torstai 19. tammikuuta 2017

Pehmeitä, näkymättömiä seiniä

Missä kohtaa politiikasta tuli budjetointia? Missä kohtaa on muuttunut relevantiksi nostaa keskustelun keskiöön rahastusautomaatit, joiden tarkoitus on viedä kansalaisten rahat – sen sijaan että koitettaisiin tehdä jotain kansalaisten eteen? ...Vai kuvittelenko vain, että prioriteetit olisivat joskus olleet päin vastoin?

Budjetointihan on aivan sivuseikka; rahaa löytyy aina kun sitä halutaan löytää, koska raha on vain intention yksikkö ("Sovitaan että tämä on tämän arvoinen urakka." "Jep, ja sovitaan että se maksetaan, vaikka mikään ei vaihdakaan omistajaansa".

Mutta missä kohtaa tämä kansa lähti kasvamaan pieleen? Veikkaan peruskoulu-uudistusta. Tämä on vain hypoteesi, mutta jostainhan täytyy aloittaa.
Kannattaa kouluttautua, sanottiin. – Saat hyväpalkkaisen duunin.
Tämä jossain kohtaa vielä pitikin paikkansa, mutta kun ensimmäiset peruskoulusukupolvet ilmaantuivat työmarkkinoille, olivat työpaikat yhtäkkiä kadonneet. Siihen saakka työnhakuprosessi oli yleisesti ollut seuraavanlainen: kävele firmaan sisään ja kysy duunia -> aloita seuraavana päivänä. Ylennyksiä ja palkankorotuksia sen mukaan kuin rahkeita riittää.

Vaan sitten tilanne muuttui sellaiseksi, että mentiinkin ensimmäiseksi työvoimatoimistoon, josta tarjottiin mitä sattuu – ja ihmiset yleisesti ottaen hukkasivat yhteyden siihen, miten maailmassa toimitaan ilman jonkinlaista välissä sohlaavaa virastoa.

Ja tässä siirtymässä peruskoulu oli erittäin kätevä: nuoria ihmisiä istutettiin riveissä ja jonoissa koko se aika, kun niiden kropat olisivat vaatineet säntäilyä ja kirmailua ja seikkailua ja kiipeilyä ja pomppimista ja sähläämistä – liikkumista siis.

Kakarat ovat täynnä energiaa, mutta sen energian purkamisen sijaan skidejä istutetaan pulpeteissa yhdeksän vuotta – ja sen jälkeen luentosaleissa ja toimistoissa loppuikä.
Oppiminen on hyvä – mutta oppivelvollisuudessa ei ole kyse oppimisesta: se vain velvoittaa istumaan pulpetissa yhdeksän vuotta. 
Ei oppimista voi velvoittaa. Ihminen oppii vain silloin kun hän näkee opetettavassa asiassa jotain minkä voi liittää omaan kokemuspiiriin.

...Meinasin jatkaa ettei oppimista voi myöskään rajoittaa, mutta juuri sitähän koululaitos tekee: rajoittaa oppimista. Se määrää mitä pitää oppia (mielikuvitusolentoja [uskonto] ja epäkieliä [suomenruotsi]) – ja samalla siis kertoo mitä ei pidä oppia (käytännön taidot, looginen ajattelu, ongelmanratkaisu, argumentointi, kyseenalaistaminen, vastuunottaminen, uteliaisuus, itsetuntemus). 

Tämä on hyvin turmiollinen malli.

Tavallaan koulutus on vuosien varrella kulkenut oikeaankin suuntaan: aineiden valinnaisuus ja oppimisympäristön vapautuminen pulpeteista – mutta kiitos ensimmäisen peruskoulusukupolven, sellaiset asiat kuin kunnioitus ja kohteliaisuus on kumitettu agendasta täysin, ja korvattu järjenvastaisella konseptilla, jossa opettajat eivät ole aikoihin saaneet pitää kuria, koska idioottimaisesti reuhuava oppilas saattaa mennä rikki jos häneen koskee. 
Tämä on siirtynyt sittemmin jo kadulle: jos joku näkee väkivaltaa, siihen ei uskalleta puuttua, koska auttamaan mennyt joutuu syytteeseen – ja alkuperäinen väkivallantekijä saa vahingonkorvauksia. Lailla ei ole aikoihin ollut oikeuden kanssa mitään tekemistä.
Looginen jatke on luonnollisestikin meneillään oleva puheen kahlitseminen. Vihapuheoikeudenkäynnit ovat rikollista toimintaa, lain törkeää väärinkäyttöä.

Jotain on perustavanlaatuisesti pielessä. Ihmiset ovat täysin irti todellisuudesta. Tämä irtoaminen alkaa lapsuudessa, ja vahvistuu päivä päivältä, kunnes seinätön vankila pitää meidät paikallamme – ja koska selli on seinätön, kuka tahansa voi koska tahansa tulla meidän tilaamme ja viedä sen pois.

Paitsi jos opettelemme vähitellen taas ajattelemaan itse. Jotta ongelman voi korjata, pitää ensin huomata että ongelma on olemassa.

Ei kommentteja: