Hesarissa kauhukuvien maalailu jatkuu tänään superbakteereilla – tekniikka, joka kommenteistakin päätellen toimii kivasti hysteriaa lietsoen. Hyvin harva tuntuu näkevän mistä on kysymys, ja sitäkin suurempi osa näkee asiaan liittyvän kaikennäköistä jolla ei ole mitään tekemistä bakteerien kanssa. Kauhukuvien sekalainen heittely toimii kuin tauti (sic).
Kyseessä on tämä aina toisinaan tapetille nostettava "antibiootit eivät enää toimi" -skenaario, jossa antibiootit niputetaan joksikin yhdeksi, kiinteäksi palikaksi, joka ei muutu – vaikka niistä on kehitettävissä ihan yhtä monta variaatiota kuin bakteereistakin muodostuu. Ylipäätään ei tarvitse mennä wikipediaa kauemmaksi huomatakseen että kyseessä on prosessi joka jatkuu ja jatkuu, ihan niinkuin tieteentekeminen yleensäkin:
Esimerkiksi suomalaisyritys kehittää kolistiinista myrkytöntä versiota ja tietokoneella kehitetään täysin uudenlaisia antibiootteja. Myös syvänmeren haudoista etsitään mikrobeja, joista saisi uusia antibiootteja tai muita lääkkeitä.[8] Uusia antibioottien korvikkeitakin kehitetään, esimerkiksi bakteereille tauteja aiheuttavia faageja, joskin ne tulevat kalliimmiksi: eri bakteereja vastaan tarvitaan eri faageja.
Tuon kappaleen lopussa näkyy kaiken tieteentekemisen varsinainen ongelma: hintalappujen liimailu, joka ei ole missään suhteessa mihinkään.
Ja se mikä tässäkin lehtijutussa on pielessä, on se, että moni sen sisältämä väite pitää sinällään (jossain määrin) paikkansa – mutta hysterisoiva perspektiivi vääristää tarkastelukulman. Katsotaanpa:
"Huovinen on toiminut pitkään bakteeriopin professorina Turun yliopistossa ja mikrobilääkelaboratorion johtajana Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksessa. Hänen vastauksensa ei ole kovin lohdullinen.
”Ensin pitäisi haluta tehdä jotain.”"
Onko nyt niin, että Huovinen on koko maailman ainoa ihminen, joka haluaa tehdä jotain? Vai peräti ainoa maailmassa, joka miettii että jaksaisiko haluta? Ehkä häntä itseään ei varsinaisesti huvittaisi miettiä asiaa, ja koska koko maailmassa kukaan muu ei tee mitään, kaikki on menetetty?
Tämä on tahallista hysterisointia. Huovisen kerrotaan myös kertovan, että Intian [siis ilmeisesti koko valtion yhteinen] selitys [ja kun käytetään sanaa "selitys", vihjataan että ei puhuta totta] tässä lehdessä esitettyyn väitteeseen väitteestä, jonka mukaan maassa käytetään antibiootteja täysin holtittomasti koko ajan, mikä tuhoaa ihmiskunnan:
"...lääkäreitä on liian vähän eikä ihmisillä ole varaa lääkäriin. Silti heillä on oikeus saada lääkkeitä.
”Se on hävitty taistelu”, Huovinen sanoo."
Mikä on hävitty taistelu? Hävitty taistelu on sellainen jossa luovutetaan kesken kaiken. Jos ihmisillä ei ole varaa lääkkeisiin, ongelma on silloin varallisuuden vääränlainen jakaantuminen (josta tämän maailman kaikki ongelmat johtuvat) – ei antibiootin tehoamattomuus.
Tämänkertainen journalismin irvikuva -esimerkkimme päättyy lohduttomaan kuvaan:
Jos mitään ratkaisevaa ei keksitä, edessä on paluu antibiootteja edeltävään aikaan.
”Ihmiskunta kyllä säilyy, mutta meidän täytyy jälleen tottua siihen, että lapsia kuolee. Yksi tai kaksi viidestä kuolee, ja infektiot invalidisoivat. Tulee paljon lisää kärsimystä maailmaan.”
”Mutta se mikä on poissa silmistä, on poissa mielestä, ja bakteerit ovat näkymättömiä.”
Jätetään siis täysin huomiotta se, että lääketiede kehittyy aivan koko ajan, tälläkin sekunnilla. Se ei tokikaan ole ongelmatonta; itse asiassa siinä(kin) on pielessä aika moni asia – niinkuin vaikka patentit. Firmat repivät helvetillisiä hintoja niin kauan kuin patenttiin on yksinoikeus – mutta tämäkin on nimenomaan omaisuuden jakaantumisen ongelma; pohjalla on aina raha, ja ahneus.
Mutta yksi asia, joka näistä kauhunnostatus-jutuista paistaa läpi, on pohjaton kuolemanpelko – joka on muuten ollut myös mukana luomassa bakteeriresistenssin ongelmaa: kaikki hygienisoidaan niin pitkälle että kun joku bakteeri sitten pääsee läpi, se nakkaa välittömästi sängyn pohjalle – koska jatkuva desinfiointi heikentää luontaista immuniteettia.
Vaan kauhunlietsominen ylipäätään liittyy siihen, että kuolevaisuutta ei vain haluta myöntää.
Me kuolemme kaikki. Se voi tapahtua koska tahansa, nopeasti tai hitaasti – ja sitä myöskin tapahtuu pienemmässä mittakaavassa jatkuvasti: meidän solumme vaihtuvat koko ajan – kuolleet solut putoavat kyydistä, ja uudet korvaavat ne.
Jossain kohtaa sydän lakkaa lyömästä. Me ollaan vaan käymässä täällä. Tämä kuulostaa nyt imelien itsestäänselvyyksien latelulta, mutta tärkeintä on löytää rauha itsensä kanssa – pyrkiä elämään niin, että kun se kuolema sitten tulee, voi vain päästää irti.
Ja se rauha löytyy totuudellisuudesta – pyrkimyksestä pysyä aitona: se, mitä sanot, on se, mitä tarkoitat. Et valehtele itsellesi etkä toisille. Tämä voi osoittautua kovinkin hankalaksi alkuun – eikä (siinäkään) valmiiksi tule koskaan – mutta mitä vähemmän tarvitsee miettiä mitä sanoo (kun ei tarvitse selitellä), sen paremmin kroppakin voi.
Mitä vähemmän kortisolia (stressihormonia) erittyy oman toiminnan seurauksena, sen helpompi on suhtautua niihinkin vastoinkäymisiin, joille ei voi mitään. Tai niihin, joille voi jos vain liialta panikoinnilta pystyy keskittymään – ja panikointia vähentää huomattavasti se, että tietää kuka on, ja millaisessa maailmassa elää (tai tarkemmin: tietää ja tunnustaa, ettei tiedä kuka on, ja ettei myöskään tiedä millaisessa maailmassa elää – koska me todella tiedämme hyvin vähän mistään mitään, ja suurin osa siitäkin on väärää luuloa).
Simppeli vinkki: jos joku lehtiotsikko (tai ihan mikä tahansa tapahtuma) herättää jonkin kuohahduksen... Sitä ei välttämättä tarvitse ruveta analysoimaan; riittää että panee merkille kun se tapahtuu, mutta kysymyksiä joita voi itselleen asettaa: Onko oman tunnereaktion suuruus suhteessa sen aiheuttajaan? Herääkö tunne juuri siitä käsilläolevasta asiasta, vai assosioitko välittömästi jotain asiaan mitenkään liittymätöntä samaan tunnesoppaan?
Lyhyesti: miten perusteltuja suuret tunnereaktiot yleensä ovat? Ja miten usein löydät itsesi tunnemyrskystä? Jos olet jatkuvasti, päivittäin, tunteiden ääripäihin sekunnissa sinkoileva hermokimppu... "Tällanen mä vaan oon" on huono selitys. Kukaan ei "vaan ole" yhtikäs mitään.
Joka hetki me valitsemme (enemmän tai vähemmän tietoisesti) miten me suhtaudumme juuri siihen hetkeen. Mitä enemmän tuo suhtautuminen tapahtuu automaatiolla, sitä enemmän olemme luovuttaneet valtaa omasta olemisestamme kaikelle ympäröivälle: kaikki aika ja energia kuluu reagointiin. Se voi ehkä tuntua elähdyttävältä, mutta pidemmällä aikavälillä se on kuluttavaa.
"Minäkö se olin joka toimin niin kuin näköjään tuli toimittua?"
No, se et ollut sinä; se oli puhdas, raaka tunne – jonka annoit ottaa itsesi hallintaansa. Tunteet ovat vain primaalireaktioita, jotka kumpuavat hyvin syvistä aivojen osista. ...Niitä ei tarvitse dempata; tarvitsee vain panna merkille aina kun mennään överiksi, ja vähitellen elimistö oppii/tottuu olemaan riehaantumatta. Siinä kaikki; se on tietoisena pysymistä.
Ja tietoisena pysyminen avaa maailmaa ihan uudella tavalla. Se on toisinaan hyvin pelottavaa – koska jatkuvasti saa olla korjailemassa omia asenteitaan suhteessa aivan kaikkeen – ja äärimmäisen turhauttavaa – koska vaikka kuinka selkeästi asettaa asioita katsottavaksi, suurin osa ei näe mitään (koska ei haluakaan nähdä [koska se sattuu]) – mutta se on myös hyvin innostavaa ja erittäin palkitsevaa – koska uteliaisuus on puhdasta energiaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti