lauantaina, tammikuuta 07, 2017

Silkkaa biologiaa

Me olemme viettipohjaisia otuksia. Me emme tee järkipäätöksiä – me vain rationalisoimme päätöksiä, jotka hypotalamus* (eläin meissä) on sanellut. Tietoisuus yrittää rystyset valkoisena pitää itsensä kyydissä, ja sen duuni ei ole kartanluku, vaan selitysten keksiminen sille, miksi botski on jatkuvasti karilla.

Ihmisen muisti on lyhyt. Me hädin tuskin näemme oman elämämme mitalta, mitä maailmassa on tapahtunut – ja harvempi jaksaa edes ajatella miksi maailmassa on tapahtunut niitä asioita joita on (puhumattakaan siitä, että näkisi vaivaa toistuvien kuvioiden ja niiden syklisyyden kartoittamiseksi).

Puhutaan sukupolvien välisestä kuilusta – joka sinällään on ihan todellinen, mutta joka liudentuu vuosi vuodelta, päivä päivältä. Ihmiset eivät synny sukupolviköntteinä, vaan joka päivä – ja kulttuuriset mullistukset ajoittuvat eri ihmisillä eri kehitysvaiheisiin. Mutta sukupolvikokemuksiksi koetut ilmiöt realisoituvat jälkijunassa, mutatoituneina irvikuvinaan.

Historiasta on löydettävissä lukuisia esimerkkejä siitä, miten kulttuurit romahtavat vauhdilla saavutettuaan lakipisteensä. Näissä esimerkeissä toistuvat samat kuviot, ja yksi niistä on yhteiskunnallisen moraalin löystyminen
Toinen on kansainvaellus, joka mahdollistuu juuri tuon moraalin löystymisen takia. Ja näiden välissä on jotain, jota ei todellakaan haluta ajatella – koska meidän ajassamme ei ajatella, meidän ajassamme tunnetaan.
Someraivo, milloin mikäkin kohu – jatkuva tunneilmaisujen tsunami maailmassa mahdollisesti tapahtuvien asioiden yhteydessä. Kokonaiset teeveeformaatit perustuvat pillittämiseen, siihen että ihmiset vollottavat ja puhuvat tunteistaan.

Ymmärtäkää oikein: tunteidensa kanssa sinuiksi tuleminen on hyvä asia, mutta noissa ohjelmissa on kyse tunteiden manipuloinnista – joka se taas on ehdottoman huono asia.
Ohjelmat räätälöidään niin, että vieraat ajetaan tilaan, jossa ei voi olla poraamatta, ja sitten matsku editoidaan mahdollisimman tunteita nostattavalla tavalla, jotta yleisökin poraa. Ja koska poraaminen on katharttista, sitä halutaan lisää.
Tämä on seurausta siitä, että ihminen laumaeläimenä ei kykene näkemään missä kehityspisteessä olisi syytä pysähtyä. Kehityskulut alkavat aina oikeutetulla voimaannuttamisella – mutta jokainen ideologia kieroutuu omaksi peilikuvakseen samalla kun se juurtuu yhteiskunnan maaperään.

Näin tapahtui kommunismille. Näin kävi Ranskan vallankumoukselle. Näin kävi natsismille. Näin kävi kristinuskolle. Ja näin on käynyt feminismille – useammalla kuin yhdellä tasolla.

Eli, lähtökohta oli hyvä: naisista tasa-arvoisempia. Kannatettavan kuuloinen ajatus – niin kauan kun pidetään mielessä, että miehet ja naiset ovat tosiaankin erilaisia, ja tasapäistäminen ei yksinkertaisesti toimi. 

Olisi voinut kuvitella, että kehityksen kehittyessä vaikkapa seksismi olisi tyystin kadonnut – mutta se on vain muuttanut muotoaan: nykyään jokaisen henkilökohtainen makuukamarielämä on jostain syystä jotain, josta pitää puhua julkisesti. 
Ja miehen objektifiointi on ookoo, kun taas naisen ei (paitsi että välillä on ihan kiva olla ihan vaan katseen kohteena – mutta katsojan pitää tietää milloin se on kiva, ja milloin tosi törkeetä).
Me olemme dualistisia ihmisiä (ajattele vaikka sanaa "hurmaava"; "hurme" tarkoittaa verta) – ja samalla väitämme olevamme johdonmukaisia. Samoin kaikki ideologiat ovat ristiriitaisia, ja onnistuvat motittamaan itsensä joka kerta kun yrittävät väittää muuta (ja sitten kieltävät olevansa motissa).

Läntinen yhteiskunta on vauhdilla yliseksualisoitunut. Perversioista on tullut jonkin sortin harrastus, ja monet naiset jostain syystä ihan vängällä haluavat julkaista itsestään runkkausmatskua ihan kaikille. 

Ja samaan aikaan äänekkäästi valitetaan esineellistämisestä. Pidetään tissiviikkoa, jossa julkaistaan kuvia omista tisseistä – jotka ovat biologiselta kannalta olemassa (paitsi imettämistä, myös) sitä varten, että miehet kiihottuisivat – jotta... Mitä? Jotta niitä ei tuijotettaisi? Mikä sen viikon tarkoitus oikein oli?

Jokatap, ihmisistä on tullut hyvin hämmentyneitä. Oman ruumiillisuuden tunnustaminen on yhtä aikaa hirmu vapaata – ja tabu. Joten osa väestä on jo niin ulalla, etteivät suostu sopeutumaan omaan sukupuoleensa, vaan hankkiutuvat leikkaukseen, jossa heistä ei tule biologisesti sitä joksi haluavat muuttua, vaan funktionaalisesti toimimaton julkisivu, joka muistuttaa sitä sukupuolta, jota itsensä feeniksoinut olisi halunnut olla – muttei edelleenkään ole.

Jatkuvaa identiteettikriisiä, koska ihmiset on jossain kohtaa kasvaneet siihen (virheelliseen) ajatukseen, että muutokset tulevat aina ulkoa, ja itse on aina olosuhteiden uhri.
Ja kun yhteiskunnasta tulee riittävän hämmentynyt, se keksii yhtäkkiä avata rajat kaikille – ja tulijoitahan riittää. Jonkun valheellisen empatiapsykoosin takia joukkoon kutsutaan väkeä, jolla ei ole mitään käsitystä sellaisesta konseptista kuin empatia.
Tämä on tapahtunut lukemattomia kertoja; se kuuluu valtioiden elinkaareen. Ihmiset sabotoivat itse oman kehityksensä. Mutta miten masokisteja meistä on ehtinyt tulla? 

*Edit klo 13.28: tajusin kirjoittaneeni alkuun hormonitoimintaa säätelevän hypotalamuksen sijaan "hippocampus", joka se taasen liittyy muistitoimintoihin. Aika paradoksaalista sinänsä: korvata muistinvaraisesti sana jollain, joka ei liity asiaan, mutta muistamiseen kyllä...

Ei kommentteja: