Ihan melkein kaiken teoria

»Tutkija yllättyi: rillit olivatkin silmillä koko ajan! "Ilmankos näkökenttäni vaikutti epätavallisen terävältä," avautuu asiantuntija»

Kuolema on jotain, jota ihminen ihan sisäänrakennetusti ei pysty käsittelemään lainkaan. Oletan, että suurimmalla osalla aivot yksinkertaisesti tilttaavat heti, kun edes yrittää ajatella mitä tapahtuu kuolemassa tai sen jälkeen.

Vallalla oleva „taivaan isi“ -konsepti kaikessa mundaaniudessaan on lapsellinen ehkä juuri siksi, että kuoleman käsittely on oletusarvoisesti jotain, mikä oikosulkee ajatukset välittömästi.

Itse näen kaksi vaihtoehtoa: 1) Olemme vain biologisia koneita. Kun virta loppuu, lakkaamme olemasta. Henkkohtaisesti tuo ei aiheuta minkäänmoista ahdistusta, koskapa tämän teorian mukaan en kuoleman jälkeen ole enää piittaamassa mistään mitään.

Olen vanhemmiten kuitenkin kallistunut yhä enemmän siihen, että 2) käymme täällä kääntymässä lukemattomia kertoja – ja tapaamme toisemme aina uusissa olosuhteissa/rooleissa.

"Ettäkö että sielunvaellustako meinaa kirjoittaja? Sitä hippien hourailua?"

No, sitäpä – en nyt ehkä ihan siinä muodossa kuin kysyjä asian näkee, mutta. Asioita ei ihan kauhean syvällisesti tarvitse puntaroida päätyäkseen olettamaan tuon mahdollisuuden todennäköisemmäksi kuin kumpikaan ylempänä esiinotetetuista vaihtoehdoista.

Toki jäljelle jää vielä se mahdollisuus, jota kukaan ei ole tullut ajatelleeksi, mutta joka on kuitenkin se kaikkeista totisin. Tätä ei voi tietää kun tietämätön sattuu olemaan tajuntahorisontin ulkopuolella. ...Mutta jos nyt kuitenkin tähän hätään oletetaan edes leikisti että olen jyvällä siitä mistä puhun:

Kaksi väärää kysymystä: 1) „Mitä oli ennen alkuräjähdystä?“ ja 2) „Onko ihmisellä sielu?“

Lonkalta vastaten: alkuräjähdystä ei ollut. Tämänpuoleinen maailma on, kulunutta vertausta käyttäen, „virtuaalinen“, tai „simulaatio“ – ja ei, meillä ei ole sielua; sielulla on meidät. Se, jonka koemme koko itseksemme, on vain käyttis-adapteri, jolla koemme materiaalisen maailman, jota siellä toisella puolella ei ole. [Ja siis meidän kropastammekinhan on suurin osa ulkoista bakteriaa, jota ilman emme pysy hengissä, ja joka saattaa itse asiassa ohjata käytöstämme enemmän kuin me itse – mutta palataanpa takaisin pleroman puolelle...]

Itse asiassa zarathustralaisuudessa – jolta nykyiset, uudemmat, valtauskonnot on pöllineet kahmalokaupalla – on olemassa konsepti, jossa arkkityyppinen minä tähän maailmaan syntyessään pirstoutuu moneksi, koska sielu ei mahdu yhteen ruumiiseen. Tämän mukaan minua on itse asiassa monta tällä hetkellä tällä samalla planeetalla. Tämä myöskin selittää sen eksistentiaalisen riittämättömyyden tunteen, joka saa itse kunkin vimmatusti etsimään "parempaa puoliskoaan".

Tuolla puolen (eli hyperavaruudessa, jossa valo ei liiku vaan ainoastaan on) aika on kolmiulotteinen, ja tila… merkityksetön? Vääjäämätön? Mittaamaton? Kenkään ei tiedä, mutta tämän teorian mukaan, kun ihan itse valitsemme sen elämän, johon tulemme, tiedämme (synopsiksenomaisesti) jo etukäteen kaiken mitä tulee tapahtumaan – jokaisen virheen ja rikkoutuneen luun – mutta syntyessämme, tai vähän sen jälkeen, unohdamme. Sitten kiinnitymme tähän elämään kuin se olisi ainoa, ja kadumme kaikkia niitä valintoja jotka jätimme tekemättä – koska emme olleet niihin valmiita, ja joiden valinta oli siis mahdotonta – ajassa johon emme voi palata. Korjaamme asioita jotka ovat juuri niin kuin niiden pitää olla, tässä hetkessä johon kaikki elämämme valinnat ovat tuoneet, koska juuri nyt meidän pitää olla juuri tässä.

Tekojen ja tapahtumien merkityksistä teemme valtavia, vaikka aivan kaikki on pelkkää näpertelyä. Syy, miksi aloitin tämän kirjoituksen kuoleman konseptilla, on se, mitä tapahtuu maapallolle n. 12000 vuoden välein.

The Adam and Eve Story on kirja, jonka kuuskeetluvulla kirjoitti Chan Thomas (joka muuten puhuu kuuden ja puolen tuhannen vuoden sykleistä – hän on siis tuplannut katastrofien taajuuden). Kyseisen opuksen päätti vetää markkinoilta infomöösi KeskusÄlytysToimisto, joka äskettäin deklassifioi ensimmäiset puolensataa sivua, ja palautti raskaasti retusoituna (melkein kaikki teksti on peitetty) takaisin yleiseen tietoisuuteen. 

Bengal Press on näemmä onnistunut painamaan tuosta yhekskeetluvulla jonkun painoksen, joka täältä löytyy skannattuna, ja siitä siis löytyy (ehkä; tiedä sitten mitä muutoksia ensimmäiseen painokseen on tehty...) kaikki se, mitä sentraalisantrojen tiedustelu"palvelu" haluaa meiltä pimittää. Pikaisella silmäilyllä ei vastaan näytä lävähtävän mitään niin kuohuttavaa – tai ainakaan itselleni uutta –, että kirjan sensuroinnille löytyisi isommin perusteita.

Ensimmäinen luku on periaatteessa silkkaa apokalypsia: kilometrien korkuisia hyökyaaltoja, jotka pyyhkivät kaiken elämän koko pallolta isolla pensselillä. Mannerlaatat törmäilevät toisiinsa. Tätä seuraa hyvin nopea jäätyminen, joka viimeistelee tuhon. Ihmisistä jäljelle jää pari kourallista sitkaita lottovoittajia, jotka ovat juuri todistaneet maailman tuhon.

Ja tämä siis tapahtui viimeksi suunnilleen 12000 vuotta sitten (tai Thomasin mukaan 6500 vuotta sitten; niillä paikkeillahan nykyisen sivilisaation jäljet virallisesti tyrehtyvät). Tuomiopäivää on toki odoteltu aina ja joka sukupolvessa, joten voi olla, että me emme sitä pääse kokemaan. Ei niin että asialla olisi lopultakaan merkitystä.

Sivupolulle törmätäkseni: juuri tähän teoriaan ei taida liittyä fringemmän laidan „expanding earth“ -hypoteesi, joka niveltyy kylläkin hyvin sekaan jos niin halutaan. Nykyiset teoriathan tuppaavat olemaan kumman staattisia, ja lineaarisia. Ilmastolla on olevinaan oikea vakiolämpötila, ja ihmiskunta on kaiken uiskentelun ja ryömiskelyn jälkeen kekkaissut nousta takajaloilleen Afrikassa eikä missään muualla, ja sitten vaeltanut reittiä joka hypoteesina ei mitenkään voi olla muu kuin se hypoteerattu, ja vaellettuaan tietyille seuduille jämähtänyt sinne, vaihtanut pigmenttinsä toiseksi ja muuttunut ruumiinrakenteeltaan muutamiksi ihan erilaisiksi versioiksi, koska miten tää nyt muutenkaan olis voinu tapahtua…

Olen joskus tullut maininneeksi, että hirmuliskot eivät kykenisi elämään nykyisen pallomme painovoimassa: tehokkaimmassakaan sydämessä ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi potkua pumppaamaan verta niihin korkeuksiin. Myöskin megaliittiset rakennelmat viittaavat siihen, että ne on rakennettu paljon isompien ihmisten käyttöön sekä toimesta – ja siis pienemmälle planeetalle. Ties kuinka monta korkeakulttuuria tällä pallolla on elänyt – vain kadotakseen silmänräpäyksessä historian tomuun.

Joku on ehkä joskus törmännyt uutisiin mammuteista, joita on löydetty jäätyneinä ruokaa suussaan. Niin nopeasta tuhosta on kyse. Kun navat kääntyvät – toinen Perun (Macchu Picchu muuten saattoi joskus olla saarikaupunki), ja toinen öbaut Jaavan kieppeille –, se tapahtuu muutamassa tunnissa.

Mitä jää jäljelle tästä kertakäyttökulttuuristamme? Ei mitään. Jo pelkästään kataklysmin lievempi versio, jossa auringonpurkaus päsähtää suoraan heikentyneen magneettikenttämme läpi, tekee kaikesta tietoteknologiasta kerralla käyttökelvotonta. 99,9999% kaikesta siitä, mitä nyt "tiedämme", katoaa hujauksessa ihmiskunnan muistista – ja parissa sukupolvessa hiipuu sekin vähä, mitä luulemme muistavamme. Jää vain lennokkaita tarinoita, ja ehkä satunnaisia artefakteja, joiden käyttötarkoituksesta voidaan 12000 vuoden päästä vääntää peistä:

"Jep, näitä on käytetty uskonnollisissa rituaaleissa (kuten ihan kaikkea aina on). Ihmisillä oli – legendojen mukaan – tapana rakentaa jopa satojen metrien korkuisia tuulenpalvonta"myllyjä", joidenmukaisia tyyliteltyjä ristejä he sitten kantoivat kaulallaan, skitsofreenisiä jumalia lepytelläkseen. Tämä saattaa, heh heh, nykyisen teknisen kehityksen varjossa kuulostaa naurettavalta, mutta ihmiset olivatkin huomattavasti vähemmän kehittyneitä tuolloin. Nykyinen faxi-lähetysteknologiamme tuntuisi heistä varmasti taikuudelta, hehhehehe!" (Kaikki nauravat, kunnes joku päästää nolon äänen. Laskeutuu vaivautunut hiljaisuus.)

Tämä lienee monelle turhan nihilistinen katsanto – että kaikki pyyhkiytyy aika ajoin jäljettömiin, emmekä voi sille kerrassaan mitään. Tai jotenkin päämärättämältä ehkä ajatus siitä, että käymme uudestaan ja uudestaan, milloin missäkin ajassa, kokemassa tuskaa, kipua, hekumaa, naiivia innostusta ja pohjatonta voimattomuutta, vain jotta universumin ulkopuolinen universumi (jossa Tosi Minä myös enimmäkseen luuraa) oppisi ymmärtämään mitä on tuska, kipu, hekuma, naiivi innostus ja pohjaton voimattomuus. Että tämänpuoleinen on olennainen osa tuonpuoleista, ja kaikki on lineaarisuuden sijaan loputtoman syklistä – jotain jolla ei ole alkua eikä loppua... jollei sitten tuonpuoleinen ole sekin osa vielä suurempaa kokonaisuutta. Ja miksei olisi: kaikki näyttää muutenkin olevan molempiin suuntiin fraktaalista.

Runollisesti sanoen: kohtu on yksisuuntainen portaali tähän pakohuoneeseen, jonka exit on aikalukon takana – emmekä muista mitä olemme tulleet tänne tekemään. Ja aina välillä huone täyttyy vedellä, ja sitten hölskytellään niin että kaikki jäljet kenenkään olemassaolosta hukkuu, jauhautuu & hautautuu.

Harmi että valokuvaus keksittiin vasta äsken. Olen nimittäin antanut itselleni kertoa, että tulemme joka kerta jotakuinkin samannäköisinä tänne kokemussimulaatioon. Vähänkö olisi päheää bongailla missä meiningeissä milloinkin on tullut oltua mukana – mutta jokatap todnäk kaikki, mitä kukin voi ikinä kuvitella, on jossain kohtaa tehty ja tapahtunut. Geneettinen muisti sisältänee huomattavasti detaljoidumpaa dataa kuin äkkiseltään kuvittelisi.

Pirstoutuneen sielun potretti kenties? Tässä serkukset – brittein kingi Jori Viides sekä Venäjän tsaari Nikke Kakkonen. Kuteet on piuvannut kolmas serkku, Saksan keisari Ville Kakkonen. Siis: lähestulkoon koko Eurooppaa hallitsi yksi ja sama suku (mutta tällaista pikkudetaljiahan olisi aivan turha pitää tapetilla, koska sodissa on aina kansoista kyse). Tekosyyllä (kuten aina) käynnistetyn rituaaliteurastuksen sodan jälkeen vain yksi haara piti kruununsa/päänsä. Tässä serkusten painissa raunioitettiin sekä Eurooppa että Lähi-Itä (tai siis, operaatio toki jatkuu edelleen...). Nikke pistettiin kylmäksi, koska eräs Vladimir halusi kostaa sen, ettei tsaari ollut suostunut kuolemaan Vladden veljen kovasta yrityksestä huolimatta – ja että tuo velipoika-parka oli sitten syyttä suotta itse joutunut kalman kouriin. Epistä. Mutta onneksi tätä vääryyttä on meilläkin korjaamassa Vasemmistoliitto – sekä pohjoisten ameriikkojen Kolme Kovaa Koota, eli "Demokraatit" (kyllä: KKK oli nimenomaan demarien puuhastelua – mut hei pyh & pah: mitäpäs faktat nykyään merkkaa?).

Aivan sivupolulle horjahtaakseni: täällä tiivistelmä KeskusÄlytysToimiston pumaskasta (linkki itse agendaan löytyy tuon postauksen loppuvaiheilta), jossa suunnitellaan kommunismin riemusaattoa vuonna -57. Hyvin mielenkiintoisia faktoideja, joista aniharva lienee koskaan kuullutkaan... Mutta takaisin asiaan: 

Toki tähän ajattoman tuonpuoleisen ja uudelleensyntymän ajatukseen liittyy nimenomaan ajallinen paradoksi: joko edelliset ja tulevat elämät tapahtuvat kaikki samanaikaisesti, tai sitten tuonpuoleinen ei kuitenkaan ole ajaton. Lisäksi ajatus universumista, joka pyrkii ymmärtämään itseään... siihenhän liittyy kehityksen idea, joka se taas on väistämättä ajallinen.

Yhtäältä: jos kaikki on vain alati päivittyvää nyt-hetkeä joka tapauksessa... Mmm. Filosofia on ärsyttävää potentiaaleilla palloilua. Ehkä pitäisi sen sijaan keskittyä maailman pelastamiseen kaikkivoipaiselta ihmiskunnalta, joka kaikkivoipaisuudestaan huolimatta toimii koko ajan itseään vastaan? Tämä siksi, että Juuri Minä Tiedän – toisin kuin kaikki muut – mikä ihmiskunnalle ja planeetalle on parhaaksi? Viis siitä, että juuri paremmintietämisestä aina syntyvät diktatuurit, ja diktatuureja aina seuraa, edeltää, reunustaa ja läpäisee järjetön väkivalta – koska Juuri Tällä Kerralla se tehdään oikein?

Vitsi vitsinä. Koska selvästikin olen fatalismi/vapaavalinta -akselilla kallistumassa ensinmainittuun, ja näen että kaikki me olemme eräänlaisia non player -hahmoja jotka vain toteuttavat sisäänrakennettua koodia…

Tämä muuten on huono veruke itsekkääseen toimintaan: "Hei, mä nyt vaan olen tämmönen!" Stagnaattinen katsanto, joka huokuu luovuttajamentaliteettia. Sama kuin sanoisi: "Olen kykenemätön muodostamaan uusia neuroniyhteyksiä, vaikka solut tekevät sitä automaattisesti koko ajan, ja vaikka vanhojen synapsiyhteyksien ylläpito vaatii itse asiassa erikseen ponnistelua." Oman persoonan (suom. naamio) jatkuva renovointi vaatii lopulta enemmän energiaa kuin muuttuminen – ja ne, jotka eniten kailottavat oman persoonallisuutensa epiteettejä, eivät todennäköisesti tunne itsejään ollenkaan. Koska eivät ole konsaan tohtineet todella katsoa itseään rehellisesti.

Ehkä buddhistinen karmanpyörästä vapautuminen on ainoa todella tehtävissä oleva valinta, johon päädytään vasta kun tanhā (eli viettiohjelmointi) on saatu sammutettua – kun siellä tunnelin päässä huhuilevat läheiset tajutaan illuusioksi, ja kyetään olemaan lankeamatta myös niiden kuolleiden kirjasta luntattujen kauhujen/viettelysten pauloihin (joista viimeinen kompastuskivi taisi olla itsetyytyväisyys siitä, että tuli selvitettyä kaikki levelit)…. Vasta sitten edessä on se ainoa vapaa valinta jonka todella koskaan teemme: ryhtyäkö boddhisattvaksi vai yhtyäkö kaikkeuteen.

Ristilliset ihmiset epäilemättä haukkovat henkeä ohjeesta: "Älä mene sinne valon suuntaan, se kun johtaa suoraan seuraavaan uudelleensyntymään" – että kuulostaa ihan saatanalliselta helvettiinjohtavalta juonelta moinen, mutta... Šatana oli alkujaan iranilainen naispuolinen jumaluus, jonka hahmo peloponnesolaisittain tunnettiin Medusana. Perkelehän sitten taas oli täällä meidän seuduillamme (onomatopoeettisine nimineen) ukkosenjumala, joka demonisoitiin armaan katolisen kirkon toimesta. Kaikki valloitettujen maiden jumalat impattiin ristillisen ylijumalan ominaisuuksiksi, ja sitten demonisoitiin ne vanhat paikalliset jumalat. Kaikkialla, joka kerta, poikkeuksetta.

Se pyhäkoulujumala, jonka nimeen taajaan vannotaan, on melkoinen hybridivaikuttaja. Ja denialisti. Ja siis hyvin pitkälti kontrollifriikkien sepitettä. Vähän niin kuin antropomorfinen ilmastonmuutos™. Ja lääketieteestä mitään ymmärtämättömien byrokraattien mielivaltaisesti säätelemä "lääketiede"™.

"Demokratia". Pankkijärjestelmä. Valtiollisen verotuksen oikeutus. Koululaitos [kansan"sivistys"]. Keskitetty hallinto. "Vaaleissa voit vaikuttaa siihen miten itseohjautuvuuttasi rajoitetaan, ja mitä sinut pakotetaan tekemään milloin milläkin verukkeella :D". Kaikki väkivalloin pakkosyötettyjä konsepteja todellisuuden luonteesta – siitä "miten asioiden pitää olla, koska eihän ne muutenkaan voi olla – vaikka nämä ainoat oikeat totuudet muuttuvatkin heti kun siirryt maasta toiseen".

Maiden rajat ovat maagisia: tietyn ympyrän sisällä käytetty kannabis on lääke, mutta toisen ympyrän sisällä se on vaarallinen myrkky. Saman aineen substanssi vaihtuu maagisen maanrajan ylityksen hetkellä. Oikea ja väärä riippuvat täysin geolokaatiosta, mutta tässä ei ilmeisesti ole mitään ihmeellistä. Muuttuuhan viinikin vereksi, ja kuiva keksi lihaksi maagisen rajavartijan hierofantin loitsuessa.

Kyssäri: oletko Sinä sitä mieltä, että Jonkun täytyy päättää muiden puolesta mitä saa tehdä ja mitä ei; mitä on pakko tehdä ja mitä ei? Mistä tämä Joku ammentaa viisauden detaljikkaille päätöksilleen? Miksi totuudet muuttuvat geolokaalisesti? Missä kohtaa sanelupolitiikka eroaa diktatuurista? Missä kohtaa ihmisten rajottaminen/pakottaminen muuttuu rikoksesta velvollisuudeksi? Mistä Juuri Sinä Tiedät missä nämä rajat kulkevat?

Onko jossain joskus ollut oikeudenmukainen hallitus [joka on siis iii.iiihan eri asia kuin "hallinto" {Se, kumpaa nimitystä käytetään, riippuu päivästä sekä puhujan fiilareista, mikä erotusdiagnostiseti katsoen on eksplisiittisen jees metodi määritelmien arvottamisessa}]? Mistä kumpuaa – toisinaan hyvinkin vajavaisia älynlahjoja esittelevien – päättäjien konsensuslainsäädännän oikeutus?

Onko optimaalisesti (lain)säädetyssä yhteiskunnassa lakkoja? Vai voisiko olla, että lakot syntyvät siitä, että mielivaltaisten viritysten pokkuroinnille tuppaa aina ennen pitkää löytymään joku raja (jota toki kuumeisen väsymättömästi siirrellään yhä penetratiivisemmilla mikromangerointikikkailuilla, joiden motiiveja on täyyy.yyysin mahdoton jäljittää vaikkapa ahneuteen)?

Tiedättekö mistä tulee armeijoille tuttu lippaanveto-taksisliike? Se tulee siitä, kun jotain isoherraa kauan sitten nöyristeltiin tälviisii: "Voihan vitalis kun ootta kuulkaas häi-käi-sevä näky, armas kuninkaani! Ihan on kuulkaas pakko nyt suojata silmiä ettei vallan näkö lähe kun ootta niin siis kerta kaikkijjaan niin kauhian vetävän näkönen karju!" Tämä itsensä alentaminen, nöyristely, nyt tuhansia vuosia myöhemmin on hinkkautunut rituaaliksi, jonka laiminlyönnistä tietyssä positiossa tulee... seurauksia. Tuleeko kellekään mieleen jotain muuta täysin järjetöntä, mitä on ihan pakko rituaalinomaisesti tehdä vaikka siinä ei siristämällä näy mitään tolkkua... koska muuten tulee... seurauksia? Onko kukaan ikinä uskaltanut kassajonossa seisoa sen "Odota tässä!" lattiateipin väärällä puolella? ...En ole kuullut, että olisi – joten tuskin on. Koska tottahan siitä juttuja kuulisi koska sehän olis kyllä le-gen-daarista kapinaa!

Tähän kohtaan armeijatarina (koska miksipä ei! Armeijatarinat kiinnostaa aina kaikkia). Eräs nimeltämainitsematon allekirjoittanut, kutsuttakoon häntä vaikka Meitsiksi, (vaikka todellakin oli joku ihan muu koska siis eihän kukaan voi tunnustaa olevansa niin tyhmä kuin mitä tarina antaa olettaa) oli ensimmäistä kertaa apupäivystäjänä. Siinä istui Meitsi päivystäjänpöydän takana, ja hänelle oli kerrottu, että aina kun sotilasmestari kulkee pöydän editse, on syytä nousta ylös ja kiskaista käsi lippaan koska on niin häikäisevä tuo karju. No, siinä ramppasi sotilasmestari eessuntaas ninq jatkuvalla syötöllä, mutta Meitsi ei itseään häikäisyltä koskaan noussut suojaamaan – koska kyseinen isoherra ei tarkkaanottaen kulkenut pöydän editse, vaan muutaman metrin etäisyydeltä. Ja muutenkin olisi tyhmältä tuntunut jatkuvasti kammeta siitä tuolilta ylös ja takaisin alas. Ei ole "editse" sama asia kuin "muutaman metrin etäisyydeltä".

Jotenkin pisti kyllä silmään, että jokin tuota kapparia alkoi jurppia siinä rampatessa – vaan ei ikinä tullut kertomaan että mikä. Pieni aavistus syystä alkoi kyteä, mutta ei kai sitä nyt kesken kaiken voi enää systeemiä muuttaa kuin mikäkin idiootti.

Samaista sotilasmestaria saattoi hiukan siepata myös se, että aina Hänen Ylhäisyyttään puhutellessaan käytti Meitsi ilmaisua "herra vääpeli". Miksikö? Koska hän oli nk. komppanian vääpeli. Helvetistäkö Meikä-rukka saattoi tietää että nyt on muuten väärä titteli käytössä, taas. Jumankauta koko alokaskauden loppuun (minkä jälkeen tuli jostain syystä siirto eri komppaniaan) itki sotilasmestaria varmaan itsensä uneen kun aina halventavasti tämä yksi häntä kohteli. Mutta kertoiko tuo alokkaan alentama jermu että mikä harmitti? Ei kertonut. Kunhan vain näytti hapanta naamaa (profiilissa lähinnä, mutta kyllä sellaisen havaitsee niinkin tarkkanäköinen kaveri kuin Meitsi). Kyllä olisi kaikilla varmaan ollut kivempi jos olisi vain yhdessä selvitetty, mitä mikäkin sana kullekin tarkoittaa. Ihme mökötystä. Yhtäältä, tyyppi taisi oikeasti olla ylivääpeli, joten hän varmaan arvostaa että näin postuumisti tulin kuitenkin ylentäneeksi hänet todellisuutta korkeammalle.

BTW (kun nyt extempore-osastolla taas on vauhtiin päästy): Miksi viime päivinä on tehty kaupparyöstöjä? Yleensä ei juuri tehdä. Onko tämä sattumaa, vai miksi juuri nyt juuri tuo ratkaisu on yhtäkkiä joidenkin yksilöiden mielestä järkevin tapa toimia?

...Vaikka tokkopa tuokaan nyt mitenkään voi mihinkään laajempaan ongelmakokonaisuuteen liittyä. Kuin ei myöskään tämä:

"Tuossa kö poikain kanssa aateltiin että salaojitettaan tämä kirkko nii huomattii että mitä helevettiä, niillähän on ikkunat kellarissa. Ja uluko-ovi näköjään kakkoskerroksessa. Kysyttiin sitte rovastilta että mitenkä tämä näin on rakennettu, että tämähän on aivan... Että mikä järki! Kuka se on keksiny että hauattaan kirkko puoliksi tantereesseen? No siinä se rovasti sitten raapi päätään että jaa! Että no kappas, senköhän takia nuita kellari-ikkunoita ei saanu puhtaaksi sittenniinku millään. Eikä aukikkaan kyllä. Ja myöku aateltiin vaan että ollaan niin syntisiä ja lähellä helevettiä että kellari-ikkunoista ei sen takia valo läpi paista."