" on perin venyvä käsite, koska jokainen meistä pyrkii kaikessa neuvottelemaan pykäliä kiertäviä sopimuksia – omaa hyötyä tavoitellen. 

Tämä on ihmisluontoa, jonka olemassaolon jokainen tietää, mutta kukaan ei myönnä – mikä sekin on ihan vaan inhimillistä. Me olemme omituista sakkia. Tai sitten höpisen ihan sekavia, mikä lienee itsestäänselvä johtopäätös, jota ei tarvitse edes miettiä, koska siis... sehän on itsestäänselvää! Taidan mennä harjaamaan hampaita ja hyräilemään jotain hittisävelmää, jonka ihan itse löysin ennen kuin kukaan oli artistista kuullutkaan.

keskiviikko 18. joulukuuta 2019

Australian lämpö"ennätys"

Tänään valehdellaan kuorossa näin:
Australia on kärvistellyt mittaushistoriansa kuumimmassa lämpötilassa. Australian ilmatieteen laitoksen mukaan maan keskilämpötila ylsi päivällä 40,9 asteeseen.

Se on 0,6 astetta enemmän kuin edellinen ennätys tammikuulta 2013.
40,9 Celsius-astetta on Fahrenheit-asteikolla 105,62.

Tässä lehtileike vuodelta 1939:
110 °F on 43.3333 °C (yhdentoista päivän keskimaksimi – ts. osa päivistä on ollut tuota kuumempia) ja 116 °F on 46,66667 °C (seitsemän päivän keskimaksimi) – mutta ilmeisesti Fahrenheit-asteikko ilmastoskientologien logiikalla kulkee eri suuntaan kuin Celsius-asteikko...

Ja kuten muistetaan, kaikki maailman alueet lämpenevät nopeammin kuin kaikki muut alueet:

Hormonihyrrä ja maailman kuva

Kun käpyrauhanen ei toimi kunnolla, löytää ihminen itsensä koneelta keskellä yötä miettimässä hormonien toimintaa. Käpyrauhanenhan tuottaa paitsi DMT:tä, myöskin melatoniinia. DMT:n tuottaminen on lailla kiellettyä, ja kun kolmas silmä on kalkkeutettu fluorin [alumiinin valmistuksessa syntyvä jäte], bromin ja kloorin yhdistelmällä, on nukkuminenkin nykyään vähän niin ja näin. Nuo kolme turhaa ainetta varaavat ruokavaliosta karsitun jodin reseptorit, ja tehokkaasti sporadoivat siis myös kilpirauhasen toimintaa itse kullakin.

Ja kun kenenkään hormonit eivät enää toimi normaalisti, saamme kuukaudesta ja päivästä toiseen seurata, miten al-Holista juopuneet meediot sekä kansanetuilijat ovat huolissaan terrorisankareiden vaimoista ynnä jälkipolvesta, jotka ovat olleet edustamassa ilmeisesti synnyinmaataan (?) paitsi mustavalkoisen, myös sinivalkoisen lipun liehuessa ("Hakkaa päälle, bismillah!"). 
 
Tai jotain. Samaan aikaan kun olisi ihan omiakin asioita hoidettavana – kun täällä omien rajojen sisällä ei ihan kaikki kuitenkaan toimi aivan optimaalisesti, niillä ihmisillä jotka eivät ole lähteneet terrorisankarien matkaan jonnekin muualle. Joita on jokunen sata tuhatta enemmän. Täällä.

Tokihan tärkein asia maailmassa on se, miltä julkikuva näyttää – mutta sen lisäksi voisi vaikka... en jaksa edes ruveta listaamaan niitä oikeita asioita, joita nämä idiootit jaksavat aktiivisesti olla huomaamatta samaan aikaan kun jauhetaan täysin järjettömiä faabeleita.
 
...joten siirrytäänpä takaisin hormoneihin: monesti puhutaan oksitosiinista, serotoniinista, dopamiinista ja endorfiinista mielihyvähormoneina, mutta itse asiassa vaikkapa endorfiini on kehon kipulääke. Oksitosiini aktivoituu toisten ihmisten seurassa – mikäli kokemus on positiivinen; päinvastaisessa tapauksessa aktivoituu kortisoli.

Serotoniini sitten taas on statushormoni, joka aktivoituu kun halutaan erottua joukosta, saavuttaa jotain erityistä, paistatella suosiossa. Jos saavutuksissa epäonnistutaan, herää jälleen kortisoli. Ja jos nukahtaminen sattuu tuottamaan ongelmia, se tuottaa serotoniinivajetta, koskapa melatoniini on serotoniinin esiaste.

Dopamiini ei sekään varsinaisesti ole mikään euforiahuume. Se aktivoituu silloin kun protagonisti, eli kuka tahansa meistä, näkee selkeän päämäärän johon suunnata, ja tietää miten päämäärä on saavutettavissa – ja että sen saavuttaminen tulee tarjoamaan myös haastetta. Kun elämä on mielekästä, jaksaa dopamiini potkia eteenpäin. Jos elämä on päämäärätöntä ja haasteetonta – tai haasteet ovat liian suuria ja päämäärä tavoittamattomissa, pärskii elimistössä jälleen kortisoli.

Endorfiini aktivoituu siinä kohtaa kun ihminen on vienyt itsensä suorituskykynsä rajoille, henkisesti tahi fyysisesti. Endorfiiniryöppy kestää vain parikymmentä minuuttia, ja sen jälkeen tiedossa on pelkkää tuskaa – mikäli tavoitetta ei ole sen aikana saavutettu. Arvatkaa mikä hormoni siinä kohtaa hyppää kehiin? Kortisoli.
 
Mikä näistä viidestä hormonista mahtaa olla yleisimmin vallitseva? Onko ihmisillä yleisestiottaen hyvä fiilis? Vai onko vallalla joku ihmeen kohuraivo-fetissi, jossa kaikkien pitää loukkaantua kaikesta mitä ehkä jostain rivien väleistä on nuuskittavissa; jostain mitä joku on mahdollisesti ajatellut kymmenen vuotta sitten jostain viiteryhmästä vähän? Onko kaikki elämän perusasiat muuttuneet synneiksi, joita pitää katua – niitäkin joihin on täysin mahdoton vaikuttaa?

Voisiko olla, että kaiken meuhkaamisen ohessa on johonkin unohtuneet ne asiat, joille oikeasti pitäisi ja voisi tehdä jotain? Ainakin itselläni on kortisolit olleet melkoisen katossa kun simppelien asioiden hoitaminen on jollain moraalisuprematismilla tehty lähestulkoon mahdottomaksi. 
 
Maailmassa on ihan todellisia ongelmia – ihan tässä vieressä, omalla niemellä. Sellaisia ongelmia, joiden ei tarvitsisi olla ongelmia – joihin on olemassa ratkaisuja jotka on ihan kädenojentaman päässä; joita varten ei tarvitse järjestää konferensseja eikä julkilausumia. Kuukausien jonotusaikoja. Raportteja ja referaatteja. Komiteoita. Mietintöjä. Konsultointia. Toimivaltuuksien määrittelyjä. Protokollia. Peltipoliiseja. Somepoliiseja. Kielipoliiseja. Hiilipaperinielujalanjälkiä. Säännöskokoelmia ihmisiltä joilla ei ole mitään käsitystä siitä mitä ovat kulloinkin säätämässä, mutta säätää pitää – enimmäkseen näön vuoksi, samalla kun stagnaatio kohmettaa kaiken typeräksi pysäytyskuvaksi. 
 
Ihmiset seisovat tumput suorina uppoavan laivan (joka uppoaa toki siksi että moottorit käyvät dieselillä) kannella kun kukaan ei tiedä kenen on vastuu jos jotain vaikka menee pieleen, ja koska joku toinenkin botski saattaa koska tahansa upota jossain muualla – mikä se taas johtunee siitä että joku valkoihoinen heteromies söi tappamastaan luonnosta riistämällä valmistetun pihvin päivällisellä ja varmasti ajatteli halventavasti jostain viiteryhmästä kello kolme.

Serotoniinia, sitä riittää eräillä ihan onanistisia määriä, mutta muuten maa kyllä kylpee kortisolissa. 
 
Villi ajatus: mitä jos ihmiset toimisivat enimmäkseen ihan autonomisesti? Omaa elämää ohjaten? Eikä toisten elämiä? Koittaisivat olla törmäilemättä? Antaisivat muiden ajella omien mieltymystensä mukaan niin kauan kuin eivät ajele muiden päälle? Tottahan on se, että kaikki tietävät paremmin kuin kukaan muu mitä muiden pitää tehdä ja ajatella... mutta kun todellisuudessa kukaan ei tiedä toisen elämästä yhtään mitään, niin voisko sen päsmäröinnin jättää vähemmälle?  Ettei jatkuvasti tarttis törmäillä seiniin joita ei oikeasti ole olemassa?

tiistai 17. joulukuuta 2019

Käänteinen joulukalenteri

Tiedätte sen Jimmy Stewartin leffan, jossa päählöllä menee kaikki päin persettä, mutta sitten juuri kun tyyppi on hyppäämässä hyiseen koskeen, joulun henget näyttävät hänelle miten on sitten hänen syynsä, että kaikkien muidenkin elämä menee päin persettä. Tai jotain. En muista. Näin tuon joskus kakarana.

Heräsin hyvissä ajoin. En halunnut missään nimessä nukkua kun puhelin soisi, ja minulle kerrottaisiin, että se verikoe (tsekkaa edellinen kirjoitus jos et tiedä mistä puhun) olisi otettavissa koska tahansa. Koska tottahan se soi heti aamusta, kun jo eilen ties monennenko kerran tolkutin että asialla alkaa olla vähän kiire. 
...Minkä vahvistukseksi – siis kiireen [öögdzönsi] – illalla sainkin muikkarin, jonka mukaan tulosten pitäisi olla Atlantin toisella puolella tasan 24 päivän kuluttua – jos siis haluan pitää sen buukatun ajan buukattuna, sen josta olen jo pankista halvalla lainaamaani rahaa puolentoista donaa maksanut. 

Dollarit on paljon vähemmän kuin eurot, joten ei tunnu missään vaikka kävisikin niin, että... hetkinen, tässä on joulu tulossa, mikä tarkoittaa sitä, että terveydenhuoltolaitoksella kiinnitetään huomiota kohta enää vain akuutisti kuoleviin, jos osaavat tehdä kuolemaansa oikealla ovella. Ja virkamiehistön jouluhan jatkuu loppiaiseen, vähintään.

Ei tule ajatelleeksi ihminen, miten monta luukkua suljetaan naaman edestä ihan vain siksi, että systeemi nyt vain sattuu toimimaan niin. Jos nyt oikein ruvetaan räknäämään: aika lailla kaksi kuukautta sitten lähdin jahtaamaan lähetettä siihen, että jotain tehtäisiin. Koska kolmisen vuotta sitten neurologi lakkasi vastaamasta mihinkään hoitoehdotuksiin, koska potilas oli hänelle jo yhden ennenkuulumattoman, mutta toimivan (oireen)hoidon eteen tuonut – mitä oli sitten palloteltu useampien lääkärien voimin, josko kyseinen lääke, joka jossain ulkomailla löytyy ihan hyllystä, voitaisiin poikkeusluvan turvin kirjoittaa.

Ja kun potilaalle oli sitten ihan Ministeriön sinetillä tuo ihmelääke kirjoitettu, mutta liian pienellä annoksella toki – ja kun potilas on erinäisiäkin mielipidelääkkeitä vuosien varrella saanut syödäkseen – otti hän ja parin vuoden odottelun sijaan parissa kuukaudessa nosti annoksen omin päin sille tasolle, jolla se oikeasti alkoi vaikuttaa. Resepti toki meni moisen radikalismin takia toviksi tauolle, mutta kun kyseinen lääke on itse asiassa nippa nappa lääke – ei sivuvaikutuksia, ei minkäänlaista vaaraa vaikka tulisi epähuomiossa syöneeksi ylimääräisen napin (se ei tunnu kerrassaan miltään, mutta jaksaminen on silti parempi kuin ilman, tai millään muulla aiemmin kokeillulla lääkkeellä [joilla niillä kaikilla on ties mitä sivuoireita...]

Ai vitsi mä muistan kun aloitin ensimmäisen SSRI-lääkkeen. Se oli joku legendaarisen Prozacin johdannaisista, jonka sivuoireluettelossa lukee jotain itsetuhoisista ajatuksista. Parin kuukauden päästä ajoin autolla niin lujaa kuin sillä pääsi päin sillantolppaa (niihinhän on nykyisin perin vaikea ajaa, kun ne on aidattu, mutta tuolloin uudella moottoritiellä onnistuin löytämään vuoraamattoman tolpan).

Vaikka fysiikan lakien mukaan ihminen kuolee 98% varmuudella törmäyksessä, joka tapahtuu 70 km/h (tuon kynnysnopeuden jälkeen on lopputuloksen suhteen ihan sama paljonko vauhtia on), heräsin siihen kun pelastuslaitos leikkasi kattoa auki. 
Oikeasti nauroin itselleni (sen verran mitä siinä kunnossa pystyi, eli enämpi sardonisesti) kun paareilla kantauduin ambulanssiin: "Multa ei vittu mikään onnistu. Kaksi kertaa olen yrittänyt tappaa itseni idioottivarmalla tavalla, koska olen ajatellut että musta ei vaan ole mihinkään. Ja sitten en onnistu siinäkään. Kahdesti."

Jahka olin saanut sairaalassa itseni sen verran kuntoon, että pääsin omin voimin yleisöpuhelimelle, jutskailin asiaa tutkineen konstaapelin kanssa. En ole koskaan kuullut masentuneempaa ihmistä. Joskus myöhemmin kuulin hänen sittemmin ampuneen itsensä. 

... Kappas, puhelin ei ole vielä soinut, vaikka kello on jo vaikka mitä. No, onhan tässä melkein 24 päivää aikaa vielä toivoa, ettei tämäkin asia kuse reisille.

---

...Ihan suspensen luomiseksi kerronta pitäisi lopettaa jo tuohon toiseksiviimeiseen virkkeeseen, mutta jottei joku lukijoista vallan panikoimaan rupea, loivennan sen verran, että kolmas (tai neljäs, tai no, riippuu miten laskee...) yritys ei vielä ole tämän luukun takana. Eli relax, folks! Maailma on täynnä ihania yllätyksiä!

sunnuntai 15. joulukuuta 2019

This time it's personal

Kuten joku on ehkä huomannut, en pidä lääkäreitä minään. Enkä varsinkaan terveydenhuoltolainsäädäntöä. Joku ketterämpi on ehkä ounastellut omaa lehmää ojassa – ja ollut oikeassa.

Olen pyrkinyt pitämään postaukset yleisemmällä tasolla, ja itseni focuksen ulkopuolella, mutta tässä kohtaa käännän kelkkani suoraan rotkoon, ja journaloin tovin ensimmäisessä persoonassa. 

Tästä todnäk on itselleni enemmän haittaa kuin hyötyä, mutta ehkä, mahdollisesti, toivottavasti onnistun herättämään keskustelua, josta hyötyvät... mahdollisesti tuhannet. En tosin pidätä hengitystäni sitä odotellessa.

Yli puolet elämästäni olen kantanut rikkoontuneita aivoja. Onnistuin kolauttamaan pääni sen verran lujaa, että siitedes elämä on ollut kiitettävän haasteellista.

Vamma ei milläänmuotoa näy ulospäin, mikä lisää haastetta vielä vähän lisää. Ja koska aivovamman luonteesta ei juuri kukaan ymmärrä höykäsen pöläystä, en koskaan auta tilannettani kertomalla asiasta.

Eräänkin aivovammapotilaan (ja nyt en siis puhu itsestäni) oma isä tuli spontaanisti kysyneeksi lääkäriltä: "Mutta siis eihän se hullu ole?" ilmeisen kauhuissaan odottaen mahdollisena vastauksena: "Kyllä aivovamma tarkoittaa nimenomaan hulluutta. Älkää missään nimessä koskaan kääntäkö selkäänne!"

Aivovamma voi ilmetä myriadeilla tavoilla. Oma oireyhtymäni liittyy tolkuttomaan väsymykseen. Jos lukija on jossain elämänvaiheessa kokenut, millainen olo vallitsee kun ei ole nukkunut pariin viikkoon juuri ollenkaan... Reilu neljännesvuosisadan allekirjoittaneella on ollut juuri tuo olo. Kaikki on aivan saatanan raskasta koko ajan.

Yleinen harhaluulo on ajatus, että aivosolut eivät uusiutuisi. Tämä on pitkään tiedetty nimenomaan harhaluuloksi – kaikki solut uusiutuvat koko ajan – mutta toimivatko lääkärit korjatun näkemyksen mukaan? Onko tämän neljännesvuosisadan aikana kertaakaan yritetty korjata pohjimmaista ongelmaa?

Ei tietenkään ole. Ensinnäkin potilaan täytyy itse hankkiutua hoitoon sitä saadakseen. Jos potilaan ongelma on asioiden aloittaminen, itsensä käyntiin saaminen, asioiden loppuunvieminen... suurin osa potilaista ei koskaan tule saamaan minkäänlaista apua, koska he ensinnäkin kuvittelevat, että lääkärit tietävät mitä tekevät, ja toisekseen kuvittelevat heidän tekevän kaikkensa potilaan parantamiseksi. 

Kumpikaan ei pidä paikkaansa. Potilaan pitää itse hankkiutua hoidettavaksi, ja vieläpä kertoa millaista hoitoa tarvitsee. Diagnoosi, anamneesi ja prognoosi pitää tulla potilaalta (mutta lääkärin sekavasti referoimana sitä vasta voidaan harkita) – ja jos potilas on oikeasti perehtynyt asiaan, törmätään tilanteeseen, jossa lääkäri ei tiedä mistä potilas puhuu.

Tämä on ongelmallista, koska normaali tilanne on päinvastainen, eli se, jossa potilas ei tiedä mistä lääkäri puhuu, ja siis hyväksyy kaiken, eikä varsinkaan ehdota mitään – etenkään jotain, mikä toimii mutta jota tämä alansa spesialisti ei ole koskaan tullut ajatelleeksi. Lopulta päädytään aina jonkinsorttisen masennuslääkkeen (hoidetaan oiretta, ei syytä) kirjoittamiseen, ja sitten asia on lääkärin mielestä loppuun käsitelty.

Kun tässä kuitenkin on ollut parikymmentä vuotta aikaa ottaa asioista selvää, on käynyt ilmeiseksi, että vaikuttavimpia hoitoja ei yksinkertaisesti saa vaikka miten hyvin perustelisi, ja jos potilas tulee siihen tulokseen, että hakee hoidon ulkomailta, sekin tehdään mahdollisimman vaikeaksi – mikä on hirmu kätevää silloin kun potilaan ongelma on nimenomaan aloitekyvyn, loppuunsaattamisen ja yleisen jaksamisen loputon kurimus – jonka kanssa on joutunut rimpuilemaan jo yli puolet elämästään.

Jos potilas on useammin kuin kerran yrittänyt tappaa itsensä tämän saatanan vaurion takia niin, että tilastollisesti katsoen hänen ei todellakaan pitäisi olla hengissä... Lääkärien ratkaisu mahdollisesti toimivien hoitojen saannissa on tehdä kaikki mahdollisimman hankalaksi?

Juuri nyt olen toista kuukautta tehnyt kaiken mahdollisen hankkiakseni hoidon Floridasta – hoidon, jonka antamiseen lääkäriltä menee minuutti. Hoidon, joka olisi mahdollista saada missä tahansa terveyskeskuksessa, mutta jota varten ainoa ratkaisu on hankkia helvetisti velkaa ja hankkiutua Atlantin toiselle puolelle, sille ainoalle klinikalle maailmassa, joka kyseistä hoitoa antaa.

Tätä ennen pitää kuitenkin käydä läpi erinäisiä byrokraattisia kiemuroita. Lääkäri, jolta erikseen pyysin lausuntoa, kieltäytyi sellaista antamasta. Kun vielä tarvitsisin verikokeen, sitä varten pitää saada lähete. Lähetettä varten pitää varata lääkäriaika yleislääkärille, joka ei ymmärrä neurologiasta mitään, mutta pelkästään tuon audienssin odottelu vie pidempään kuin hoitoonpääsy muuten veisi.

Tämä hyvin yksinkertainen toimenpide hyvin todennäköisesti auttaisi jokaista aivovamman ja -infarktin jälkitiloista kärsivää, samoin altzheimerpotilasta – vartissa.

Toimintamekanismi on simppeli: kun aivot joutuvat trauman kohteeksi, pääkopassa aktivoituu TNF:n (tuumorinekroositekijä) nimellä tunnettu peptidi, joka toimii samoin kuin valkosolu – eli siis tuhoaa vierasta solukkoa. TNFssä vain on se vika, että molekyylirakenteensa vuoksi se ei mahdu poistumaan aivoveriesteen läpi – vaan jää varsinaisen duuninsa jälkeen aivoihin, ja kun vierasta solukkoa ei enää ole tuhottavaksi, se tuhoaa tervettä solukkoa.

Tämän yliaktiivisen autoimmuunireaktion inhiboi etanersepti, josta olen jo kirjoittanut. Tuikkaus tätä reumalääkettä niskarankaan, viidestä kymmeneen minuuttia makoilua pää alempana kuin jalat... ja parhaassa tapauksessa koko ongelma on sen jälkeen poissa.

Hoidon onnistumisprosentti on ollut vain n. 80% – joten ei ihme etteivät lääkärit jaksa innostua. Tokihan paljon enemmän vertaistutkitut statiinit paistattelevat huikeasti paremmilla prosenteilla: 0,5% potilaista hyötyy, ja vain 5% saa haittavaikutuksia. Ja siis 99,5% syö statiineja turhaan – mutta hei, niitä on sentään tutkittu enemmän!

Toisia hoitoja työnnetään väkisin, vaikka niistä selvästikin on enemmän haittaa kuin hyötyä – ja todistetusti toimivien hoitojen saaminen tehdään systemaattisella byrokratialla mahdollisimman vaikeaksi, enimmäkseen täysin mahdottomaksi. Olen varma, että jos joku tulisi joskus tutkineeksi itsemääräämisoikeutta pakkopaidassa pitävän monopolimedikalismin ja itsemurhien suhdetta, sitä tutkimusta ei koskaan julkaistaisi – saati että siitä vedeltäisiin itsestäänselviä johtopäätöksiä ja tehtäisiin jotain. Todennäköisesti tutkimuksen tekijä löydettäisiin kynnykseen kuminauhalla hirttäytyneenä, ja kahdesti itseään takaraivoon kahden metrin etäisyydeltä ampuneena (ei olisi ensimmäinen kerta).

Terveydenhuoltojärjestelmä tappaa ihmisiä hitaalla hivutuksella. Jos omistaisin aseen, olisin aikaa sitten ampunut itseni – ja jos tuo Floridan keikka onnistutaan systemaattisilla paperiviilloilla sabotoimaan, ryhdyn vakavasti harkitsemaan muita tapoja lopettaa tämä elämän irvikuva (Ei huolta, todennäköisesti en yksinkertaisesti jaksa viiltää ranteita tai hirttäytyä tai vetää muovipussia päähän :D). Mutta hei, enpähän ole sitten lääkäristöä vaivaamassa niillä muilla mahdollisilla parannustavoilla, joita on liudalti, mutta jotka katsotaan riskialttiimmiksi kuin mielipidelääkkeeillä turrutettu itsemurha.

perjantai 13. joulukuuta 2019

THL, the pusher

Tällä kertaa valehdellaan vaihteeksi tästä:

Valtaosa syö liikaa kovaa rasvaa – THL ehdottaa kolesteroli­lääkityksen lisäämistä

Sokeriteollisuus aloitti -50-luvulla tappavan harhautuksensa: heidän omat tutkimuksensa kertoivat, miten sokeri aiheuttaa juuri kaiken sen, mistä nykyään "kovia rasvoja" syytetään – joten tutkimukset haudattiin, ja suunnattiin reippaasti ohi maalin jatkossa.

Joten nykyään ihmiset ovat ylipainoisia, ja "terveyden ja hyvinvoinnin" laitoksena esiintyvät rikollisjärjestöt lisäävät vahinkoja työntämällä lääkkeitä, jotka ovat myrkkyjä, jotka tuhoavat elimistöstä sen vähän mikä vielä reseptin kirjoittamiseen saakka toimi.

Ja luonnollisestikin lehdistö toimii uhkailu-/mainosalustana.

Kun ruoista on ryystetty kaikki (elimistölle ja varsinkin aivoille välttämätön) rasva ulos, tilalle truutataan maissisiirappia – jotta pöperöt maistuisivatkin joltain – ja näin ollaan win-win-tilanteessa: ruokateollisuus myy ravinteetonta, mutta lihottavaa höttöä, ja koska nälkä ei lähde millään, ihmiset syövät liiallisten aterioiden lisäksi vielä välipaloja, joissa varsinkaan ei ole mitään sisältöä.

Kun puhti alkaa loppua, saapuvat valkoisine takkeineen ihmerohtokauppiaat – joiden rikolliset etujärjestöt ovat pitäneet huolen siitä, että toimivat hoidot on teilattu ulos markkinoilta – ja myyvät hyväätekeviä myrkkyjään patentoituun ylihintaan, vaivoihin jotka ovat itse keksineet, ja joita ei siten voida mitenkään parantaa. Mutta kauppa käy, ja kaiken kukkuraksi kaikesta voidaan syyttää asiakasta itseään, vaikka tämä koko elämänsä on noudattanut kauppamiesten ohjeita pilkulleen.

Kaikki on aina sun syytä™. Vielä eivät ole onnistuneet ultimaattisessa bisnesmallissa, jossa pakkohoidetaan ihan jokainen – kaiken varalta, sun omax parhaax™ – mutta siihen suuntaan toki aina pyritään. Pakolliset rokotuksethan ovat jo – haitallisuudestaan sekä hyödyttömyydestään huolimatta – jossain määrin todellisuutta. 

"Terveys ja hyvinvointi" on siitä loistava bisnesmalli, että tieteen kehittyessä ihmisiä voidaan pitää kuoleman porteilla yhä pidempään, yhä kustannustehokkaammin. Kun asiakas ei kykene ajattelemaan eikä jaksa tehdä mitään, voidaan hoitopäätökset tehdä hänen puolestaan hoidon toimivuudesta piittaamatta. 

Onneksi vielä valtio pakkoverottaa moninkertaisesti ihan kaikkea, joten kupattuja varoja voidaan subventoida ihan mihin tahansa altruistiselta kuulostavaan sillä aikaa, kun ihmiset käyttävät vähäisen energiansa kaikkeen epäolennaiseen – mitä tarjolla onkin runsaasti. Nerokasta.

Joskus tulee miettineeksi, miten kaikki tämä kieroutunut nerokkuus voisi vähemmällä ahneudella tehdä yhteiskunnista todella loistavia paikkoja elää. Mutta moistahan ei kannata ajatella, koska se jos mikä ajaa kohti masennuslääkkeitä ja lohtusyömistä ja tyhjän viihteen ahmimista. Kerrassaan nerokas bisnesmalli.