2020 – holhouksen kaipuu

Yhtäkkiä, vuoden 2020 alussa, katosi kaikkien maailman ihmisten kyky huolehtia itse itsestään. Meistä tuli avuttomia taaperoita, joita pitää taluttaa kädestä pitäen käsipesulle viiden minuutin välein, kuonokoppa naamalla. Koska muuten 0,001 ihmistä saattaa kuolla siihen että pesi kätensä väärin. Miksei tankit jo ole kaduilla? Miksei väärin ajattelevia ihmisiä ole vieläkään viety tyrmään? Mitä siitä, että vaikka koronatilastoja miten yritetään ruuvata ylöspäin, ihmiset kuolevat kaikkeen muuhun ylivoimaisesti enemmän? Tärkeintähän on saada ihmiset irti toisistaan, hyvänen aika! Koska hygienia! Tai jotain.

sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

Mind the gap

Brexit on vain signaali toimimattomasta järjestelmästä. Sen voivottelu on yhtä hyödyllistä kuin hellalla syttyneen tulipalon sammuttaminen liesituulettimella. Sen sijaan, että keskityttäisiin siihen mitä on tehtävissä, valitellaan spekulatiivista vääjäämättömyyttä. Profetoidaan.

Briteissä kyllästyttiin vallan valumiseen yhä kauemmas, ja kun kansanäänestykseen tarjottiin tilaisuus, kansa teki sen ainoan valinnan joka oli olemassa: pois kafkamaisesta byroslaviasta, takaisin nostalgisoituun menneisyyteen. Ratkaisu ei välttämättä ole hyvä, mutta ainakin se pakottaa muuttamaan klonksuvia rakenteita. Edes vähän.

Juupas-eipäs-kansanäänestys yhdestä suuresta asiasta on käytännössä lantinheitto. Mediamekkalan sillä kyllä saa aikaiseksi, ja ehkä kansalaisella on hetken aikaa sellainen olo, että johonkin on tullut vaikutetuksi. 
Kun kansan valittavaksi tarjotaan joko EU:ssa oleminen tai sen ulkopuolelle jääminen, liikutaan ihan puhtaasti ideatasolla. Äänestäjä ei yhtään tiedä mihin ollaan sitoutumassa, mutta äänestää sen mukaan mikä nyt sattuu paremmalta kuulostamaan.
Liikkuminen Euroopassa ilman, että joka raja-asemalla tarvitsee kaivella passeja tai että joka maassa tarvitsisi olla eri valuuttaa vaihdettuna, tai että Euroopan sisältä tavaraa tilatessa ei tarvitse murehtia tullimaksuista; sehän kuulostaa hyvältä. Mutta samassa paketissa on myös se, että oman maan asioihin pyritään puuttumaan maan ulkopuolelta – ja päättäjillä ei ole mitään käsitystä paikallisista ruohonjuuritason realiteeteista, joten direktiiveissä näperrellään enimmän aikaa merkityksettömiä yksityiskohtia, jotka riistäytyvät hallinnasta jalkautuessaan.

Edes kansallisilla päättäjillä ei ole enää kosketusta reaalimaailmaan – ja tämä on ongelma kaikessa edustuksellisessa legisloinnissa: lakeja säätävät ihmiset, jotka ovat kasvaneet puolueorganisaationsa simuloidussa todellisuudessa, jossa tavallisen ihmisen elämä on ladottu omituisesti painotettuihin tilastoihin. Syntyy kaiken keskustelun sivupoluille syrjäyttäviä iskusanoja jotka eivät tarkoita mitään: kiky-sopimus, sotealueet, vihapuhe, hiilijalanjälki, kestävyysvaje.

Jo pelkästään valtiomuoto on toimimaton rakennelma, jossa täysin vihjeettömät ummikot koittavat sorvata monimutkaisia järjestelmiä sen mukaan, mitä äänekkäimmät etujärjestöt korviin kuiskivat. Valtioliitto kumuloi tuon toimimattomuuden, ja puskee arkeen omituisia hankauskohtia joita ei aiemmin ollut olemassa. Päätöksenteko laahaa vuosia jäljessä, ja kieltäytyy näkemästä aiheuttamiansa tahattomia ongelmakohtia.

Vaan aiheuttaako brexit sen, että hallinnon rakenteita ruvettaisiin tarkistamaan? Tuskin, sillä ongelman ytimessä ei yksinkertaisesti nähdä ongelmaa.

lauantai 25. kesäkuuta 2016

Failuurispektaakkeli

Olen tullut vahvasti siihen tulokseen, että futismatsit kannattaa katsoa tuplanopeudella; tällöin pelaaminen näyttää erehdyttävästi siltä kuin kentällä tapahtuisikin jotain.

Jalkapallo on yksi tylsimpiä teeveelajeja: puolitoista tuntia parikymmentä tyyppiä säntäilee ympäri aivan liian isoa kenttää, ja lopputuloksena ei välttämättä ole yhtään maalia – vaikka pelissä luulisi olevan kysymys nimenomaan maalin tekemisestä.

Vaan kyse on pikemminkin maalin tekemisen ehkäisemisestä. Enintäänkin viisi minuuttia koko peliajasta ollaan maalintekosektorilla, ja sielläkin enemmistö pelaajista on nimenomaan estämässä maalintekoa – ja myös hyökkääjistä enemmistö on samaan aikaan ehkäisemässä vastahyökkäystä.
Mitä lähemmäs hyökkäyspäätyä siirrytään, sitä todennäköisemmin kuljetus epäonnistuu – tai jos kuljetus onnistuu, epäonnistuu syöttö – tai jos syöttö onnistuu, epäonnistuu haltuunotto – tai jos haltuunotto onnistuu, epäonnistuu keskitys – tai jos keskitys onnistuu, epäonnistuu laukaus.

Tai jos laukaus onnistuu, sen torjuu maalivahti – mikä tekee tyhjäksi kaikki siihen johtaneet onnistumiset. Onnistuminen kumoaa onnistumisen.
Tai huomataan että ollaankin paitsiossa, tai joku muu rike on tapahtunut – ja tuomarithan enimmän aikaa näkevät rikkeitä joita ei tehdä, tai sitten eivät näe rikkeitä joita tehdään. Vaikka miten harjaantuneilla silmillä katsoo, on sallitun ja virheellisen toiminnan erottaminen toisistaan enimmäkseen mahdotonta.

Joten katsojille tarjotaan sarja jatkuvia epäonnistumisia hillittömän hitaaseen tahtiin. Vaikea on ymmärtää miksi lajia seurataan enemmän kuin mitään muuta; selittyykö se ihan vain kentän koolla? Kun on iso kenttä, on myös katsomot isoja – mikä puolestaan mahdollistaa voimakkaamman massapsykoosin?

Ja katharsis jostain jossa ei tapahdu mitään... Ehkä kyse on siitä, että kun aikaa on kuitenkin tullut törsättyä pari tuntia, sille alitajuisesti annetaan kohottava merkitys siitä huolimatta, että oikeasti mitään ei olekaan tapahtunut?

perjantai 24. kesäkuuta 2016

Äärikonformistin konversio

...on kuulkaa hidas rotaatio. Selittäkäämme käsite: äärikonformisti on ihminen, joka pyrkii kaikin mahdollisin tavoin olemaan herättämättä pienintäkään ärsyyntymistä kenessäkään. Hänestä tulee hiljainen hissukka, tossukka ja jees-mies. Hänellä ei tunnu olevan mielipiteitä, ja koska mikä tahansa lausuma voidaan kokea poikkipuoliseksi, hän on hiljaa – lopulta siinä määrin, ettei enää osaa puhua.

Jos halutaan hakea psykologista määrettä, epävakaa persoonallisuus lienee lähimpänä totuutta. Kysymys ei ole mistään rajatilaskitsofreniasta, vaan ainoastaan tunnetason ristiriidasta, jossa kyseinen äärikonformisti ei kerta kaikkiaan kykene sisäistämään sosiaalisia pelisääntöjä. Pitäisi olla tahdikas, mutta kaikki ympärillä toimivat täydellisessä dissonanssissa kyseisen säännön suhteen: mitä räikeämmin sosiaalisia sääntöjä rikotaan, sen äänekkäämmin rikkureille aplodeerataan.

Äärikonformisti leimaantuu sangen varhaisessa vaiheessa "ujoksi". Hän kuulee olevansa sellainen, joka "vierastaa" ihmisiä – ja kun hän kuulee olevansa ujo vierastaja, hän pyrkii toimimaan ulkoa annetun identiteettinsä mukaan. Hän on siis täysin hukassa aina kun samassa tilassa on muita ihmisiä. Hän kokee olevansa vääränlainen ihminen. Rikkinäinen ihminen. Huono ihminen. Epäihminen.

Kun sanon "hän", tarkoitan tietysti itseäni. Mutta kun en ole ainoa, pysyttelen yleisellä tasolla. Meitä on monessa junassa – matkalla todennäköisesti jonnekin johon emme halua mennä, mutta menemme kun se kuuluu asiaan (mikä "asia" nyt sitten lieneekin). Kotona haluamme ihmisten ilmoille, ihmisten ilmoilta kotiin.

Äärikonformistista on perin vaikea saada mielipidettä ulos mistään asiasta. Hänellä on mielipide – todennäköisesti myös hyvin tarkkaan perusteltu – mutta hän ilmaisee sen passiivisen vastarinnan kautta. Edes mielihyväänsä hän ei ilmaise, sillä kell' onni on... Reaktiot hän pitää visusti sisällään, mutta mitä pidemmälle tämä asioiden patoaminen etenee, sen räjähdysaltiimmaksi poloinen ressukka käy.

Onni muille, että räjähdys tapahtuu lopulta sisäänpäin ja äärikonformisti tappaa itsensä. Jälkeenjääneet ihmettelevät miksi näin pääsi tapahtumaan; hänhän oli niin säyseä ja tasapainoisen oloinen – ei koskaan rähjännyt (mitä nyt vähän mökötti ja oli kärttyisä välillä), aina oli valmis auttamaan eikä koskaan puhunut pahaa kenestäkään. Mikä ihme hänet sai tekemään jotain noin itsekästä?

Tai sitten äärikonformisti onnistuu diagnosoimaan itsensä, ja ryhtyy määrätietoisesti (mutta kivikautisin työkaluin) poisoppimaan sisäistämiään tapoja reagoida ympäristöön. Hän pyrkii olemaan ylianalysoimatta kohtaamistilanteita puhki, profetoimatta maailmanloppuja tulevista interaktioista, kuuntelematta mitättömistä vastoinkäymisistä laukeavaa pakene-tai-leiki-kuollutta -impulssia – väistämisen sijaan kulkemaan kohti. Avoinna, tietoisena. Tietoisena siitä, että vain 8% kuvittelemistamme kauhuskenaarioista on millään lailla mahdollisia, ja loput 92% pätevät vain luonnonlakien lakatessa olemasta.

Hän altistaa itsensä haasteellisille tilanteille, venyttää mantelitumakkeen kokoista mukavuusaluettaan, opettelee hengittämään, opettelee avaamaan suunsa, opettelee olemaan epämukavuutta aiheuttavissa tilanteissa hiukan pidempään kuin liskoaivot haluaisivat. Sekunnista toiseen, minuutista toiseen, tunnista toiseen, päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen hän opettelee.

Mutta hänellä ei ole sosiaalista verkostoa (koska on kaikissa ympyröissä ollut lähinnä ulkojäsen), ja sellaisen rakentaminen ja ylläpitäminen uuvuttaa; jokainen ponnistus on nimenomaan ponnistus. Hän ei rentoudu hyvässä seurassa, koska kokee olevansa huonoa seuraa. Edelleen.

Hänellä on vuosien ja taas vuosien aikana rakentuneet neuroniyhteydet katkottavana ja uudestaan rakennettavana. Hän työskentelee sisustansa kanssa yrittämällä pitää itsensä keskittyneenä ulkoiseen. Kerta kerran jälkeen hän luisuu takaisin siihen monttuun josta koittaa kiivetä kun voimat eivät vain riitä. Eikä kukaan voi tuossa urakassa auttaa, sillä kukaan ei tunne hänen sisintään.

Aina joskus vastaan tulee ihminen, joka haluaa tuntea äärikonformistin sisimmän – hän kokee vaitonaisuuden salaperäisyytenä, mysteerinä joka houkuttaa purkamaan välissä olevan muurin. Tätä tapahtuu ehkä useinkin, mutta vain harva osaa tuon kivisen seinän läpi ujuttautua.

Koska alkuun puhutaan rakkauden kansainvälistä kieltä, ei löytöretkeilijä ymmärrä, että puretun muurin takana on rauniolinna. Hän näkee kajastusta jonka täytyy olla roihu: intohimoa josta hetkenä minä hyvänsä tulee jotain suurta ja merkittävää – mutta joka paljastuu vain kituliaasti palavaksi päreeksi jossain kellarin uumenissa. Päreeksi jonka pieni tuulenvire saa lepattamaan levottomasti: avaa ovi ja sammuta mysteeri.

Tämä ihminen on tyhjä ja valoton, ja löytöretkeilijä kokee imeytyvänsä mustaan aukkoon jossa aika pysähtyy ja minuus lakkaa olemasta. Tästä gravitaatiokentästä täytyy irtautua.

Ja äärikonformisti valuu taas aika-avaruus-monttunsa pohjaa kohti. Hän jo näki mitä reunalla odottaa, muttei koskaan onnistunut todella nousemaan tasamaalle.

Pohjalla täytyy olla rikkoontunut avaruusalus, ja minä olen muukalainen. Olen vain saanut sen sortin aivotäräyksen, etten muista. 

Enkä halua mennä tarkistamaan. Haluan kavuta ylös, nousta tantereelle, oppia tuntemaan millainen on ei-viettävä maa. Mutta sen tehdäkseni minun pitää muuttua muuksi: itsekseni.

Ja vaikkapa blogata aiheesta.