tiistai 30. lokakuuta 2018

Anekdootteja, väittämiä, kuulopuhetta

Totuusväittämillä tuppaa olemaan eri hyväksynnän asteita. Jos joku väittää jotain, ja joku muu on eri mieltä, vaaditaan todisteita. Jos todisteeksi tarjotaan anekdootteja, vaaditaan empiirisiä, riippumattomin kokein toistettavia todisteita. Jos vedotaan johonkin, mitä joku on sanonut... Mikään ei varsinaisesti koskaan riitä, jos oikein kriittisiksi halutaan heittäytyä – ja kaikki on aina kumottavissa pelkällä retoriikalla.

Mistä me siis tiedämme mikä on totta? Suurin osa siitä, mitä "tiedämme" on enintäänkin kuulopuheita. Toiset vain tietävät "paremmin" kuin toiset. Tulen tässä kirjoituksessa söhimään muurahaispesää ehkä jopa enemmän kuin yhdessäkään aikaisemmassa. Eikä se varsinainen söhäisy ole tämä, jonka ensimmäiseksi nostan esiin:

Skeptismi. Kannatan kovasti kaiken kyseenalaistamista – mutta sillä tarkoitan kaiken kyseenalaistamista; en valikoivaa ismiä, jossa jotkut asiat nyt vaan on niinq ne on, ja jotkut nyt vaan on aina väärässä ja naurettavia. (Toki käytän itse ihan samoja ad absurdum -metodeja, mutta parhaani mukaan pyrin välttämään lällättelyä, joka ei varsinaisesti ole argumentti, vaikka sitä sellaisena kohdellaan...)

Moni skeptikko osoittaa kiitettävää säntillisyyttä debunkkailussaan – mutta myöskin melkoista hybristä sen suhteen, mitä tietävät olevan totta, koska tiede niin sanoo – koska tietävät mitä tiede sanoo, koska tietävät mitä tiede on, koska tietävät tieteen olevan itseäänkorjaava järjestelmä, joka siten ei voi olla korruptoitunut juuri tässä aikaulottuvuuden pisteessä, ja juuri siinä asiassa joka sattuu olemaan puheena. Ja skeptikko nimenomaan tietää sen; ei luule.

Jolloin skeptismi ei monestikaan ylety pintaa syvemmälle asioissa, jotka oikeasti saattaisivat olla debunkattavissa kohtuullisen pienellä vaivalla. Varauksettomat tieteen erehtymättömyyteen viittaavat olkienkohauttelut eivät kerro skeptisestä ajattelusta. Ne kertovat oikeassaolemisen tarpeesta.
Kuten skeptikkojen jalustalle nostama Tiede neuvoo: koita kaikin tavoin löytää, miten teoriasi mahdollisesti on väärässä. Jos se ei onnistu, saattaa teoria tosiaan olla oikeassa. Ehkä.
Olen joskus ollut ihan samassa leirissä. "Jotkut asiat nyt vaan on, ja jotkut nyt vaan ei ole." Nykyään: mitä varmempia väittämiä esitetään, mitä itsestäänselvempinä asioita pidetään, sen epäilyttävämmiltä ne vaikuttavat.

Tiedetään (sic!), vaikkapa, että alumiini ja elohopea aiheuttavat ihmiselimistössä komplikaatioita. Rokotteissa tuppaa olemaan alumiinia ja elohopeaa. Rokotukset kuitenkin onnistuvat silti olemaan vaarattomia, ja itse asiassa välttämättömiä – velvollisuus peräti.

Säteily myös tiettävästi aiheuttaa ihmiselimistössä komplikaatioita. Siltikin säteilyä lisätään jatkuvasti infrastruktuurin olennaisena osana. Kännykkäsäteily, toisin kuin moni muu säteily, onnistuu olemaan haitatonta – ja syöpääkin hoidetaan nimenomaan säteilyllä.

Tiedän: jopa nyt yliyksinkertaistetaan asioita, jotka ovat paljon monimutkaisempia ja raja-arvot ja adjuvantit ja... No, epäilemättä joku pystyy nostamaan esiin jotain täysin virheellistä ajattelua kahdesta aiemmasta kappaleesta perin pätevästi.

Mutta ongelmana on tämä paremmintietämisen ruokakori, jossa heitellään samaan syssyyn rokotukset ja ilmastonmuutokset ja pakolaiskriisit ja ympäristön likaantuminen ja lajien sukupuutot ja misogyniat – kaikki itsestäänselvyyksinä, vaikka kyseessä on vain mantra jolla niputetaan yhteen puolitabuja asioita joista ei haluta syvemmin keskustella. 

Ja jos joku haluaa näihin asioihin suhtautua skeptisesti... Kamaan, jotain rajaa. Asiat joko on tai ne ei ole. Taidat olla vähän tyhmä. Ja pikkuisen... hämmentynyt ehkä?

Joten juurikin tähän kohtaan sopii video, joka kyseenalaistaa jotain kohtuullisen perustavanlaatuista.


Kyseessä on kahekskeetluvulla kuvattu luentopätkä, jossa Galen Winsor kertoo, miten hän ydinvoiman alkuvuosina käsitteli uraania paljain käsin päivästä toiseen, useamman vuoden – ilman mitään ongelmia. Säteilymittarit tuotiin huudeille vasta jälkikäteen, ja uraanista fantisoitiin hirmuvaarallinen aine, joka tappaa heti jos sen kanssa joutuu samaan tilaan – joka käytön jälkeen pitää haudata tuhansiksi vuosiksi kallioon, koska se säteilee kuolemaa. Vaikka sitä käytännössä käytetään infrapunavedenkeittimenä höyrykoneiden pyörittämiseen.

Kuulostaa aika uskomattomalta, vai mitä? Että käytännössä jokaisessa kodissa voisi ihan hyvin olla oma ydinvoimageneraattori – mutta koska sähköfirmojen kate jäisi pahasti miinukselle, tehdään touhusta huippusalaista boilerien lämmittämistä, jonka polttoaine haudataan sitten kun se ei enää ole tarpeeksi radioaktiivista... Ja nimenomaan haudataan, jottei kukaan pääsisi toteamaan että hetkinen, tämä tavarahan ei teekään minusta mutanttia.

Kuten ei ole tehnyt myöskään Tshernobylin fauna & florasta. Eikä Fukushima tämän väitetyn todellisuuden mukaan ole sen kummempi aikapommi kuin mitä Harrisburg'kaan oli. Three Mile Island muuten tapahtui 11 päivää Kiinailmiö -leffan ensi-illan jälkeen. Jännä.

Eihän tuollaisen mittakaavan asioista mitenkään voida tarkoituksellisesti valehdella? Joten tämän miehen täytyy sepittää ihan omia satuja? Mistä me tiedämme, että kun hän väittää kädessään olevan uraania, jota hän sitten syö... Mistä me tiedämme ettei se ole vaikkapa salmiakkia tai jotain? Taikuritkin väittävät tekevänsä kaikenlaista, mitä eivät oikeasti tee.

Niin. En minä mitään tiedä. Mutta tiedätkö sinä? Jos tiedät, niin mistä tiedät tietäväsi? Ja mistä tiedät mitä et tiedä?

Ei kommentteja: