keskiviikko 20. helmikuuta 2019

Lässytystä

Kun toimittaja, joka vuosikaudet on jauhanut hyyy.yyyvin yksisilmäistä tekstiä, laittaa juttunsa otsikkoon sanat: "tervetuloa kuplasi ulkopuolelle"... Kirjoittaako hän itselleen? Onko hän vihdoin ymmärtänyt, että asioissa on aina oikeasti vähän enemmän sävyjä kuin kaksi? Mistä tämä holhoava asenne tällä kertaa viestii?

Luonnollisestikin, eräänlaisena sandwitchinä, hän aloittaa katsantonsa vasemmiston leimakirveitä sujuvasti luetellen. Sitten – "tasapuolisuuden" nimissä – hän luettelee lisää leimakirveitä, mutta tällä kertaa "oikeiston" nimissä... Ja sitten onkin vuoro taikasanalle, jota ilman hän ei varmaankaan ole pariin vuoteen kyennyt kirjoittamaan mitään. Donaltramp sitä, donaltramp tätä.

Teksti on siis edelleen täsmälleen samaa kuin aina, mutta jollain verukkeella tässä taas luennoidaan siitä, miten "vastapuolta" pitää ymmärtää (vaikka väärässä onkin), ja pyrkiä "aitoon dialogiin" (nyt laitan lainausmerkkeihin jo sanoja, joita itse kolumnissa ei ole käytetty – mutta mikä tahansa ontto fraasi käy tähän; spesifeillä ilmaisuilla ei juuri ole merkitystä kun sisältö puu[t]tuu).

Toinen yhden asian toimittaja kertoo, miten 
Kanerva oli Moskovassa Euroopan neuvoston parlamentaarisen yleiskokouksen erityisedustajana. Hän totesi käymiensä korkea tason keskustelujen jälkeen, että Venäjän kannalta hyväksyttävän ratkaisun hakeminen Euroopan neuvostossa on ”Suomen velvollisuus”.
Toimittajan mielestä ei ole kenenkään velvollisuus hakea Venäjän kannalta hyväksyttävää ratkaisua; hänen mielestään Suomen velvollisuus on ilmeisesti hakea nimenomaan ratkaisua, joka on Venäjälle kaikkea muuta kuin hyväksyttävä – ja tämän perään russofoobikkojen kuoro kertoo miten kansallisuus aiheuttaa inherenttiä petollisuutta. Miten tiettyjen rajojen sisäpuolelle syntyminen väistämättä jollain geneettisellä mekanismilla aiheuttaa ilmiselvää pahantahtoisuutta.

Toimittajistolla tuppaa olemaan tapana liudentaa hallintoalamaisia milloin mihinkin suuntaan, mutta aina polaarisesti: unkarilaiset ovat joko Orbanin puolella tai häntä vastaan; jos olet venäläinen, haluat valloittaa Suomen; jos olet donaltrumpin kanssa samaa mieltä, olet natsi.

Ei kiinnitetä huomiota siihen, että kun donaltrump väitti hyökkääjävaltionsa vetäytyvän tietystä maailmankolkasta, samainen hyökkääjävaltio itse asiassa kiihdytti sotatoimiaan – ja sotatoimethan ovat valtaosin siviilien tappamista.

Poliittisella areenalla puheet ovat pelkkää ilmaa; poliittinen papisto [ministerit ja muut edessäistujat] messuaa mitä liturgiaan milloinkin kuuluu – mutta se, mitä sanotaan, sanotaan vain todellisuuden tilan peittämiseksi. 

Hyökkäyssota ei koskaan ole puolustautumista. Jos olet vieraalla mantereella pyssy tanassa, olet hyökkääjä. Sodissa ei koskaan ole kyse kansan tahdosta – eikä niitä koskaan käydä niistä syistä, joita julkisuuteen lausutaan. Joka ainoa päivä muutamakin hyökkäyssotien veteraani tappaa itsensä; miksiköhän?

Ensimmäinen maailmansota päättyi siihen, että ihmiset yksinkertaisesti väsyivät jatkuvaan tappamiseen. Koko touhussa ei ollut kerrassaan mitään järkeä – niin kuin sodissa koskaan ei ole. Milloinkahan tämän ajan sotilaat, terroristit ja muut "taistelijat" yksinkertaisesti lakkaavat toimimasta mestariensa aivottomina liipasimina? Milloin journalistit?

Ihmiset eivät jaksaisi eivätkä halua olla jatkuvasti sotajalalla milloin minkäkin julkisen verukkeen takia, mutta jostain syystä (raha, veikkaan) rintamia vedellään aivan jatkuvasti jokaisen jaettavissa olevan yhteisön sisään ja välille. Ja sitten lässytetään siitä miten pitää ymmärtää ja suvaita; että nollatoleranssi vihan tunteelle, ja vihapuhujat hirteen, ja sensuuri on sananvapautta ja... "Tää on kaikki vaan sun omaks parhaaks hei." Koska ethän sä voi tietää yhtä hyvin kun mä, että mitä sun elämäs realiteetit on. Koska sä oot tyhmä. Mut mä hei rakastan sua – jos sä vaan lakkaat olemasta oma ittes.

Ei kommentteja: